Tilanteeni ei ole muuttunut, mutta ihmeellistä, ettei viime aikoina ole juurikaan ahdistanut. Selvä ahdistuneisuusmittari on rauhoittavien kulutus. Niitä ei ole tarvinnut ottaa muutamaan viikkoon.
Uskoakseni seesteisyyden takana on hyvän vasteen antava uusi droppi. Ei lähdetä mainostamaan tuotemerkkiä, mutta kyseessä on tällä kertaa escitalopram. Venlafaxine hydrochloride on nyt tauolla.
Yksinäisyys, yksin jääminen ei juuri nyt saa minua tuntemaan oloani mitenkään surulliseksi. Ihmeellisintä tässä on myös se, ettei pariskuntien näkeminen herätä huonouden tunteita. Usein jopa olen onnellinen nähdessäni onnellisiä rakastavaisia. Hehän ovat tajuneet, mistä tässä elämässä on kyse ja osanneet toimia asiallisesti ja avoimesti, ja saaneet itselleen rakastavan kumppanin. He ovat todellakin viisaita. Ehkä viisautta onkin kyky rakastaa.
Minulta on joskus kysytty, auttaako mielialadropit minua? Tietysti ne auttavat! Vain otettu ja oikea lääke auttaa! Kannattaa sitkeästi hakea sopivaa ja toimivaa lääkettä, sillä työ voi lopulta olla palkitseva.
Toimivan dropin ansiosta olen yhä lähempänä tervettä ihmistä. Joudun nyt ainakin terapiaa odotellessa käyttämään lääkehoitoa, mutta luultavasti vielä pitkäänkin terapiasta huolimatta. Muttei se ole ongelma, vaikka tarvitsisin lääkkeen viimeiseen elinpäivääni saakka. Tosin onko minua lupa haudata edes maahan, vai luokitellaanko ruumiini sitten ongelmajätteeksi (jos lääkehoito jatkuu vuosikymmeniä ja lääkeaineet kertyvät elimistööni)?
Se huolestuttaa, että kun lääke usein menettää vasteen jonkun ajan kuluttua, että onko juuri minulle sopivia valmisteita riittävän monia? Jos elinikää on vielä jopa 50 vuotta, täytyy lääke varmasti vaihtaa uuteen huomattavan usein.
Tänään kävin päivällä kaupungilla ja oli oikein hyvä olo, kun ei juurikaan pelottanut, eikä ahdistanut. Toisinaan kun on taas paniikin tapainen kiire pois sieltä ihmisten seasta.
Kevään lähestyminen tuntuu aika hyvältä. Ehkä siinä on se tunne, että talvi ja pimeys on taas voitettu. Se kevään tuoksukin saa hyvälle tuulelle. Kuitenkin kevät on tavallaan myös pelottavaa murrosvaihetta. Se vie kuitenkin tovin taas tottua, että talvi kaikkine suojineen on väistymässä. Valoisuus tuntuu alkuun uhkalta, koska pimeys on häpeäpersoonan turva. Valoisat illat eivät anna suojaa kulkijalle. Silloin on aika kohdata pelot ja astua valoon.
Pimeyden väistyessä ja teiden kuivettua, ihmiset ryntäävät sankoin joukoin ulkoilemaan. Monella ihmisellä on kaverina koira. Ehkä moni yksinäinen saa koirastaan seuraa ja lievitystä yksinäisyyteensä. Monella parillakin on koira.
Havainnoin ympäristöä ja kanssakulkijoita ulkoillessani. Kevään tullessa ulkona näkee myös yhä enemmän nuoria perheitä. Monesti vanhemmat kävelevät ja tenava ajaa tukirataspyörällä. Ehkäpä rattaissa tai vaunuissa on toinenkin ipana. Usein lapsiperheilläkin saattaa olla koira. Yleensä pieni mäyris tai vaikkapa terrieri.
Mitä ajatuksia minulle herää kun näen näitä perheiksi kutsuttuja ryhmiä? Kyllä kai se päällimmäisena tulee mieleen, että tuossa on elämää. Siinä on kaksi aikuista ryhmänohjaajaa. Usein vanhemmat vaikuttavat aika itsevarmoilta ja pärjääviltä. Tulen herkästi ajatelleeksi, että he ovatkin todella vahvoja ja eivät suinkaan olisi häpeäpersoonia.
Ajattelen, että he ovat jotenkin parempia kun ovat löytäneet toisensa ja saaneet tenaviakin. Usein mietin omaa yksinäisyyttäni ja sitäkin, näkevätkö ihmiset minussa kaiken sen heikkouden ja häpeän? Näkyykö yksin jääminen ja häpeä minussa niin, että minut nähdään epäonnistuneeksi vanhaksi runkuksi? Vai herättääkö perheetön, salskea komea nuori mies kuitenkin myös hitusen sinkkuaikaan kuuluvaa kaihoa? Tuskinpa sentään! Ei minun elämääni kannatta ainakaan kadehtia. Olen äärimmäisen epävarma ja onneton loppujen lopuksi. Ehkä ulkokuoreni voi joskus jopa viestittää tyytyväisyyttä tai itsevarmuutta. Mutta se kaikki on vain harhaa. Nykyään myös kemiallista harhaa (lääkärin valvonnassa).
Kuitenkin illalla ollessani yksin kotona, olen todella yksinäinen. Voin vain kuvitella, mitä se on heillä, jotka ovat osanneet muodostaa parisuhteen, eli perheen. Olen niin yksin, että saatan joskus jutella vähän itselleni. Usein myös koskettelen itseäni (muutenkin kuin eroottisesti). Yleensä sivelen käsiä, rintalihaksia ja joskus myös kaulaa ja kasvojakin.
Unien näkeminen on tullut minulle tärkeäksi. Tuntuu että nyt vasta lääkehoidon myötä olen alkanut taas nähdä ja muistaakin unia. Ehkä unet kuuluvat ihmiselle ja ne ikään kuin täydentävät tunne-elämäämme. Ilman unia on kuin ilman puolisoa, jotenkin vajaa.
Nyt on kummallisen seestynyt olo. Ei ahdista, ei sureta. Huomenna taidan käydä taas kaupungilla ja kirjastossa.
-Yleinen vuodattaja
Uskoakseni seesteisyyden takana on hyvän vasteen antava uusi droppi. Ei lähdetä mainostamaan tuotemerkkiä, mutta kyseessä on tällä kertaa escitalopram. Venlafaxine hydrochloride on nyt tauolla.
Yksinäisyys, yksin jääminen ei juuri nyt saa minua tuntemaan oloani mitenkään surulliseksi. Ihmeellisintä tässä on myös se, ettei pariskuntien näkeminen herätä huonouden tunteita. Usein jopa olen onnellinen nähdessäni onnellisiä rakastavaisia. Hehän ovat tajuneet, mistä tässä elämässä on kyse ja osanneet toimia asiallisesti ja avoimesti, ja saaneet itselleen rakastavan kumppanin. He ovat todellakin viisaita. Ehkä viisautta onkin kyky rakastaa.
Minulta on joskus kysytty, auttaako mielialadropit minua? Tietysti ne auttavat! Vain otettu ja oikea lääke auttaa! Kannattaa sitkeästi hakea sopivaa ja toimivaa lääkettä, sillä työ voi lopulta olla palkitseva.
Toimivan dropin ansiosta olen yhä lähempänä tervettä ihmistä. Joudun nyt ainakin terapiaa odotellessa käyttämään lääkehoitoa, mutta luultavasti vielä pitkäänkin terapiasta huolimatta. Muttei se ole ongelma, vaikka tarvitsisin lääkkeen viimeiseen elinpäivääni saakka. Tosin onko minua lupa haudata edes maahan, vai luokitellaanko ruumiini sitten ongelmajätteeksi (jos lääkehoito jatkuu vuosikymmeniä ja lääkeaineet kertyvät elimistööni)?
Se huolestuttaa, että kun lääke usein menettää vasteen jonkun ajan kuluttua, että onko juuri minulle sopivia valmisteita riittävän monia? Jos elinikää on vielä jopa 50 vuotta, täytyy lääke varmasti vaihtaa uuteen huomattavan usein.
Tänään kävin päivällä kaupungilla ja oli oikein hyvä olo, kun ei juurikaan pelottanut, eikä ahdistanut. Toisinaan kun on taas paniikin tapainen kiire pois sieltä ihmisten seasta.
Kevään lähestyminen tuntuu aika hyvältä. Ehkä siinä on se tunne, että talvi ja pimeys on taas voitettu. Se kevään tuoksukin saa hyvälle tuulelle. Kuitenkin kevät on tavallaan myös pelottavaa murrosvaihetta. Se vie kuitenkin tovin taas tottua, että talvi kaikkine suojineen on väistymässä. Valoisuus tuntuu alkuun uhkalta, koska pimeys on häpeäpersoonan turva. Valoisat illat eivät anna suojaa kulkijalle. Silloin on aika kohdata pelot ja astua valoon.
Pimeyden väistyessä ja teiden kuivettua, ihmiset ryntäävät sankoin joukoin ulkoilemaan. Monella ihmisellä on kaverina koira. Ehkä moni yksinäinen saa koirastaan seuraa ja lievitystä yksinäisyyteensä. Monella parillakin on koira.
Havainnoin ympäristöä ja kanssakulkijoita ulkoillessani. Kevään tullessa ulkona näkee myös yhä enemmän nuoria perheitä. Monesti vanhemmat kävelevät ja tenava ajaa tukirataspyörällä. Ehkäpä rattaissa tai vaunuissa on toinenkin ipana. Usein lapsiperheilläkin saattaa olla koira. Yleensä pieni mäyris tai vaikkapa terrieri.
Mitä ajatuksia minulle herää kun näen näitä perheiksi kutsuttuja ryhmiä? Kyllä kai se päällimmäisena tulee mieleen, että tuossa on elämää. Siinä on kaksi aikuista ryhmänohjaajaa. Usein vanhemmat vaikuttavat aika itsevarmoilta ja pärjääviltä. Tulen herkästi ajatelleeksi, että he ovatkin todella vahvoja ja eivät suinkaan olisi häpeäpersoonia.
Ajattelen, että he ovat jotenkin parempia kun ovat löytäneet toisensa ja saaneet tenaviakin. Usein mietin omaa yksinäisyyttäni ja sitäkin, näkevätkö ihmiset minussa kaiken sen heikkouden ja häpeän? Näkyykö yksin jääminen ja häpeä minussa niin, että minut nähdään epäonnistuneeksi vanhaksi runkuksi? Vai herättääkö perheetön, salskea komea nuori mies kuitenkin myös hitusen sinkkuaikaan kuuluvaa kaihoa? Tuskinpa sentään! Ei minun elämääni kannatta ainakaan kadehtia. Olen äärimmäisen epävarma ja onneton loppujen lopuksi. Ehkä ulkokuoreni voi joskus jopa viestittää tyytyväisyyttä tai itsevarmuutta. Mutta se kaikki on vain harhaa. Nykyään myös kemiallista harhaa (lääkärin valvonnassa).
Kuitenkin illalla ollessani yksin kotona, olen todella yksinäinen. Voin vain kuvitella, mitä se on heillä, jotka ovat osanneet muodostaa parisuhteen, eli perheen. Olen niin yksin, että saatan joskus jutella vähän itselleni. Usein myös koskettelen itseäni (muutenkin kuin eroottisesti). Yleensä sivelen käsiä, rintalihaksia ja joskus myös kaulaa ja kasvojakin.
Unien näkeminen on tullut minulle tärkeäksi. Tuntuu että nyt vasta lääkehoidon myötä olen alkanut taas nähdä ja muistaakin unia. Ehkä unet kuuluvat ihmiselle ja ne ikään kuin täydentävät tunne-elämäämme. Ilman unia on kuin ilman puolisoa, jotenkin vajaa.
Nyt on kummallisen seestynyt olo. Ei ahdista, ei sureta. Huomenna taidan käydä taas kaupungilla ja kirjastossa.
-Yleinen vuodattaja
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ihan ajatelmia herättävä, mutta miksi torpeida, tunnistan käytös mallin itsessänikin, joten toisaalta ymmärrän.. Mutta asia on niinkin, jos muille ihmidille antaa "aseen" kyllä ne hyvin äkkiä kävelee ylitse.
Torpeidoida hitto no sinne päin, että eiköhän ole ihan välistä lupakin tuntea muuta kuin pelkkää harmaata?
Olen huomioinut nuo suhde asiat jos kauan on ollut tietyistä syistä yksin on vaikea päästää ketään lähelle tai päästää liiankin lähelle läväyttää totuuksia, että revipä siitä.. :)
Ongelmia, ongelmia
Sinun häpeäpersoona aihe on hyvä, tämä sivusi asiaa
Lääkkeet auttavat alkuun, eikä ole häpeä niitä syödä. Äläkä mieti miten ne pilaavat elämäsi. Päinvastoin, ne auttavat sinua elämään. Siis oikein käytettynä, oikeaa lääkettä oikeilla määrillä. Siitä se lähtee, elämä alkuun. Huomaatko mikä merkitys on omilla positiivisilla ajatuksilla?! Toivotan sinulle hyvää kevättä! Pidä mieli korkealla & äläkä lannistu! Vielä sinullakin on asiat kondiksessa!