Lapseni eivät ole enää pieniä, toinen ala-asteella toinen ylä-asteella. Avioliitto kulissia, mies poissa viikot. Ukosta ei ole koskaan ollut minkäänlaista vastuullista apua lasten asioissa, eikä tiedä laina-, vakuutus-, harrastusasioistakaan mitään. Vastuu aina ollut yksin mulla.
Minulla ei ole vanhempia, eikä juuri sukulaisiakaan. Anoppi ja appiukko eivät halua olla apuna/mukana elämässämme.
Nyt pelottaa ja alkaa olemaan mitta täysi jaksamisessa. Uniongelmia, unohtelen asioita ja olen kärttyinen. Lasken vuosia, koska lapset olisivat omillaan ja saisin hengähtää. Siihen menee vielä vuosia. Enkä tarvitsisi paljon, jos joskus pääsisi vaikka päiväksi hengähtämään.
Miehen pistän jakoon samalla.
Mistä hitosta sitä saisi taas voimia, että jaksaisi? Mitä jos en jaksa?
Minulla ei ole vanhempia, eikä juuri sukulaisiakaan. Anoppi ja appiukko eivät halua olla apuna/mukana elämässämme.
Nyt pelottaa ja alkaa olemaan mitta täysi jaksamisessa. Uniongelmia, unohtelen asioita ja olen kärttyinen. Lasken vuosia, koska lapset olisivat omillaan ja saisin hengähtää. Siihen menee vielä vuosia. Enkä tarvitsisi paljon, jos joskus pääsisi vaikka päiväksi hengähtämään.
Miehen pistän jakoon samalla.
Mistä hitosta sitä saisi taas voimia, että jaksaisi? Mitä jos en jaksa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Nim. Lempi_Hurtta antoi hyviä vinkkejä jaksamiseen. Ja lastenhoitoavun hankkiminen auttaisi varmasti. Tietysti on aina pohtimista siitä, kuka sitten lopulta olisi luotettava. Mutta Mannerheimin lastensuojeluliiton lastenhoitajat ovat ainakin työhön koulutettuja. Jos asustelet Turun seudulla [mm. Turku, Kaarina, Raisio...], niin itsekin voisin tulla avuksi lasten-/kodinhoitohommiin. Lastenhoidosta/-vahtimisesta minulla on kokemusta erittäin paljon.
On että menet juttelemaan lääkärille ja sossuun, jos olis mahdollista saada lapsille tukiperhe esim. pari kertaa kuussa. Perhe minne lapset voisivat mennä vaikka yhden viikonlopun kuussa niin saisit hengähtää.
Lapseni eivät enää varsinaista lastenhoitajaa tarvitse, 11 ja 13 vuotiaat. Ovat vaan tottuneet, että minä hoidan kaiken ja olen kotosalla. Nyt jos käyn kaupungilla tai kirjastossa yksin, soittelevat heti perään, että koska tulen.
Yritän kevään mittaan näitä muutaman tunnin henkäisyjä. Hierojat ja kampaajat kuulostavat ihanilta.
Tuntuu tosiaan, että taidan murehtia liikaa tulevaa....että, mitä jos en jaksa. Pitäisi osata olla päivä kerrallaan ja murehtia sitten, jos voimat loppuu. Hyvä neuvo.
lapsesi enää mitään pikkuisia.Lapset oppivat,mihin heidät opetetaan.Pärjäävät kyllä mainiosti keskenäänkin tuon ikäiset.Meillä äideillä on ehkä sekin ongelma,että väkisin teemme itsestämme niin tärkeitä ja se on henkisesti raskasta.Keksi jotain mielenkiintoista tekemistä,joka vie ajatukset arjen pyörittämisestä hetkeksi.Joskus muinoin,jäätyäni yksin lapsilaumani kanssa,sain itselle virkistystä juuri kampaajalla käynnistä,pyytämällä toisia lapsiperheitä kyläilemään,omasta tanssi-illasta silloin tällöin.
mullakaan ei sukulaisia,eikä sitä voi käsittää miltä tuntuu jollei ole kokenu samaa,,niin monet kerrat on väsynyt,itku herkässä ja kaipuu päästä olemaan hetken pikkutyttö ja kivuta itse syliin,,,muttei sitä syliä ole ollut ennenkään eikä nytkään,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,