Jotkut väittävät, että heidät pelasti masennukselta tai jopa itseurhalta uskoon tuleminen. Minut pelasti ateismi.
Uskoni kalvoi jatkuvasti minua. Ajatukset mahtavasta maailman hallitsijasta, joka heittäisi helvettiin jokaisen, joka ei häneen usko, kauhistuttivat minua. Ajatus siitä, että koko tämä maailmankaikkeus olisi tuollaisen sairaalloisen huomionkipeän olennon "leikkikenttä", jossa ihmisten tehtävä olisi vain lähinnä sokeasti uskoa häneen, teki maailmastani ahtaan ja kammottavan paikan. Maailma oli ikään kuin suljettu ahtaaseen kuoreen, ikään kuin maa olisi ollut litteä ja taivas sen päälle laskettu kupu. Aikakin oli vain lyhyt hetki, jolla oli jumalan määräämä alku ja loppu. Pahimmillani uskoin, että kaikki tämä oli syntynyt joskus jokunen tuhat vuotta sitten, ja katoaisi aivan pian.
Maailma oli hirvittävä paikka, kärsin ikään kuin ahtaan paikan kammosta. Silti minun piti kuitenkin jatkuvasti ylistää ja rakastaa Jumalaa, etten joutuisi vielä pahempaan kohtaloon helvettiin.
Halusin pois, mutta toisaalta ajattelin, ettei edes kuolema voisi minua pelastaa. Minulle oli aivan sama joutuisinko taivaaseen vai helvettiin, sillä molemmat vaihtoehdot kauhistuttivat. Kun ajattelin taivasta ja sitä, millaisia ihmisiä siellä olisi, minua kuvotti ja ärsytti suunnattomasti. Siellä ei olisi järkeviä ihmisiä, vaan pelkästään niitä kiiluvasilmäisiä, typerästi hymyileviä ja tekopyhiä saarnaajia, jotka tulevat joskus kadulla uhkailemaan ikuisella kidutuksella, jos en muuttuisi heidän kaltaisekseen. Ja sitten siellä olisi surkeimpia marttyyreitä ja muita raukkoja. Harput soisivat, ja kaikkialla olisi kirkasta ja tylsää. Sitä jaksaisi ehkä päivän tai pari, mutta loppu ikuisuus olisi yhtä tuskaa ja kidutusta. Joskus jopa halusin mielummin helvettiin, siellä sentään olisi omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä. Uskoni oli minulle kuin häkki, vankila. Olin syvässä masennuksessa.
Toisaalta epäusko alkoi häivähdellä jossain alitajunnassani. Katsoin tähtitaivaalle, ja näin äärettömyyden, katsoin merelle ja näin taivaanrannan, jonka takana meri ja maa vain jatkuivat ja jatkuivat. Tajusin, että mikään olento ei voisi sellaista rakentaa. Mietin jumalaa, ja ajatus niin voimakkaasta olennosta, jolla oli kuitenkin niin lapsenomainen asenne, että hän kiduttaisi ikuisesti jokaista joka ei uskoisi häneen, tuntui samalla sekä kammottavalta, että myös epätodelta.
Eräänä päivänä metsässä kävellessäni silmäni avautuivat. Näin luonnon todellisuuden, sen kauneuden ja mahtavuuden, ja uskalsin ajatella, että entä jos en tiedäkään mistä se kaikki on lähtöisin; entä jos "tietoni" siitä, että raamatussa on vastaus kaikkeen, ei olekaan ehdoton totuus. Muistan huumaavan tunteen minkä koin, kun tajusin, että jumalaan uskominen on itse asiassa äärimmäistä uskoa omaan tietoonsa, ja siis ikään kuin asettumista itse kaikkitietävän asemaan. Hyväksyin siis sen tosiasian, että ihmisen tieto on rajallinen, että on asioita joita emme tiedä, kuten maailmankaikkeuden alkuperä. Olisi henkistä sokeutta täyttää ne aukot tiedoissamme Jumalalla tai millään muulla, josta ei ole kunnon todisteita. Silloin uskoni romahti kuin korttitalo. Maailmankuvani kuitenkin "räjähti" ulospäin, siitä tuli valtava, monipuolinen ja värikäs. Vaikka hyväksyin nyt sen, että kaikkea emme ymmärrä, ymmärsin itse asiassa paljon enemmän kuin silloin kun kuvittelin, että Raamattu on vastaus kaikkeen (tai jos ei kaikkeen, niin ainakin lähes kaikkeen).
Kuljin kotiin huojentuneena, osana valtavaa, loputonta, tuntematonta maailmankaikkeutta, ja seuraavien päivien aikana masennukseni oli tiessään. Minun täytyi vain hyväksyä oma rajallisuuteni.
Uskoni kalvoi jatkuvasti minua. Ajatukset mahtavasta maailman hallitsijasta, joka heittäisi helvettiin jokaisen, joka ei häneen usko, kauhistuttivat minua. Ajatus siitä, että koko tämä maailmankaikkeus olisi tuollaisen sairaalloisen huomionkipeän olennon "leikkikenttä", jossa ihmisten tehtävä olisi vain lähinnä sokeasti uskoa häneen, teki maailmastani ahtaan ja kammottavan paikan. Maailma oli ikään kuin suljettu ahtaaseen kuoreen, ikään kuin maa olisi ollut litteä ja taivas sen päälle laskettu kupu. Aikakin oli vain lyhyt hetki, jolla oli jumalan määräämä alku ja loppu. Pahimmillani uskoin, että kaikki tämä oli syntynyt joskus jokunen tuhat vuotta sitten, ja katoaisi aivan pian.
Maailma oli hirvittävä paikka, kärsin ikään kuin ahtaan paikan kammosta. Silti minun piti kuitenkin jatkuvasti ylistää ja rakastaa Jumalaa, etten joutuisi vielä pahempaan kohtaloon helvettiin.
Halusin pois, mutta toisaalta ajattelin, ettei edes kuolema voisi minua pelastaa. Minulle oli aivan sama joutuisinko taivaaseen vai helvettiin, sillä molemmat vaihtoehdot kauhistuttivat. Kun ajattelin taivasta ja sitä, millaisia ihmisiä siellä olisi, minua kuvotti ja ärsytti suunnattomasti. Siellä ei olisi järkeviä ihmisiä, vaan pelkästään niitä kiiluvasilmäisiä, typerästi hymyileviä ja tekopyhiä saarnaajia, jotka tulevat joskus kadulla uhkailemaan ikuisella kidutuksella, jos en muuttuisi heidän kaltaisekseen. Ja sitten siellä olisi surkeimpia marttyyreitä ja muita raukkoja. Harput soisivat, ja kaikkialla olisi kirkasta ja tylsää. Sitä jaksaisi ehkä päivän tai pari, mutta loppu ikuisuus olisi yhtä tuskaa ja kidutusta. Joskus jopa halusin mielummin helvettiin, siellä sentään olisi omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä. Uskoni oli minulle kuin häkki, vankila. Olin syvässä masennuksessa.
Toisaalta epäusko alkoi häivähdellä jossain alitajunnassani. Katsoin tähtitaivaalle, ja näin äärettömyyden, katsoin merelle ja näin taivaanrannan, jonka takana meri ja maa vain jatkuivat ja jatkuivat. Tajusin, että mikään olento ei voisi sellaista rakentaa. Mietin jumalaa, ja ajatus niin voimakkaasta olennosta, jolla oli kuitenkin niin lapsenomainen asenne, että hän kiduttaisi ikuisesti jokaista joka ei uskoisi häneen, tuntui samalla sekä kammottavalta, että myös epätodelta.
Eräänä päivänä metsässä kävellessäni silmäni avautuivat. Näin luonnon todellisuuden, sen kauneuden ja mahtavuuden, ja uskalsin ajatella, että entä jos en tiedäkään mistä se kaikki on lähtöisin; entä jos "tietoni" siitä, että raamatussa on vastaus kaikkeen, ei olekaan ehdoton totuus. Muistan huumaavan tunteen minkä koin, kun tajusin, että jumalaan uskominen on itse asiassa äärimmäistä uskoa omaan tietoonsa, ja siis ikään kuin asettumista itse kaikkitietävän asemaan. Hyväksyin siis sen tosiasian, että ihmisen tieto on rajallinen, että on asioita joita emme tiedä, kuten maailmankaikkeuden alkuperä. Olisi henkistä sokeutta täyttää ne aukot tiedoissamme Jumalalla tai millään muulla, josta ei ole kunnon todisteita. Silloin uskoni romahti kuin korttitalo. Maailmankuvani kuitenkin "räjähti" ulospäin, siitä tuli valtava, monipuolinen ja värikäs. Vaikka hyväksyin nyt sen, että kaikkea emme ymmärrä, ymmärsin itse asiassa paljon enemmän kuin silloin kun kuvittelin, että Raamattu on vastaus kaikkeen (tai jos ei kaikkeen, niin ainakin lähes kaikkeen).
Kuljin kotiin huojentuneena, osana valtavaa, loputonta, tuntematonta maailmankaikkeutta, ja seuraavien päivien aikana masennukseni oli tiessään. Minun täytyi vain hyväksyä oma rajallisuuteni.
Vastaukset 33
Vanhimmat
Ainakin sisimmässäni ja kohta ihan oikeesti. Mä olen sekaisin tästä maailmasta ja siitä mihin kuulun. Syvällä sisimmässäni kuitenkin LOPPU...hmmm. Taisin tajuta jotakin, mutta. Apua! Saanko kysyä jotakin. Ihminen ihmiseltä. Miten suhtaudut uskoviin? Miten suhtaudut ihmisenä uskovaan? tai parempi ettet vastaakkaan. Nyt mä häivyn. MOIDO!
Nykyisin säälin kovasti sellaisia ihmisiä, jotka rakentavat koko maailmankuvansa yhden uskonnon, kuten Kristinuskon tai Islamin varaan. Olen itse ollut siinä loukussa, ja siitä pääseminen pelasti elämäni. Ateistisen herätykseni jälkeen koko maailmankuvani on muuttunut paljon avarammaksi ja myönteisemmäksi. Maailmankaikkeuteni ei ole enää pieni lyhytaikainen loukku, joka kuhisee saatanan kätyreitä, eikä se oli 5-vuotiaan tavalla huomionkipeän kaikkivaltiaan hiekkalaatikko. En ole pelinappula hyvän ja pahan välisessä sodassa, nappula, jonka kaikki siirrot ovat olleet tiedossa jo aikojen alusta. Olen vapaa ihminen vapaassa maailmassa. Olen vapaa aidosti ja luonnostani ihmettelemään niitä asioita, joihin ihmiskunnan tietämys ei osaa vielä vastata.
Voin taas kohdistaa jo lapsena menettämääni uteliaisuutta erilaisiin kiinnostaviin ilmiöihin, joihin aikaisemmin minulla oli standardivastaus "jumala teki sen". Uteliaisuuden tyydyttäminen on tunteenakin mahtava ja palauttaa mieleen lapsuuden, kun sain vielä osasin ihmetellä, mitä on taivaalla tai taivaanrannan takana. Maailmankuva, joka kieltää kyseenalaistamisen ja tuntemattoman tutkimisen, aiheutti ainakin minulle voimakasta ahdistusta. Ihminen on kehittynyt tyydyttämään uteliaisuuden tunnettaan; ilman sitä asuisimme vieläkin jossain pienellä alueella afrikassa. Saan vihdoin toteuttaa sitä osaa ihmisluonnostani, jonka ansiota on kaikki inhimillinen kehitys- uteliaisuuttani.
Luin sinun kirjoituksistasi pari, ja huomasin että sinulla on ollut ihan vääränlainen uskonelämä..päättelen vain siitä kun itse uskoon tulin niin tunsin pikemminkin täydellistä vapautta ja turvallisuuden tunnetta jota koen vieläkin, oletko kuitenkaan ollut uudestisyntynyt? Jos olet elänyt vain lain-alaisena näkemättä muuta mahdollista elämää vanhempiesi vuoksi?
Taivas ja helvetti kuvasi on väärät, mistä sinä tiedät että taivas on vain pilvienpäällä hyppimistä iankaikkisesti..mitä jos se onkin kuin uusi maailma täydellinen sellainen missä ei pahaa ole, mutta kuitenkin me armahdetut ihmiset siellä elämme kuin nyt ja ihan omalla järjellä?
Tiedän etten välttämättä kuulosta nyt vakuuttavalta, enkä mitenkään voi sinua vakuuttaakaan, olet uskomatta tai uskot mutta kerron nyt kuitenkin kokemukseni.
Sain ilmestyksen, eräänä vuonna talvisena iltana katselin tv:tä yksinäni, vaivuin yhtäkkiä johonkin pimentoon ja heräsin jostain kuopasta, katselin ympärilleni en nähnyt ketään näin vain kuin punaista autiomaata, tajusin missä olin ja siitä hetkestä tajusin etten täältä koskaan enää pois pääse..tunsin suurta kipua kaikkialla kehossani, janotti, ajatukseni elämästäni pyöri mielessäni mutta pahinta siinä hetkessä oli tietoisuus siitä että olen ihan yksin enkä koskaan saa nähdä tai keskustella läheisteni kanssa ja että tämä kestäisi loputtomiin, sen jälkeen katsoin ylös..näin kirkkaan valon se vai lastani kauemmas ja kauemmas minusta..hajosin. Ja tiesin etten koskaan tule näkemään suloista 2-vuotiasta poikaani se tuska oli pahinta! Heräsin sohvalta hysteerisenä ja itkin, ihmettelin mitä tämä oli ja kiitin suuresti että se oli vain unta (silloin en tiennyt ilmestyksistä mitään).
Olen ollut tietoinen itsekin kokoelämäni uskon asioista vanhempani johdosta, mutta elämäni ei ole ollut todellakaan sen mukaista..valitettavasti, monelta pahalta olisin säästynyt! Minulla ei ollut minkäänlaista pelkoa helvetistä vaikka kuitenkin olin tietoinen että sinne menisin jos en ottaisi Jeesusta vastaan (uskoin kyllä mutta en ollut elämääni antanut), ja kun sain tuon näyn en ollut uskossa silloin..se pisti minut miettimään asioita uudelleen, no menihän siitäkin sitten melkein vuosi jästipää kun olen, kun uudestisynnyin ja sain uudenelämän. Mutta sitä hetkeä en ole missään välissä katunut, sain rauhan ja levon sielulleni ja tiedän 100% varmasti että Jumala todellakin on olemassa!
Ei uudestisyntyneen kristityn elämä ole mitään sääntöjen alla kuleksimista ja kirkoissa käyntien lukujen laskemista..se on todellista elämää ja vapautta Mies! Toivon todella että löytäisit uskosi uudelleen ja uudestisyntyisit, koska Jumala on meidät luonut (vaikka sitä sinun on vaikea myöntää)ja jokaisen hän haluaisi pelastaa ja päästä yhteyteen hänen Kaikkivaltiaan kanssa. Me olemme Jumalan luomus halusit sitä tai et.
Kaikkea hyvää sinulle!
http://kunniaherralle.blogspot.com/2007/09/isn-rakkauskirje-fathers-love-letter.html
Meni sitten taas aloittajan teksti lapsellisesta jumalasta joka rankaisee sen takia kun häneen ei usko täysin ohi vai?
Tavalliselle ihmiselle painajainen on uni muiden joukossa, seonneelle se on Jumalan lähettämä ilmestys jossa pelotellaan kidutuksella.
Ei siinä uudestisyntymisessä ole mitään ihmeellistä, ihan samalla tavalla voi mantraa hokemalla uudestisyntyä vaikka uskomaan että kuu on juustoa ja hymyillä sitten leveästi kuin kuu-ukko.
Jumala haluaa sinut yhteyteen kanssaan, vai uskonto haluaa kätensä yhteyteen lompakkosi kanssa?
Säälin uskovia, ei se vaaleanpunaisten lasien päässä pitäminen oikeasti muuta maailmaa paremmaksi paikaksi.
Masentaako kovastikin ?
Kiitos, kun jaoit kokemuksesi!
Olen kyllä ollut "lain alainen", mutta vanhempani eivät ole tavallista tapakristittyä kummempia. En edes tiedä, uskoiko isäni Jumalaan, kun olin lapsi. Nykyisin hän ei ainakaan usko, vaan vitsailee, että "tuolla ylhäällä" ei kohta ole muuta kuin saasteita. Äitini puhui joskus Jumalasta, mutta aika harvoin ja itsekin epävarmana siitä, millainen Jumala oikeastaan on. Luin joskus raamattua omasta halustani, kun halusin selvittää tarkemmin mikä on se Jumala, josta jotkut ovat kiinnostuneita. Kammottavaksi loukuksi uskoni muuttui vasta varhaisessa aikuisiässä, kun tapasin syvemmälle uskoon joutuneita, jotka vetivät minut mukaansa. Seurasi ikään kuin noidankehä, jossa syntisyyden tunne pakotti minut syventymään uskonnollisiin ajatuksiin ja toimintoihin, ja uskoni syventyminen taas vahvensi syntisyyden tunnettani.
Monilla on kertomasi tapaisia kiinnostavia kokemuksia, ja lähes jokainen tulkitsee omat kokemuksensa oman maailmankatsomuksensa mukaan. Nykyisen käsitykseni mukaan kokemukset myös muodostuvat omassa mielessä oman maailmankatsomuksen varaan.
Minullakin on ollut yliluonnollisilta tuntuvia kokemuksia niin uskossa ollessani, kuin vapauduttuani siitä ateismiin. Uskossa ollessani kokemukseni olivat toisinaan miellyttäviä, toisinaan uhkaavia. Tunsin olevani helvetin tai pohjattoman rotkon reunalla, tai survottuna kahden seinän, Saatanan ja Jumalan väliin. Tai näin jalassani kivisen kengän, joka kuvasi syntieni taakkaa, ja tunsin, että olen sillä hilkulla, ettei se paina minua syvyyksiin. Tunsin olevani paha ja syntinen, ja pelkäsin hirveintä rangaistusta. Tunsin syyllisyyttä jopa teoista ja ajatuksista, joilla en tietääkseni edes vahingoittanut ketään, vaan olin ainoastaan rikkonut Jumalan käskyiksi kuvittelemiani määräyksiä vastaan. Kuvittelin, että jokaista tekoani varjostaa ja kyttää kaksi henkiolentoa, Jumala ja Saatana.
Nykyisin koen ainoastaan miellyttäviä "kokemuksia". Niihin liittyy usein lentämisen tai kohoamisen tunne, riemukas vapaus ja jonkinlainen äärettömyyden tunne.
Olet maailmassasi nähnyt paljon pahaa josta sinun on ollut vaikea päästää irti. Sielunvihollinen on sinua suuresti kiusannut poikani, ja että sen myötä on sinulle kertynyt uskon kautta tuntemus suurempaan syntiin kuin mitä oletkaan. Kerron sinulle poikani että jos nyt teet parannuksen ja otat minut vastaan näillä ehdoilla joita minä nyt sinulle annan niin paranet ja sairautesi saa sinusta luvan häipyä, on se että kun menet seuraavana iltana kotiisi ja lukitset kaikki ovesi niinkuin sinulla on aina tapana, ota raamattu käteesi ja rukoile ottamaan sinut vastaan. Tänne iankaikkisen elämän porteille on pitkä taival mutta se on sen arvoista, etkä sitä milloinkaan tule katumaan. Minä rakastan sinua poikani. Sinun pitää etsiä sitä oikeaa totuutta janoisesti niin tulet löytämään elämän lähteen.
"Nykyisin koen ainoastaan miellyttäviä "kokemuksia". Niihin liittyy usein lentämisen tai kohoamisen tunne, riemukas vapaus ja jonkinlainen äärettömyyden tunne."
~~~~~~ ~~~~~~ *****,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,
"noidankehä, jossa syntisyyden tunne"
----------------------------------------------
Ihmisen on ensin tultava synnintuntoon ja käytävä läpi ne asiat, että NÖYRTYISI kuuntelemaan JUMALAA. ARMOA ja Pyhänhengen puhuttelua.
"Vapauteen Kristus meidät vapautti"
"Kevyt on minun IKEENI"
"Pyhähenki valaisee minun tieni. Hän johdattaa mun jalkani, oikealle tielle..."
"Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä hän on minun kanssani...."
"Rakasta lähimmäistä niinkuin itseäsi"
Kiitos kun otit vastaan kokemukseni, hmm..ymmärrän kyllä tuntemuksesi nyt että sinulla on vapaa ja lentävä olo, se johtuu juuri siitä kun olet joutunut ottamaan uskon kuin taakkaa kantaen. Olet ollut kuin kahlittuna johonkin,ikäänkuin vankeudessa. Sitä ei Jumala meille halua, eikä sitä ole tarkoittettukaan kenellekään meistä.
Sen vuoksi Jumala lähetti meille ainokaisen poikansa Jeesuksen, että meillä olisi mahdollisuus iankaikkiseen elämään. Jeesus täytti lain ja otti taakaksensa kaikki syntivelkamme ainoana täysin puhtaana ja synnittömänä ihmisenä maan päällä. Ja syntyi uusiliitto että uskomalla Häneen ja ottamalla Hänet vastaan saisimme iankaikkisen elämän, se ei muuta tarvitse! Kymmenen käskyä kuului vanhaan liittoon joka oli ennen Jeesusta, ja vain harva ihminen sen pystyi täyttämään Jumala huomasi sen ja siksi solmi uudenliiton viattoman verestä että meillä kaikilla olisi mahdollisuus pelastua. Tässä olisi sopiva raamatunpaikka ja näitä löytyy paljon enemmänkin -> Matt:23:4 "He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten harteille, mutta itse ne eivät tahdo niitä sormellaakaan liikauttaa"
Jeesus puhuu kirjanoppineista ja fariseuksista, kuinka he taakoittavat ihmisiä lainalla olemiseen yms. kannattaa lukea koko luku.
Nyt meni vähän saarnaamisen puolelle, anteeksi siitä :) mutta haluan sinun ymmärtävän että uskoon tuleminen ja uskossa oleminen on todellista vapautta, ei enää pelkoa mistään,sisäinen rauha ja onnellisuus ja todellakin se vapauden tunne on mahtavaa. Jumala haluaa että olemme yhteydessä häneen, niin voimme saavuttaa osaksi Jumalan valtakunnan jo täällä maanpäällä ollessamme. Jumala on rakastava, oikeudenmukainen ja pitkämielinen eikä koskaan hylkää vaikka mitä tekisit sen jälkeen kun olet ottanut hänet vastaan.
Se ahdistus ja taakka on tuleva sinulle jossain vaiheessa takaisin, toivon todella että miettisit näitä asioita ihan itsesi takia, ja vielä kerran sisäisen rauhan ja onnellisuuden löydät yhteydessä Jumalaan ja todellisessa uskossa, Amen!
Siunausta sinulle ja kaikkea hyvää elämääsi!
Selvästi korkeampi Voima kosketti sinua. Onnea sisäiselle tyyneydelle
Helv***n hyvin sanottu!!!
Todella.
Hieno kirjoitus..Ei tuohon pysty enää mitään lisäämään..
Olin minäkin koko nuoruuteni Tampereella seurakuntalaisten kanssa. Sitten on tullut kysymyksiä toisensa perään.Mutta en kuitenkaan usko, että nykyajan normaaliuskovaiset tuomitsevat ketään. Taisi olla ihan viime aikoina, kun katolinen kirkko Euroopassa poisti opeistansa käsitteen helvetti. Siis Jumala ei tuomitsekaan ketään helvettiin. Minun uskoni on muuttunut myöskin, uskon ihan tosissani siihen, että ihmiset tulevat maan päälle useamman kerran ja oppivat joka kerta jotain, jos nyt ei ihan takkuja ole.Ja minä pidän uskoni, sanoo kirkkojen edustajat mitä haluavat. Eli siis tulkoon kukin autuaaksi omalla uskollaan. Kyllä minä rukoilen ja puhun Jumalalle, viimeistään kun on jokin hätä, ja yritän muistaa kiittää hyvistä asioista.
Ajatuksesi uskosta on jokseenkin samantapainen kuin omani. Vaikka uskon yhä Jumalaan, en usko kristinuskon kaikkiin oppeihin.
Riparin jälkeen jäin mukaan seurakuntaporukoihin. Osittain tämä johtui kavereistani, jotka kokivat uskonsa vahvasti, osittain siitä lohdusta, jonka yhteisöllisyys tuo, osittain myös uskoin kristinuskon sanomaan.
Vuosia myöhemmin kasvoin ulos seurakuntanuorista, muutin koulun takia toiselle paikkakunnalle, enkä hakenut ympärilleni samanlaista yhteisöä. Vuoden päästä opintojen alettua masennuin.
Masennukseni takia olen joutunut myös kohtaamaan uskoni. Yksi keskeisimpiä ongelmiani on perfektionismi. Haluan olla täydellinen, heti valmis ihmisenä. Osa tästä täydellisyyden tavoittelusta johtuu huonosta itsetunnostani, osa uskonnon luomista paineista. Tunsin suurta syyllisyyttä kaikista virheistäni, sillä nehän olivat osaltaan johtaneet Jeesuksen kuolemaan.
Näin kristinuskossa piirteitä, jotka eivät tehneet hyvää mulle. En suostunut uskomaan siihen, että elämä on ns. koe, jonka läpäisevät vain tiettyyn "oikeaan" Jumalaan uskovat. En myöskään suostu uskomaan, että meillä on vain yksi mahdollisuus oppia elämään hyvää ja onnellista elämää. Entinen uskoni alkoi ahdistamaan.
Viimeisen vuoden aikana olen rakentanut itselleni oman uskoni. Uskon, että uskoa tärkeämpi on pyrkiä hyvyyteen, vähintäänkin aikeiden tasolla. Uskon, ettei ole helvettiä. Uskon, että meillä on useampi elämä, joista jokaisesta opimme jotain tärkeää. Uskon myös siihen, etten tiedä kaikkea maailmasta. Uskon, että on todella olemassa viisas Jumala, joten tuskin minä, pieni ihminen, ehdin vuoden aikana keksimään, mikä on elämän tarkoitus, miten oikeus toteutuu maailmassa, miten maailmankaikkeus toimii jne. Tuntuu huojentavammalta sanoa "en tiedä" kuin uskoa sokeasti kristinuskon oppeihin.
Sen jälkeen, kun olen luonut oman uskoni, olen voinut hieman paremmin. On huojentavaa ajatella, ettei mun tarvitse olla täydellinen, eikä tulla valmiiksi ihmiseksi välttämättä tämän elämän aikana. Ainoana huonona puolena näen sen, ettei ympärilläni ole samalla tavalla yhteisön tukea kuin entisessä uskossani. Ei ole valmiiksi luotuja rituaaleja avioliitolle, kasteelle, kuolemalle jne. Ei ole julkista paikkaa, jossa voin harjoittaa uskoani. Eikä puhujia, jotka puhuisivat oman uskoni sanoilla ja ajatuksilla... Siitäkin huolimatta olo on vapaa.
>>>" Uskon, että on todella olemassa viisas Jumala"
Sanoin tuossa aiemmin, että säälin niitä, jotka rakentavat koko maailmankaikkeutensa yhden uskonnon varaan, koska olin itse hyvin kurjassa tilassa kun maailmankuvani oli sellainen. En kuitenkaan koe sääliä sellaisia kohtaan, joilla asia on "avoin" tai "väljä", vaikka he pitäisivät jotain jumalolentoa mahdollisena.
Itse en kuitenkaan ole oikeastaan agnostikko, sillä pidän sekä Zeusta, Anubista, Tapiota että Jahvea yhtä lailla kuvitelmina. Olen ihan reilusti ateisti. Itse asiassa suurin osa niin sanotuista agnostikoista on todellisuudessa täysin ateisteja suurinta osaa ihmisten palvomista jumalista kohtaan, joita on miljoonia. Harvempi ns. "agnostikko" pitää mitenkään mahdollisena, että ukonilman oikeasti saisi aikaan Thor vasarallaan. Minä vain vien ateismini Ahdista ja Odinista vielä yhden jumalan pidemmälle, ja ulotan sen suurten yksijumalaisten uskontojen Jahveen ja kaikenlaisiin sen kaltaisiin maailmanvaltiaihin.
Agnostismi on eräs ateismin haara, joka lähinnä verbaalisesti antaa myönnytyksen uskovaisille, että "voitte te ehkä olla oikeassa". Myönnytyksen syy on suvaitsevaisuus, joka on nykyään muotia. Ateisti ei kuitenkaan ole jumalan kieltäjä, sillä sitä mitä ei ole, ei voi kieltää. Ateistin maailmankuvaan eivät kuulu jumalat, mutta ei niitä ole tarvinnut torjua, kun niitä ei ole.
Ateismi on minulle sitä, että maailmankuvassani ei ole osana Jumalaa/Jumalia. "Herättyäni todellisuuteen" olen tavallaan aluksi "kieltänyt" Jumalan, mutta sillä ehdottomuudella, jolla ennen uskoin Häneen. Ateismi ei ole uskonnon vastakohta, vaikka uskovat joskus yrittävät väittää näin. Ateismi ei ole uskomus siitä, että ei ole jumalaa. Ateistinen maailmankuva on avoin ja tutkiva maailmankuva, jossa ilmiöitä ei selitä jumalaa.
Agnostismi on minusta jonkinlaista puoliuskonnollisuutta. Agnostikko pitää jumalia varteenotettavana vaihtoehtona, mutta ei kuitenkaan usko niihin varmuudella. Minä en enää pidä jumalia varteenotettavina selityksinä maailman ilmiöille, mutta ei minulla ole tarvetta olematonta kieltääkään. Olen siis ateisti.
Siis piti tietenkin sanoa, että EN kiellä jumalia sillä ehdottomuudella, jolla uskovaiset uskovat niihin.
Tervetuloa täysjärkisten maailmaan , missä kaikki muuttuu. Ei siis jämähdä kuten raamatussa tai että kaikki olisi "luotu". Kehitysoppi taitaa maistua sinulle tuon aivopesun jälkeen. Ei muuta ku luontoon tutkimaan evoluution töitä, niissä se järki vasta piilee ja löytäminen on hauskaa. jees.
Itse asiassa evoluution arvelin tosiasiaksi jo ennen herätystäni ateismiin. Minua oli kyllä toistuvasti yritetty "käännyttää" luomisopin kannalle. Luomisopin väitettiin löytyvän sanamukaisesti tai lähes sananmukaisesti Raamatusta. Luin väitetyt raamatun kohdat yksinäni rauhassa, mutta en etsimälläkään osannut nähdä niissä sanamukaista luomisoppia, vain vertauskuvallisia ilmauksia. Ajattelin tuolloin, että jumalan sana on ikään kuin kätketty vertauskuvien taakse, kuten mystikot ajattelevat, eikä ole sana sanalta luettavissa Raamatusta. Eräässä vaiheessa uskoin niin sanottuihin raamattu-koodeihin, raamattuun kätkettyihin sanallisiin, mutta koodattuihin viesteihin.
En siis uskonut silloinkaan luomisopin kannattajien sananmukaiseen tulkintaan raamatusta. Minut kuitenkin saatiin tuntemaan syyllisyyttä siitä, että en "tajua" tosiasioita, joita Jumala on muka sana sanalta ilmoittanut raamatussa. Kyllä minusta välillä tuntui, että evoluutioon "uskovana" olen syntinen tai loukkaan jumalaa. Minua jopa uhkailtiin epäsuorasti ikuisella kidutuksella, jos en uskoisi kaikkien eliöiden vain tulla tupsahtaneen maailmaan jokunen tuhat vuotta sitten. Ikuinen kidutus on niin kauhea ajatus, että sen pelossa on heikompiluontoinen ihminen valmis uskomaan melkein mitä vain.
Itse asiassa luulen, että osin mystinen suhtautumiseni raamattuun hidasti heräämistäni ateismiin. Jos olisin pitänyt raamattua sananmukaisesti totena, olisin varmaan tajunnut, ettei se sitä ole.
Jos olisin uskonut Raamatun olevan sana sanalta totta, olisi uskoni kaatunut aika äkkiä huomatessani jonkun raamatun kohdan, jonka sananmukainen tulkinta yksiselitteisesti erehtyy kuvaamaan maailman todellisuutta. Sen sijaan mystisellä lähestymistavalla saatoin selittää itselleni, että vaikka Raamatussa nyt sanotaan noin, eikä se ole totta, niin se on vertauskuva, jota ei kuulukaan lukea sana sanalta. Käytin "mystistä" selitystä lähes kaikkiin tapauksiin, joissa raamatun sananmukainen tulkinta ei olisi käynyt yksiin todellisen maailman kanssa. Luulen, että mystinen tapa lukea raamattua on nykyään aika yleinen, sillä luonnontieteellinen tieto on nykyisin niin laajaa ja helposti saatavilla. Jos Raamattua olisi mahdollista lukea vain sana sanalta, uskovaisia olisi kenties paljon vähemmän.
Mutta ei kannata kuitenkaan siirtyä "tiedeusko":n
kannattajaksi..se olisi vähän kuin hyppääminen ojasta allikkoon.
Totta,kaikki muuttuu.
Tiede muuttaa käsityksiään asioista jatkuvasti,
se tarkoittaa että jokin aimmin totuutena pidetty ja opetettu onkin ollut harhaa.
Ja siitä evoluutiosta ei ole todisteita paljoa sen enempää kuin jumalastakaan..
Siis en kannata uskontoaja enkä myöskään uskoa tieteen kaikkivoipaisuuteen.
Hei, luin kaikki postisi ketjusta ja tähän haluaisin jotain kommentoida.
Olen itse ns uskovainen mutten usko Raamatun olevan alkuunkaan "Jumalan Sanaa" - esim. Johanneksen evankeliumissa (luku 1) käsite "Jumalan Sana" tarkoittaa Jeesusta Kristusta, Jumalan Poikaa - ei kirjaa. Uskon Raamatun olevan ihmisten kirjoittama todistus Jeesuksesta, jonka he kirjoittivat oman aikansa näkökulmasta.
Käsitys Raamatusta Jumalan Sanana taannuttaa kristillisyyden käsky-uskonnoksi, vaikka sen pitäisi olla hengellistä elämää, suhde Jumalaan.
Mahtava kirjoitus! Kiitos paljon! Vaikka olen ainakin tapakristitty, olen minäkin ajatellut, että ihminen, joka ehdottomasti uskoo siihen että hän tietää jotain niin perustavanlaatuista kuin maailmankaikkeuden alkuperän, eikä edes tarvitse todisteita uskolleen, tavallaan kuvittelee itse olevansa kaikkitietävä. Vahvasti uskovainen ihminen väittää todellakin tietävänsä miten maailma sai alkunsa; siten että Jumala loi sen. Ja hänen uskonsa omaa "tietoonsa" on ehdoton, eikä siedä kyseenalaistusta. Hän siis kuvittelee olevansa kaikkitietävä, ja kaikkitietävähän on vain Jumala!
Hienoa huomata, että joku muukin on hoksannut saman!
Sanoit tuon kyllä paremmin itse :) Turhaan eivät uskovat kuvittele olevansa "Jumalan kuvia" ja luomakunnan ylimpiä olentoja. Ehkä se kertoo jotain uskovaisuuden olemuksesta ylipäätään. "Todellinen usko" on ehdoton ja varma. Se on niin ehdoton ja varma, että oikeastaan vain väitetty Jumala voisi tietää mitään sillä ehdottomuudella ja varmuudella. Usko on valtavaa ylimielisyyttä.
Olen huomannut sellaisen kaksimielisyyden monissa uskonnoissa, että pitäisi olla nöyrä Jumalaa kohtaan, mutta samalla itse varma kaikesta. Todellisuudessa nämä nöyristelijäksi tekeytyvät ovat kuitenkin jotain aivan muuta- he suorastaan nostavat itsensä kaikkitietäviksi.
Joskus uskonnon vastakohdaksi leimattu tiede uskonnon sijaan kuitenkin on nöyrä maailmaa kohtaan. Minulle Jumala on maailman todellisuudessa, ja tiede, joka selvittää maailman todellisuutta, on nöyrää Jumalan luomuksia kohtaan. Tieteellinen työ, joka nöyrästi selvittää Jumalan luomuksien ominaisuuksia, on mitä parhainta jumalan palvontaa. Omien ehdottomien totuuksien saarnaaminen taas on lähinnä itsensä palvontaa.
Minäkin pelastuin jopa henkeäni uhkaavalta uskonnolta, mutta omani oli hyvin ehdoton ja kiihkoileva uskonlahko. (En sano mistä lahkosta on kyse, että en saisi syytteitä.) Minut pelasti ystäväni, joka tosin itsekin on uskova, mutta ei mikään lahkolainen. Hän kertoi oman näkemyksensä Jumalasta ja siitä mitä Jumala vaatii ihmisiltä, ja tämä huojensi minua valtavasti. Lahko johon kuului, yritti hallita koko elämääni ja yritti leimata minut syntiseksi ja pahaksi, jos en tottelisi heitä, ja itse asiassa, vaikka tottelisin. Otin itseeni nämä syytökset ja olin jo itsemurhan partaalla.
Haluan nykyisin kertoa muillekin, että uskonnosta voi päästä yli ja pelastua!
Uskonnot aiheuttavat paitsi vakavia selkkauksia, kuten sotia, vainoja, kahakoita ja kansanmurhia, ne myös järkyttävät monen mielen ja johtavat itsemurhiin. Uskontojen uhrien tuki ry. toimii uskontojen uhrien auttamiseksi. Ufojen ja haamujen jahtaamisessa profiloitunut Skepsis ry. on siirtymässä entistä enemmän kritisoimaan uskontoja.
Kokemusta lähipiiristä. On kammottavaa nähdä läheisensä katoavan hulluuden syövereihin voimatta tehdä mitään. Hän uskoo itse hänelle syydetyt valheet yliluonnollisesta olennosta. Hän on silminnähden ahdistunut ja loppuunpalanut vouhotuksensa kanssa, ja pelkää jatkuvasti helvettiä. Mitä voin tehdä auttaakseni häntä?
Kyllä sitä vasta-aivopesu materiaalia löytyy netistä, mutta temppu onkin siinä kuinka hänet saadaan lukemaan sitä. Jos hänelle tarjotaan sitä niin hän ei sitä halua lukea, ainoa keino on jotenkin huijata hänet lukemaan sitä oma alotteisesti ja se on luultavasti lähes mahdotonta.
Ateismi on myös uskonto.
Tarinasi ei kuulosta siltä, että olisit pyytänyt Jeesusta elämääsi. Se kuulostaa siltä, että, jos tekstisi siis ylipäätään oli totta, että et ollut vielä pyytänyt Jeesusta elämääsi. On eri asia olla ulkoisesti uskovainen, kuin elää uskoaan todeksi.