Vanessa ( Ranska, 1600-luku, jännitys)

Salaperäinen tyttö

Seuraavana aamuna Filip heräsi pirteänä. Ensimmäinen syy hyvälle tuulelle oli pikkutyttö, majatalon ainokainen joka oli hiljaa koputtanut tammiseen puuoveen ja luvan saatuaan tuonut tarjottimella patonkia, kinkkua, hedelmiä sekä jotain valkoviinin kaltaista maukasta juotavaa. Toinen oli se, että tyttö oli ilmoittanut kylän nuorten neitojen saapuneen. Filip tiesi vallan hyvin mistä oli kyse.
Huhu hänen, ylempiarvoisen ja arvokkaan henkilön saapumisesta oli kulkeutunut jokaisen perheen korviin, äidit olivat pukeneet tyttärensä pyhäpukuihinsa ja lähettäneet neitoja pyytämään itselleen töitä, hyvällä tuurilla sopiva piika saattaisi päästä Filipin siivellä isoon kaupunkiin. Miehen yllätykseksi hän näki länteen avautuvasta ikkunastaan, että parveilevien tyttösten joukossa oli myös muutama nuorukainen, joista Filip valitsi jo yhden. Hyvin raskastekoinen, jäntevä nuori mies olisi mitä parhain tallirenki Pariisissa, niin Filip päätti.
-   Louis, haluan tuon pellavapään, Filip osoitti poikaa ikkunasta.
-   Aivan, hyvä on, Louis nyökytteli ja painoi nuorukaisen kasvot muistiinsa.
Hänen edeltäjänsä pää oli tipahtanut toriaukiolle huonon muistin seurauksena, sitä Louis ei halunnut itselleen.
-   Ja nyt, missä saappaani ovat? Haluan ratsastamaan, Filip päätti ja istui hetken kuluttua tuolilla äyskimässä kuinka huono kengänpukija Louis oikein oli.
-   Kiillota sitten varret ja kiinnitä kannukset, Filip määräsi laiskasti, venyttäen puhuen.
Hän muisti nähneensä nuoren tyttösen edellisenä iltana. Eniten häntä oli jäänyt häiritsemään tytön ylimielisyys, mokoma ei ollut lainkaan huomioinut hänen kultaisia vaunujaan, kävelyä mukulakivikadulla, saati sitten komeiden hevosten korskahduksia heidän lähtiessään. Häpeämätön moukka oli vain keskittynyt keräämään puolimätiä, tallaantuneita vihanneksia maasta.

Majatalon takapihalla, pienen tallirakennuksen edessä Filip viimein punnersi itsensä yhden vaunuhevosensa selkään, käänsi rivakasti oriin ympäri ja karautti laukassa kadulle.
Majatalon lähistölle kerääntyneet nuoret tytöt väistivät kiljahdellen ratsukkoa, jäipä muutaman neidin helmakin kavioiden alle, sen verran vauhdikkaasti Filip ratsasti.
-   Voih, toivottavasti kukaan ei jäänyt alle, Louis huokasi majatalon isännälle pahoitellen.
-   Ei sille mitään voitaisi enää, isäntä vastasi ja palasi komentelemaan renkejään lastaamaan rivakammin tuoreita hedelmiä keittiöön.
-   Tätä se on, mutta nyt meillä on varmasti tovi vapaata, Filipin kuskina toiminut nuori mies arvuutteli.
-   Voi olet uusi, meillä ei ole koskaan vapaata, enintään voit mennä syömään aamupalaa, mutta ole valmis jättämään ateria kesken jos isäntä palaa, Louis varoitti.
Kuski nyökkäsi lähes huomaamatta, veti hieman lierihattunsa lippaa alemmas ja taas hän näytti kasvottomalta mysteerimieheltä. Louis ei edes tiennyt kuskin nimeä tai miksi hän oli niin kaukana kotoaan.

Filipin ei tarvinnut kovinkaan kauaa ratsastella pitkin kylää, hän löysi etsimänsä kylänlaidalta, silmänkantamattomiin jatkuvan pellon vierestä. Tytöllä oli samat risaiset vaatteet yllään, takkuinen tumma hiuspehko oli sidottu jollain kangassuikaleella ja jalat olivat paljaat. Kun Filip lähestyi niitylle tuijottavaa tyttöä, tämä tyytyi vain vilkaisemaan taakseen ja jatkoi taas maisemien tiirailua.
-   Kuinka kehtaat? Filip äyskähti ja pysäytti hevosensa muutaman metrin päähän tytöstä.
-   Entä itse? kuului hento kysymys.
Filip olisi halunnut karjua raivosta. Tyttö ei vieläkään kiinnittänyt häneen kummempaa huomiota, eikä hän ollut pyhävaatteissa kylän muiden naisten tavoin, naikkonen ei kunnioittanut häntä tippaakaan. Tottelematonta hevosta Filip olisi läiskinyt raipalla pitkin kupeita, mutta samaa hän tuskin voisi tytölle tehdä, vai voisiko?

Filip ei kuitenkaan saanut aikaa tarpeeksi päättääkseen kuinka kohtelisi tuota vierasta tyttöä, neiti kun oli epäkohteliaasti ylittänyt matalan aidan ja käveli nyt niityllä poispäin hänestä.
-   Hei, mikä nimesi on? Filip lopulta kysyi kun pelkäsi ettei tapaisi toistamiseen tyttöä.
Jotain kiehtovaa hänessä oli, liekö juuri tuo röyhkeys.
-   Et sinä sillä tiedolla mitään tee, Vanessa vastasi ja jatkoi sitten matkaansa.
Mitä pahaa hän oli tehnyt saadakseen kylän uusimmasta puheenaiheesta takiaisen? Normaalitilanteessa olisi hänkin kai siistiytynyt ja pyrkinyt aatelismiehen palvelukseen, mutta nyt hänen elämänsä tuntui liian raskaalta. Ei ollut ketään kelle puhua, kylän muut nuoret välttelivät hänen seuraansa eikä hänkään tuntenut järjetöntä vetoa liittyäkseen heidän seuraansa, veli oli kuollut ja mikä pahinta, hänen äitinsä oli yskähtänyt yöllä aivan kuin Alexandre.
Aamulla Vanessa oli kuullut lohduttavat sanat että äiti oli vain saanut hieman kylmää ja patistanut tyttärensä metsään etsimään oloa helpottavia yrttejä.

Vanessa oli päässyt hyvän matkaa yksinään kulkemaan, kunnes hän tunsi hevosen kuuman hengityksen selässään. Hän yritti olla välittämättä, mutta seuraavana hevonen aivan itse kosketti hänen hartiaansa ja hamusi hiuksia huuliensa väliin.
-   Voisitteko ystävällisesti mennä muualle? Vanessa kysyi kiukkuisesti ja kääntyi katsomaan taakseen.
Aatelismiestä ei näkynyt missään, sen sijaan hänen takanaan seisoi naapuritalon Piki, sysimusta työhevosen alku.
-   Pahoittelen, isäntä halusi että varmistan hänen turvallisuutensa, nuori mies hymyili hattunsa alta ja laskeutui alas tamman selästä.
Vanessa jäi vaistomaisesti silittämään Pien leveää otsaa ja sukimaan tämän pitkää otsaharjaa. Välillä hän vilkaisi vierasta miestä joka vain tuijotti häntä.
-   Olisit pesun tarpeessa, isäntäni haluaa sinut illalla majatalolle, mies ilmoitti hassusti murtaen.
-   Isäntä? En ole edes kuullut tämän ylimielisen idiootin nimeä ja olen peseytynyt kaksi kuunkiertoa sitten! Vanessa äyskähti ja pahastui moitteista olevansa likainen.
-   Filip, olemme tulleet Pariisista asti, älkää tuottako hänelle pettymystä, mies ilmoitti napakasti.
Juuri kun Piki oli alkanut lepuuttamaan toista takajalkaansa, mystinen mies keräsi ohjat, käänsi hevosen, nousi kevyesti selkään ja napautti hevosen reippaaseen raviin.
Hetken siristeltyään Vanessa erotti aatelismiehen vaunuhevosineen niitynlaidalla. Sinnekö se pelkuri oli jäänyt ja lähettänyt juoksupojan puolestaan?

Illallinen

Vanessa olisi mielellään jättänyt illalliskutsun väliin, mutta hänen äitinsä pakotti tytön suorinta tietä purolle peseytymään kun oli kuullut tapahtuneesta.
-   Ilmaista ruokaa! Ja voit tuoda minullekin jotain esiliinan kätköissä, äiti oli selittänyt kiihtyneenä.
-   Kasvatin sinut viisaaksi tytöksi, nyt turha ylpeys pois ja menet sinne, oli ollut viimeinen kommentti ja Vanessa oli hipsinyt vähin äänin purolle.
Vesi oli jääkylmää ja saippuan karkeat kohdat jättivät punoittavat naarmut hänen iholleen. Hän ei edes tiennyt mistä hänen äitinsä toisiaan keitteli saippuaa, keho ja mieli kyllä puhdistuivat mutta iholle jäi hassu haju, samankaltainen kuin possuille tarjottavista jätteistä.

Illalla hänen äitinsä kiristi omalta äidiltä perimäänsä korsettia ja puki tyttärensä ylle ikivanhan tummanvioletin mekon ja nyöritti vielä selästä nauhat tiukalle.
-   Muista sitten käyttäytyä, äiti puhisi tohkeissaan.
Vanessaa kylmäsi ensimmäisen kerran, hänen äitinsä luotti häneen, eikä tytöllä ollut aavistustakaan kuinka käyttäytyä.
Kävellessään majatalolle, niityllä häntä puhutellut nuori mies pysäytti Vanessan majatalon ovella.
-   Aloitat uloimmasta, jos et tiedä, odota ja ota mallia, mies kuiskasi nopeasti tytön korvaan ja avasi sitten oven hänelle.
Vanessa olisi mielellään kiittänyt miestä neuvoista, mutta tämä oli jo kadonnut kun hän oli vetämässä ovea kiinni.
-   Siinähän sinä olet, majatalon isäntä otti Vanessan avosylin vastaan ja ohjasi hänet takahuoneeseen, jossa oli hämärä kynttilävalaistus ja mitä hienoimpia astioita pitkän pöydän varrella.
-   Istu, Filip tulee pian, isäntä veti Vanessalle tuolin.
Sitten mies katosi ja Vanessa istui hetken yksin ruokatilassa. Hänen edessään oli paitsi iso, matala lautanen, oli sen päällä vielä kulhokin, juomalaseja oli kaksi, aterimia tuhottomasti ja ennen kuin Filip saapui, alkoi isäntä kantaa pöytään ruokaa.
-   Iltoja, kuului möreä tervehdys ja Filip istahti oitis vastapäätä Vanessaa.
-   Älä suotta nouse, mies hymyili imelästi.
Nouse? Miksi Vanessan olisi pitänyt nousta?
-   Alkupaloja? palvelijaksi tekeytynyt isäntä toi kalatarjottimen Vanessan eteen.
-   Ei kiitos, Vanessa toppuutteli, kala oli raakaa ja näytti kummalliselta.
Filip sen sijaan mutusti kalaa oikein mielissään.
-   Erinomaista, hyvin graavattu, mies hykerteli ja siveli välillä pieniä viiksiään.
Filip ei oikeastaan puhunut mitään, alkuun hän keskittyi vain syömään raakaa kalaa ja murustelemaan patonkia. Vanessan teki pahaa katsoa kuinka mies jätti syömättä osan ja välillä kun pöytää siivottiin, nuo herkkupalat vedettiin vain jätesankoon.
-   No niin tyttö, mikä nimesi on? Filip aloitti kun pöytään alettiin kantamaan keitettyjä potaatteja savikulhossa, koko päivän haudutettua mureaa häränlihaa, kannullinen herkulliselta tuoksuvaa yrttikastiketta, sekä toiseen lasiin kaadettiin vettä, toiseen punaviiniä.
-   Vanessa, tyttö vastasi viimein.
Ehkä se oli vähintä mitä hän voisi antaa tuolle miehelle, tarjosihan hän Vanessalle yhdellä kertaa puolenvuoden ruoat.
-   Kaunis nimi, oletko koskaan käynyt tämän tup… maalaiskylän ulkopuolella? Filip uteli ja vilkaisi ahneesti kuinka majatalon kokki tuli itse leikkaamaan lihaa heille.
-   Olen, kesällä pääsin viinitarhojen eteläisimpään osaan poimimaan! Vanessa innostui hetkeksi, mutta ymmärsi pian ettei Filip sitä tarkoittanut.
-   Olet varmaan kuullut Pariisista? Filip johdatteli ja tyttö nyökkäsi.
Filip tosiaan osasi jaaritella, aivan kuin mies ei olisi saanut vuoteen puhua kenellekään, sen verran kautta rantain mies johdatteli Vanessaa kysymykseen, kiinnostaisiko tyttöä lähteä luomaan uutta elämää pohjoiseen.
-   Ei, äitini on täällä, Vanessa vastasi oitis ja ymmärsi vasta sitten, että hänen edessään tosiaan oli lautasellinen ruokaa.
-   No keskustellaan siitä kotvan kuluttua, syö ja juo, Filip kehotti ja otti aimo kulauksen viiniä.

Vanessan epävarmuus jäi Filipiltä tyystin huomaamatta, mies kun litki talonviiniä siihen tahtiin, ettei enää erottanut tytön parsittua pukua, sitä kuinka huonosti se istui neidin päälle tai millaisessa takussa tämän hiukset olivat. Ne kaksi perunaa ja pari siivua lihaa täyttivät Vanessan tyystin. Aikansa kuluksi hän nakerteli pieninä paloina patonkia ja maisteli viiniä, Filip puolestaan söi hyvällä ruokahalulla ja otti kahdesti lisääkin.
-   Tyttöparka syöt niin vähän, Filip murjaisi ja hekotti lausahduksensa päälle.
Salamana seurasi jäätävän hiljainen hetki kunnes Vanessa tirskahti ja Filip jatkoi nauramistaan. Kaikesta huolimatta tytöllä oli todella orpo olo. Hänellä ei ollut aavistustakaan miksi hän söi juuri sillä itse Pirun hankoa muistuttavalla välineellä, mieluummin hän olisi vienyt ruoan suuhunsa käsin. Edes turruttava viini ei helpottanut hänen oloaan, vain sillä hetkellä kun viestinviejä, nimetön mies käväisi huoneessa, Vanessa tunsi olevansa turvassa, mutta sekin hetki oli nopeasti ohi.
-   Jälkiruokaa! Filip hihkaisi ja pöydästä vietiin ruoat pois.
-   Menee hetki, nauttikaa lisää viiniä, isäntä toi uuden pullon pöytään ja kaatoi ruokailijoiden lasit täyteen.
Vastoin tapojaan Filip suostui odottamaan. Nyt hän jäi aivan kahden Vanessan kanssa ja sen tilaisuuden hän hyödyntäisi.
Mies otti viinilasin käteensä ja nousi hieman horjahtaen ylös, käveli hitaasti pöydänviertä Vanessan päätyyn ja kumartui hieman tytön vierellä.
-   Kuinkas vanha olet? Filipin hengitys haisi voimakkaasti viinille ja kylmänharmaat silmät harottivat kumpikin omiin suuntiinsa.
-   14-vuotias, Vanessa vastasi ujosti ja yritti painautua penkin selkänojan läpi.
-   Naimaikäinen, Filip henkäisi hiljaa ja lähestyi hieman pelokasta tyttöä.
-   Umh, Vanessa parahti ja pakotti siirtämään katseensa pöytään.
-   Loistavaa! Filip riemastui tyhjästä ja heitti siinä rytäkässä viininsä pitkin seiniä.
-   Mikä on loistavaa? Vanessa ihmetteli.
-   Odotapa vain, Filip naurahti harvinaisen iloisesti ja omahyväisesti.
Jälkiruokana oli uuniomenoita makean kastikkeen kera, sekä rapeaa keksiä, parasta mitä Vanessa oli koskaan maistanut.
Kun nimetön mies tuli hakemaan Vanessaa ja saattamaan tätä kotiin, tyttö ei saanut mielestään Filipin kohtausta. Mitä kummaa mies oli saanut päähänsä?
-   Toivottavasti iltanne oli miellyttävä, kauniita unia, mies kumarsi ja otti ensimmäistä kertaa hattunsa pois päästään.
-   Kiitos samoin, Vanessa kiitti saattajaansa ja katseli miten pitkähiuksinen mies katosi yön pimeyteen.

Vispilä kirjoitti:

Salaperäinen tyttö

Seuraavana aamuna Filip heräsi pirteänä. Ensimmäinen syy hyvälle tuulelle oli pikkutyttö, majatalon ainokainen joka oli hiljaa koputtanut tammiseen puuoveen ja luvan saatuaan tuonut tarjottimella patonkia, kinkkua, hedelmiä sekä jotain valkoviinin kaltaista maukasta juotavaa. Toinen oli se, että tyttö oli ilmoittanut kylän nuorten neitojen saapuneen. Filip tiesi vallan hyvin mistä oli kyse.
Huhu hänen, ylempiarvoisen ja arvokkaan henkilön saapumisesta oli kulkeutunut jokaisen perheen korviin, äidit olivat pukeneet tyttärensä pyhäpukuihinsa ja lähettäneet neitoja pyytämään itselleen töitä, hyvällä tuurilla sopiva piika saattaisi päästä Filipin siivellä isoon kaupunkiin. Miehen yllätykseksi hän näki länteen avautuvasta ikkunastaan, että parveilevien tyttösten joukossa oli myös muutama nuorukainen, joista Filip valitsi jo yhden. Hyvin raskastekoinen, jäntevä nuori mies olisi mitä parhain tallirenki Pariisissa, niin Filip päätti.
-   Louis, haluan tuon pellavapään, Filip osoitti poikaa ikkunasta.
-   Aivan, hyvä on, Louis nyökytteli ja painoi nuorukaisen kasvot muistiinsa.
Hänen edeltäjänsä pää oli tipahtanut toriaukiolle huonon muistin seurauksena, sitä Louis ei halunnut itselleen.
-   Ja nyt, missä saappaani ovat? Haluan ratsastamaan, Filip päätti ja istui hetken kuluttua tuolilla äyskimässä kuinka huono kengänpukija Louis oikein oli.
-   Kiillota sitten varret ja kiinnitä kannukset, Filip määräsi laiskasti, venyttäen puhuen.
Hän muisti nähneensä nuoren tyttösen edellisenä iltana. Eniten häntä oli jäänyt häiritsemään tytön ylimielisyys, mokoma ei ollut lainkaan huomioinut hänen kultaisia vaunujaan, kävelyä mukulakivikadulla, saati sitten komeiden hevosten korskahduksia heidän lähtiessään. Häpeämätön moukka oli vain keskittynyt keräämään puolimätiä, tallaantuneita vihanneksia maasta.

Majatalon takapihalla, pienen tallirakennuksen edessä Filip viimein punnersi itsensä yhden vaunuhevosensa selkään, käänsi rivakasti oriin ympäri ja karautti laukassa kadulle.
Majatalon lähistölle kerääntyneet nuoret tytöt väistivät kiljahdellen ratsukkoa, jäipä muutaman neidin helmakin kavioiden alle, sen verran vauhdikkaasti Filip ratsasti.
-   Voih, toivottavasti kukaan ei jäänyt alle, Louis huokasi majatalon isännälle pahoitellen.
-   Ei sille mitään voitaisi enää, isäntä vastasi ja palasi komentelemaan renkejään lastaamaan rivakammin tuoreita hedelmiä keittiöön.
-   Tätä se on, mutta nyt meillä on varmasti tovi vapaata, Filipin kuskina toiminut nuori mies arvuutteli.
-   Voi olet uusi, meillä ei ole koskaan vapaata, enintään voit mennä syömään aamupalaa, mutta ole valmis jättämään ateria kesken jos isäntä palaa, Louis varoitti.
Kuski nyökkäsi lähes huomaamatta, veti hieman lierihattunsa lippaa alemmas ja taas hän näytti kasvottomalta mysteerimieheltä. Louis ei edes tiennyt kuskin nimeä tai miksi hän oli niin kaukana kotoaan.

Filipin ei tarvinnut kovinkaan kauaa ratsastella pitkin kylää, hän löysi etsimänsä kylänlaidalta, silmänkantamattomiin jatkuvan pellon vierestä. Tytöllä oli samat risaiset vaatteet yllään, takkuinen tumma hiuspehko oli sidottu jollain kangassuikaleella ja jalat olivat paljaat. Kun Filip lähestyi niitylle tuijottavaa tyttöä, tämä tyytyi vain vilkaisemaan taakseen ja jatkoi taas maisemien tiirailua.
-   Kuinka kehtaat? Filip äyskähti ja pysäytti hevosensa muutaman metrin päähän tytöstä.
-   Entä itse? kuului hento kysymys.
Filip olisi halunnut karjua raivosta. Tyttö ei vieläkään kiinnittänyt häneen kummempaa huomiota, eikä hän ollut pyhävaatteissa kylän muiden naisten tavoin, naikkonen ei kunnioittanut häntä tippaakaan. Tottelematonta hevosta Filip olisi läiskinyt raipalla pitkin kupeita, mutta samaa hän tuskin voisi tytölle tehdä, vai voisiko?

Filip ei kuitenkaan saanut aikaa tarpeeksi päättääkseen kuinka kohtelisi tuota vierasta tyttöä, neiti kun oli epäkohteliaasti ylittänyt matalan aidan ja käveli nyt niityllä poispäin hänestä.
-   Hei, mikä nimesi on? Filip lopulta kysyi kun pelkäsi ettei tapaisi toistamiseen tyttöä.
Jotain kiehtovaa hänessä oli, liekö juuri tuo röyhkeys.
-   Et sinä sillä tiedolla mitään tee, Vanessa vastasi ja jatkoi sitten matkaansa.
Mitä pahaa hän oli tehnyt saadakseen kylän uusimmasta puheenaiheesta takiaisen? Normaalitilanteessa olisi hänkin kai siistiytynyt ja pyrkinyt aatelismiehen palvelukseen, mutta nyt hänen elämänsä tuntui liian raskaalta. Ei ollut ketään kelle puhua, kylän muut nuoret välttelivät hänen seuraansa eikä hänkään tuntenut järjetöntä vetoa liittyäkseen heidän seuraansa, veli oli kuollut ja mikä pahinta, hänen äitinsä oli yskähtänyt yöllä aivan kuin Alexandre.
Aamulla Vanessa oli kuullut lohduttavat sanat että äiti oli vain saanut hieman kylmää ja patistanut tyttärensä metsään etsimään oloa helpottavia yrttejä.

Vanessa oli päässyt hyvän matkaa yksinään kulkemaan, kunnes hän tunsi hevosen kuuman hengityksen selässään. Hän yritti olla välittämättä, mutta seuraavana hevonen aivan itse kosketti hänen hartiaansa ja hamusi hiuksia huuliensa väliin.
-   Voisitteko ystävällisesti mennä muualle? Vanessa kysyi kiukkuisesti ja kääntyi katsomaan taakseen.
Aatelismiestä ei näkynyt missään, sen sijaan hänen takanaan seisoi naapuritalon Piki, sysimusta työhevosen alku.
-   Pahoittelen, isäntä halusi että varmistan hänen turvallisuutensa, nuori mies hymyili hattunsa alta ja laskeutui alas tamman selästä.
Vanessa jäi vaistomaisesti silittämään Pien leveää otsaa ja sukimaan tämän pitkää otsaharjaa. Välillä hän vilkaisi vierasta miestä joka vain tuijotti häntä.
-   Olisit pesun tarpeessa, isäntäni haluaa sinut illalla majatalolle, mies ilmoitti hassusti murtaen.
-   Isäntä? En ole edes kuullut tämän ylimielisen idiootin nimeä ja olen peseytynyt kaksi kuunkiertoa sitten! Vanessa äyskähti ja pahastui moitteista olevansa likainen.
-   Filip, olemme tulleet Pariisista asti, älkää tuottako hänelle pettymystä, mies ilmoitti napakasti.
Juuri kun Piki oli alkanut lepuuttamaan toista takajalkaansa, mystinen mies keräsi ohjat, käänsi hevosen, nousi kevyesti selkään ja napautti hevosen reippaaseen raviin.
Hetken siristeltyään Vanessa erotti aatelismiehen vaunuhevosineen niitynlaidalla. Sinnekö se pelkuri oli jäänyt ja lähettänyt juoksupojan puolestaan?

Illallinen

Vanessa olisi mielellään jättänyt illalliskutsun väliin, mutta hänen äitinsä pakotti tytön suorinta tietä purolle peseytymään kun oli kuullut tapahtuneesta.
-   Ilmaista ruokaa! Ja voit tuoda minullekin jotain esiliinan kätköissä, äiti oli selittänyt kiihtyneenä.
-   Kasvatin sinut viisaaksi tytöksi, nyt turha ylpeys pois ja menet sinne, oli ollut viimeinen kommentti ja Vanessa oli hipsinyt vähin äänin purolle.
Vesi oli jääkylmää ja saippuan karkeat kohdat jättivät punoittavat naarmut hänen iholleen. Hän ei edes tiennyt mistä hänen äitinsä toisiaan keitteli saippuaa, keho ja mieli kyllä puhdistuivat mutta iholle jäi hassu haju, samankaltainen kuin possuille tarjottavista jätteistä.

Illalla hänen äitinsä kiristi omalta äidiltä perimäänsä korsettia ja puki tyttärensä ylle ikivanhan tummanvioletin mekon ja nyöritti vielä selästä nauhat tiukalle.
-   Muista sitten käyttäytyä, äiti puhisi tohkeissaan.
Vanessaa kylmäsi ensimmäisen kerran, hänen äitinsä luotti häneen, eikä tytöllä ollut aavistustakaan kuinka käyttäytyä.
Kävellessään majatalolle, niityllä häntä puhutellut nuori mies pysäytti Vanessan majatalon ovella.
-   Aloitat uloimmasta, jos et tiedä, odota ja ota mallia, mies kuiskasi nopeasti tytön korvaan ja avasi sitten oven hänelle.
Vanessa olisi mielellään kiittänyt miestä neuvoista, mutta tämä oli jo kadonnut kun hän oli vetämässä ovea kiinni.
-   Siinähän sinä olet, majatalon isäntä otti Vanessan avosylin vastaan ja ohjasi hänet takahuoneeseen, jossa oli hämärä kynttilävalaistus ja mitä hienoimpia astioita pitkän pöydän varrella.
-   Istu, Filip tulee pian, isäntä veti Vanessalle tuolin.
Sitten mies katosi ja Vanessa istui hetken yksin ruokatilassa. Hänen edessään oli paitsi iso, matala lautanen, oli sen päällä vielä kulhokin, juomalaseja oli kaksi, aterimia tuhottomasti ja ennen kuin Filip saapui, alkoi isäntä kantaa pöytään ruokaa.
-   Iltoja, kuului möreä tervehdys ja Filip istahti oitis vastapäätä Vanessaa.
-   Älä suotta nouse, mies hymyili imelästi.
Nouse? Miksi Vanessan olisi pitänyt nousta?
-   Alkupaloja? palvelijaksi tekeytynyt isäntä toi kalatarjottimen Vanessan eteen.
-   Ei kiitos, Vanessa toppuutteli, kala oli raakaa ja näytti kummalliselta.
Filip sen sijaan mutusti kalaa oikein mielissään.
-   Erinomaista, hyvin graavattu, mies hykerteli ja siveli välillä pieniä viiksiään.
Filip ei oikeastaan puhunut mitään, alkuun hän keskittyi vain syömään raakaa kalaa ja murustelemaan patonkia. Vanessan teki pahaa katsoa kuinka mies jätti syömättä osan ja välillä kun pöytää siivottiin, nuo herkkupalat vedettiin vain jätesankoon.
-   No niin tyttö, mikä nimesi on? Filip aloitti kun pöytään alettiin kantamaan keitettyjä potaatteja savikulhossa, koko päivän haudutettua mureaa häränlihaa, kannullinen herkulliselta tuoksuvaa yrttikastiketta, sekä toiseen lasiin kaadettiin vettä, toiseen punaviiniä.
-   Vanessa, tyttö vastasi viimein.
Ehkä se oli vähintä mitä hän voisi antaa tuolle miehelle, tarjosihan hän Vanessalle yhdellä kertaa puolenvuoden ruoat.
-   Kaunis nimi, oletko koskaan käynyt tämän tup… maalaiskylän ulkopuolella? Filip uteli ja vilkaisi ahneesti kuinka majatalon kokki tuli itse leikkaamaan lihaa heille.
-   Olen, kesällä pääsin viinitarhojen eteläisimpään osaan poimimaan! Vanessa innostui hetkeksi, mutta ymmärsi pian ettei Filip sitä tarkoittanut.
-   Olet varmaan kuullut Pariisista? Filip johdatteli ja tyttö nyökkäsi.
Filip tosiaan osasi jaaritella, aivan kuin mies ei olisi saanut vuoteen puhua kenellekään, sen verran kautta rantain mies johdatteli Vanessaa kysymykseen, kiinnostaisiko tyttöä lähteä luomaan uutta elämää pohjoiseen.
-   Ei, äitini on täällä, Vanessa vastasi oitis ja ymmärsi vasta sitten, että hänen edessään tosiaan oli lautasellinen ruokaa.
-   No keskustellaan siitä kotvan kuluttua, syö ja juo, Filip kehotti ja otti aimo kulauksen viiniä.

Vanessan epävarmuus jäi Filipiltä tyystin huomaamatta, mies kun litki talonviiniä siihen tahtiin, ettei enää erottanut tytön parsittua pukua, sitä kuinka huonosti se istui neidin päälle tai millaisessa takussa tämän hiukset olivat. Ne kaksi perunaa ja pari siivua lihaa täyttivät Vanessan tyystin. Aikansa kuluksi hän nakerteli pieninä paloina patonkia ja maisteli viiniä, Filip puolestaan söi hyvällä ruokahalulla ja otti kahdesti lisääkin.
-   Tyttöparka syöt niin vähän, Filip murjaisi ja hekotti lausahduksensa päälle.
Salamana seurasi jäätävän hiljainen hetki kunnes Vanessa tirskahti ja Filip jatkoi nauramistaan. Kaikesta huolimatta tytöllä oli todella orpo olo. Hänellä ei ollut aavistustakaan miksi hän söi juuri sillä itse Pirun hankoa muistuttavalla välineellä, mieluummin hän olisi vienyt ruoan suuhunsa käsin. Edes turruttava viini ei helpottanut hänen oloaan, vain sillä hetkellä kun viestinviejä, nimetön mies käväisi huoneessa, Vanessa tunsi olevansa turvassa, mutta sekin hetki oli nopeasti ohi.
-   Jälkiruokaa! Filip hihkaisi ja pöydästä vietiin ruoat pois.
-   Menee hetki, nauttikaa lisää viiniä, isäntä toi uuden pullon pöytään ja kaatoi ruokailijoiden lasit täyteen.
Vastoin tapojaan Filip suostui odottamaan. Nyt hän jäi aivan kahden Vanessan kanssa ja sen tilaisuuden hän hyödyntäisi.
Mies otti viinilasin käteensä ja nousi hieman horjahtaen ylös, käveli hitaasti pöydänviertä Vanessan päätyyn ja kumartui hieman tytön vierellä.
-   Kuinkas vanha olet? Filipin hengitys haisi voimakkaasti viinille ja kylmänharmaat silmät harottivat kumpikin omiin suuntiinsa.
-   14-vuotias, Vanessa vastasi ujosti ja yritti painautua penkin selkänojan läpi.
-   Naimaikäinen, Filip henkäisi hiljaa ja lähestyi hieman pelokasta tyttöä.
-   Umh, Vanessa parahti ja pakotti siirtämään katseensa pöytään.
-   Loistavaa! Filip riemastui tyhjästä ja heitti siinä rytäkässä viininsä pitkin seiniä.
-   Mikä on loistavaa? Vanessa ihmetteli.
-   Odotapa vain, Filip naurahti harvinaisen iloisesti ja omahyväisesti.
Jälkiruokana oli uuniomenoita makean kastikkeen kera, sekä rapeaa keksiä, parasta mitä Vanessa oli koskaan maistanut.
Kun nimetön mies tuli hakemaan Vanessaa ja saattamaan tätä kotiin, tyttö ei saanut mielestään Filipin kohtausta. Mitä kummaa mies oli saanut päähänsä?
-   Toivottavasti iltanne oli miellyttävä, kauniita unia, mies kumarsi ja otti ensimmäistä kertaa hattunsa pois päästään.
-   Kiitos samoin, Vanessa kiitti saattajaansa ja katseli miten pitkähiuksinen mies katosi yön pimeyteen.

Lue lisää

Yön pimeydessä

Seuraavana aamuna Vanessa meni auttamaan naapuriaan lehmien lypsämisessä. Muutamalla oli jokin tulehdus nisissä, eikä naapurinemännällä ollut aikaa nököttää noiden elukkaparkojen vieressä koko päivää. Vanessa saikin huomata hetkessä ettei lypsäminen ollut niin helppoa. Lehmä pyrki joko väistelemään, potki tai muuten hytkyi kun tyttö koski nisiin ja maitoakin tuli vain vähän kerrallaan silloin kun Vanessa sai kunnon otteen.
-   Kun olet valmis niin tule käymään tuvassa, laitan jotain syömisiä mukaan, Elisé kehotti ja katosi navetasta muutama sanko mukanaan.
Saatuaan lehmät lypsettyä, Vanessa siivosi navetan ja heitti laihoille lehmille hieman lisää syötävää. Jos pelloilla olisi ollut vielä jotain jäljellä, lehmät olisivat viettäneet päivänsä siellä. Kyläläiset saivat vain seurata miten viimeisetkin ruohotupsut katosivat lääninherran valjakkohevosten suihin. Paikallinen kylähullu, joka yleensä viihtyi kuivuneen kaivon lähistöllä, oli tullut kerran keskelle toria ja ehdottanut kovaan ääneen, että heidän pitäisi pistää hevoset vartaaseen ja pitää nuotiojuhlat yötä vasten. Hän oli jopa tarjoutunut tuomaan isänsä palkeen paikalle ja puhkumaan liekkeihin lisää ytyä, lihan kuulemma piti olla pinnasta hieman rapeaa.

-   Onko siellä valmista? emäntä kysyi kiinnostuneena kun Vanessa hiipi hissukseen takaovelle.
-   Joo, se vanhin oli kyllä tosi kipeä, Vanessa tuumasi ja silmäili keittiötä.
Noesta tummunut tulisija kyti omia aikojaan, Elisé oli työntänyt hiiliä hieman sivuun ja kaivanut pienen kuopan tuhkaan.
-   Ajattelin laittaa padan tuonne, Elisé kertoi huomattuaan tytön ihmettelevän katseen.
-   Miksi?
-   Ruoka hautuu siellä kypsäksi, vanha nainen selitti ja asetti kannen matalaan pataansa.
Vanessa ehti nähdä vain paljon vettä ja jotain vaaleaa, jota hän veikkasi viljaksi. Hän ei ollut varma oliko hänen äitinsä koskaan valmistanut ruokaa tuolla tavalla, jännältä se ainakin näytti kun Elisé peitti hiilillä padan ja asetteli uusia puita päälle.
-   Saadaan tässä samalla leipääkin, Elisé höpötti kuin olisi puhunut itsekseen.
Hetken kuluttua kun nuo muutamat kapeat puut olivat syttyneet, nainen siirsi ne leivinuunin tulipesään ja odotteli tovin uunin lämpenevän. Keittiön nurkassa Vanessa huomasi tutun puisen taikinapytyn, jonka kansi oli hieman koholla.
-   Otapas nuo tuosta ja tule illalla vielä käymään, Elisé osoitti pöydänlaidalla olevia vihanneksia.
-   Kiitos, Vanessa sanoi reippaasti ja lähti kotiinsa vihannesten kera.
Illalla he kai saisivat vielä tuoretta leipääkin, mikä puolestaan tiesi monia työpäiviä naapurin navetassa.

Toisin kuin Elisén aurinkoisessa keittiössä, Vanessan kotona oli hiljaista, harmaata ja synkkää. Pienestä ikkunasta siivilöityi valoa vain sen verran, että tyttö näki minne astui ja että hänen äitinsä makasi samalla pedillä missä Alexandrekin oli nukkunut. Laskettuaan kaksi porkkanaa, muutamat tomaatit ja perunat, Vanessa olisi mielellään sytyttänyt tulen, mutta heillä ei ollut puita.
-   Äiti?
-   No? nainen vastasi hiljaa.
-   Meillä ei ole puita, Vanessa totesi ja tunsi itsensä tyhmäksi, kyllähän hänen äitinsä sen tiesi, tuskin hän huvikseen makasi kylmässä mökissä.
-   En jaksanut mennä hakemaan, äiti nousi istumaan ja katsoi tyhjin silmin tytärtään.
Hän näytti hirmuisen kalpealta, kuivat huulet olivat rohtuneet ja paikoin lohkeilleet, silmät punoittivat ja poskien sävy oli lähes sinertävä. Tuntiessaan nälän kurnivan vatsassaan, Vanessan ei auttanut kuin ottaa naulasta paksu viitta harteilleen ja lähteä metsään.
Tähän aikaan vuodesta hän löytäisi varmasti vain märkiä puita jotka eivät syttyisi ennen huomista, mikä masensi nuorta tyttöä entisestään. Olihan hän toki edellisenä päivänä syönyt oikein hyvin ja vienyt kotiinsakin syötävää, mutta aamuun mennessä kaikki oli syöty.
Kävellessään niittyjen halki kohti tuuheimpia metsiä, tytön täytyi painaa kätensä alavatsalleen, nälän aiheuttamat vihlaisut olivat pakottaa hänet polvilleen, mutta hänellä ei olisi aikaa surkutella keskellä peltoa. Mitä pidemmälle syksy eteni, sitä lähemmäs asutusta metsän eläimetkin tulivat, etenkin sudet, jotka olivat edellistalvena yön pimeydessä vieneet mukanaan kaksi vasikkaa.

Samoihin aikoihin kun Vanessa oli lähtenyt metsään etsimään polttopuita, Louis etsi paniikissa isäntänsä vasikannahkaisia käsineitä, sekä toisia nahkasaappaita. Mustat olisivat olleet heti kaapin vieressä, mutta Filip halusi jalkaansa ruskeat.
-   Joko ne löytyivät? Filip kysyi ärähtäen peilinsä edestä.
-   Ei vielä, enää kaksi matka-arkkua jäljellä! Louis kiirehti vastaamaan ja jatkoi penkomista.
-   Missä se skotti menee? Haluan tietää kylän tarjonnan! Filip muisti yllättäen menonsa.
Tuskin kukaan ehti räpäyttää silmiään kun oveen koputettiin ja Filipin murahduksen jälkeen kaivattu kuski astui sisään. Louisin neuvosta hän oli viettänyt iltapäivänsä istuen oven takana käytävällä.
-   Niin? Miten voin auttaa? kuski kysyi imarrellen, koittaen pitää pokkansa.
-   Haluan että käyt läpi juottolat, haluan seudun parasta viiniä, sekä mistä löytyy naisia, Filip kertoi aikeensa.
-   Millaisia naisia? kuski hämmentyi.
-   Kauniita, reheviä, ei niitä laihoja ruipeloita vaan joilla on kunnon rinnat! Filip riehaantui ja iski nauraen nyrkkinsä pöytään.
-   Aivan, anteeksi hölmöyteni, nuori mies vastasi, kumarsi ja lähti peruuttamaan käytävälle.
-   Yksi asia vielä, haluan tietää missä se eilinen tyttö menee, sekä tarkasta mistä löytyy seudun mehevimmät paistit, Filip virnisti väläyttäen keltaiset hampaansa, hänellä kun sentään oli kaikki hampaat suussa.
Kuski nyökkäsi nopeasti ja katosi ovelta, ennen kuin Filip keksisi vielä lisää töitä. Ennen kuin hän oli päässyt portaat kokonaan alas, hän kuuli kuinka isäntä hoputti pienoisessa hiprakassa Louisia tanssimaan samalla kun etsi kadonneita vaatteita.

Kuultuaan työssään jos jonkinmoisia nimiä, kuski otti nimekseen Perrin le Vigneron, se jos mikä kuulosti hienolta ja uteliaimmat kyläläiset saivat kuulla miehen reissanneen pitkin Romaniaa lapsuutensa, mikä oli yhtä keksittyä kuin nimikin.
Hänellä ei mennyt kauaakaan, kun hän oli selvillä kahdesta ruokapaikasta, neljästä juottolasta sekä muutamasta bordellista. Kumpikin bordelli tarjoutui lähettämään naisensa Filipin valitsemaan juottolaan, jotta herralla olisi varmasti tarpeeksi valinnanvaraa ja se ehdotus kelpasi Perrinille varsin hyvin.
-   Muistakaa sitten, heidän on oltava rintavia, Perrin naurahti viimeisimmän bordellin ovella.
Varsinaisia bordelleja ne eivät kuitenkaan olleet, vain pieniä taloja, joissa isäntä vuokrasi huoneita naisille, vanhoille piioille jotka työskentelivät kesäisin rypäleitä poimien ja kantaen niitä viinehtimöön. Lääninherran tarpeista riippuen samaiset naiset saattoivat työskennellä myös kartanolla ja sen lähimmillä mailla ja ne jotka eivät olleet töissä, ansaitsivat elantonsa miesten lihallisena ilona. Taudeista tiedettiin vain sen verran, että kuppa oli pahoille ihmisille lähetetty vitsaus, joten nuo neitokaiset ravasivat kirkossa ripittäytymässä tuon tuosta.
Viimeisin tehtävä tuotti kuitenkin Perrinille ongelmia, hän ei löytänyt nuorta tyttöä torilta, pellonlaidalta, kirkosta eikä kotoaan. Tytön äiti oli iloisesti yllättynyt kun kuski oli koputtanut oveen ja kysellyt tyttären perään.
-   Vanessa on hakemassa polttopuita, äiti tiesi sanoa.
-   Tiedättekö lainkaan mistä päin? kuski uteli, hyvällä tuurilla hän saavuttaisi tytön ennen kuun nousemista.
-   Tuolta, kylmästä tärisevä nainen osoitti luisevalla kädellään laajojen peltojen takana kohoavaa sysimustaa metsää.
Kiitettyään ja pyydeltyään anteeksi aiheuttamaansa häiriötä, mies sai tuumata kahdesti lähtisikö hän tosiaan tytön perään vai kertoisiko hän Filipille huonot uutiset.

Miehen ratkaisu oli kuitenkin väärä ja hän sai tuntea sen nahoissaan.
-   Ota hevonen! Sen tytön on oltava täällä! Filip räjähti täysin, sylki klimppejä suoraan kuskin kasvoille ja huitoi pienellä piiskallaan alaistaan liikkeelle.
-   Kerrassaan hävytöntä, Filip manasi kuskin lähdettyä.
Louis ei uskaltanut sanoa tilanteeseen mitään, hän oli kyllä varoittanut miekkosta tuomasta huonoja uutisia isännälle. Sekään ei lohduttanut Filipiä, että kadoksissa olleet asusteet olivat löytyneet juuri hetkeä ennen kuin kuski oli tullut tuomaan uutisiaan ja että hän olisi valmis aloittamaan riehakkaan iltansa ensimmäisessä kuppilassa.
Satuloidessaan virkeintä hevosta, kuski hieroi turvonnutta poskeaan ja vältteli astumasta toiselle jalalleen. Filip oli mätkinyt raipallaan häntä suoraan kasvoihin ja potkaissut polveen, hän saattoi vain toivoa ettei joutuisi kävelemään metsässä, sen verran jalka oli kipeä.

Viehättävät naiset

Jos Filipillä oli jokin heikkous, se oli ehdottomasti kauniit, rehevät naiset. Marssiessaan narisevia portaita alas, hän arvuutteli Louisilta, menisikö hän ensin syömään jotain, vai aloittaisiko hän iltansa reippaasti ottamalla muutaman tuopin olutta ja sitten talon herkullisinta punaviiniä ja viettelisi siinä samalla muutaman naikkosen.
-   Luulen, että te tiedätte parhaiten mitä haluatte tehdä, Louis puheli.
Hänen äänestäänkin saattoi kuka tahansa erottaa, että hän pelkäsi. Aikuinen mies pelkäsi kuollakseen, että Filip nostaisi jalosukuisen kätensä miekkansa kahvalle ja sivaltaisi hänen kaulansa auki silmänräpäyksessä. Louis oli nähnyt Filipin tekevän niin.
-   Haa tuonne! Filip riemastui ja siveli viiksiään kulkiessaan omistajan elein kohti kadun toisessa päässä olevaa krouvia.
Louis vilkuili varovasti ympärilleen. Kuja oli hämärä, muutama resuinen mies kolisutteli pieniä purkkeja ja heitteli niiden sisuksista jotain maahan. Kun Filip oli jo astunut ovesta sisään, Louis näki kuinka purkkeja käsitellyt mies likistettiin seinää vasten ja ilmeisesti pelikaverina toiminut kaivoi tämän taskuja, pudotellen satunnaisia kolikoita pehmeälle hiekkatielle.
-   Anna olla viimeinen kerta kun yrität huijata, mies ärähti toiselle ja päästi sitten irti tämän kaulasta.
-   Louis! Filipin pitkästynyt, laiska ääni kuului sisältä.
Louis vilkaisi vielä kerran krouvin oven yläpuolella riippuvaa metallista kylttiä ja vieressä olevaa pieniruutuista, värikästä ikkunaa. Sisältä hohtava valo oli lämmin ja kutsuva. Hän avasi oven ja astui kymmenen porrasta alaspäin.

Kuten arvata saattoi, Filip oli vallannut itselleen keskeisimmän pöydän koko paikasta ja saanut puolet kylän miehistä vihaisiksi. Nämä laihat ressukat olivat kerääntyneet sivummalle kyräilemään ja vilkuilemaan tuota vierasta, julkeaa kukkoa ja ellei Louis nähnyt aivan väärin, jossain välkähti metallinen hohde. Ei kai hänen isäntänsä ollut vaarassa oman moukkamaisuutensa vuoksi?
Tämän takia Louis harvemmin uskalsi edes puhella Filipille mitä tavallinen rahvas teki arkena, saati sitten vapaailtoinaan, tai kuinka kapakoissa käyttäydyttiin.
-   Mitä sinä tuijotat? Tilaa juotavaa! Filip nykäisi Louisin istumaan viereensä pitkälle penkille.
-   Haluan olutta, talon parasta tietenkin ja sitten… Filip kuiskasi loput palvelijansa korvaan.
Louis nielaisi ja nyökkäsi ymmärtäneensä ohjeet. Talon parasta olutta ja isorintaisin nainen.

Palvelijan saatua ensimmäinen tarjoilijatar kiinni, siniseen mekkoon ja valkeaan esiliinaan pukeutunut tyttönen lähti oitis takahuoneeseen ja tuli tuota pikaa takaisin muutaman lasin sekä suuren olutkannun kera.
-   Entä leidit? Louis kysyi hienovaraisesti sillä välin kun tarjoilijatar kaatoi Filipille juotavaa.
-   Lorette et Marie! tarjoilijatar huikkasi olkansa taakse.
Louisin oli pakko siirtyä pöydän toiselle puolelle istumaan, sillä Filip sai kumpaakin kainaloonsa talon muhkeimmat naiset. Toisen sysimustat hiukset oli palmikoitu kauniisti nutturalle, helvetínpunainen mekko puristi tämän vyötärön lähes olemattomiin ja Filipin mieleinen dekoltee ei jättänyt paljoa varaa mielikuvitukselle.
Toinen nainen oli selvästi nuorempi, Louis arveli tämän olevan 16-kesäinen, punaiset hiukset, pisamien peittämät poskenpäät ja täyteläiset huulet. Ennen kuin Louis sai oman tuoppinsa eteensä, Filip oli jo vetänyt tyttöset kainaloonsa ja puristeli parhaillaan härskisti nuoremman tytön toista rintaa ja kuolasi samaan aikaan vanhemman naisen poskea.
-   Lisää! mies huudahti viitaten puolityhjään tuoppiinsa ja jatkoi puuhiaan.