Olen elänyt elämäni pituuteen nähden pitkän ajan "masentuneena", heittomerkeissä siksi että mitään diagnoosia ei ole olemassa koska en ole saanut itseäni kenenkään puheille. Netissä oleva tukihenkilöni on saanut kuulla melkoisia vuodatuksia kylläkin, ja moneen kertaan kehoittanut minua menemään paikkakuntani terveysasemalle. Mutta en pysty.
Olen nähnyt netissä mielenterveyspalveluiden puhelinnumeronkin, mutta en vain pysty soittamaan. En uskalla. En tajua mikä tässä voi olla niin vaikeaa. Vaikeampaahan minun on jatkaa elämääni tällä tavalla, kun menen aina vaan huonompaan kuntoon pieniä nousukausia lukuunottamatta.
Vanhemmille en vaan saa sanottua myöskään mitään. Olen joskus kertonut, ja he eivät ottaneet sitä hyvin. He kuvittelivat sen olevan jotain ohimenevää "pikku surumielisyyttä" ja syyttivät jopa minua siitä että olen "alakuloinen" siksi etten lähde ikinä mihinkään vaan olen kotona aina, aina. Jo tuolloin en lähtenyt minnekään juuri siksi että paha oloni oli suuri.
Miten voisin saada rohkeutta soittaa terveysasemalle? Mitä minun pitää puhelimessa sanoa jos soitan päivystävälle sairaanhoitajalle? En tiedä näistä asioista mitään. Osaisiko joku neuvoa?
Olen nähnyt netissä mielenterveyspalveluiden puhelinnumeronkin, mutta en vain pysty soittamaan. En uskalla. En tajua mikä tässä voi olla niin vaikeaa. Vaikeampaahan minun on jatkaa elämääni tällä tavalla, kun menen aina vaan huonompaan kuntoon pieniä nousukausia lukuunottamatta.
Vanhemmille en vaan saa sanottua myöskään mitään. Olen joskus kertonut, ja he eivät ottaneet sitä hyvin. He kuvittelivat sen olevan jotain ohimenevää "pikku surumielisyyttä" ja syyttivät jopa minua siitä että olen "alakuloinen" siksi etten lähde ikinä mihinkään vaan olen kotona aina, aina. Jo tuolloin en lähtenyt minnekään juuri siksi että paha oloni oli suuri.
Miten voisin saada rohkeutta soittaa terveysasemalle? Mitä minun pitää puhelimessa sanoa jos soitan päivystävälle sairaanhoitajalle? En tiedä näistä asioista mitään. Osaisiko joku neuvoa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Terveysasemalla nämä ihmiset on siellä nimenomaan sinua varten.. Tiedän miten vaikeaa se on. Olen itse sairastanut masennusta ja syömishäiriöitä jo useamman vuoden,mutta vasta nyt talvella uskalsin hakea apua. Hoitosuhteeni tulee kuulemma kestämään vähintään vuoden, samoin lääkitykseni... Tämä on minusta hassua, koska en ole aiemmin avomiestäni lukuunottamatta kenellekään ongelmista puhunut; en tajunnut että ne ovat niin todellisia.
Apun pyytäminen on vaikeaa ja itse edelleen pohdin kuinka paljon pystyn puhumaan, olen aina ajatellut että en voi muita kuormittaa omalla taakallani. Mutta nämä lääkärit ovat yrittäneet vakuuttaa, että olen tehnyt hyvän ratkaisun...
Mulla on edelleen paljon asioita, joista en voi puhua. Kasvoikkain ainakaan. Mutta toivon, että terapian jälkeen olen vahvempi, toivottavasti myös joskus valmiiksi äidiksi... Se on suurin toiveeni.
Soita sinne terveysasemalle; tämä elämä mitä meillä on, on kuitenkin melko ainutkertainen! En minä ainakaan halua 80-vuotiaana elää saman masennuksen kourissa ja pohtia mikä elämässäni meni oikein silloin nuorena pieleen... Minun elämäni on tässä. Nyt. Ja sinun.
parantumisen tiellä kun uskallat tarttua rohkeasti puhelimeen ja varata lääkärille ajan.Vaikka tk:n soitat ja kerrot ahdistuksestasi kuinka paha on niin saat ajan nopeammin.Yleislääkäri osaa tarvittavat lääkkeet määrätä.Rehellisesti kerrot kaikki ja vanhempasi eivät varmaan osaa kuvitella miltä susta tuntuu.Ahdistaa vielä enempi jos muut hoputtaa mikset lähde sinne ja tänne...Eivät ymmärrä kun ei pysty niin ei. Pyydä joku mukaan hengiseksi tueksi mukaan lääkäriin sekin jo auttaa.
Olen itse ollut samassa tilanteessa... monen monta vuotta piilottelin pahaa oloani, enkä koskaan kertonut kellekään mitään koska minulla oli periaate että "pakko vaan kestää omillaan", ja näin ollen siirsin niin sanotusti sivuun kaikki pahat kokemukset ja pahan olon... Mutta, siellä ne syvällä sisimässä on eikä pois lähde ennen kun tarttuu toimeen. Mä pitkitin niin paljon avun pyytämistä että yks päivä vaan romahdin totaalisesti. Ensin itkin tuntikausia ja olin hysteerinen, tämän jälkeen mut ympäröi outo rauha ja olin jo tekemässä itsemurhan. Mutta mä päätin tän kaiken jälkeen että nyt meen heti paikalla lääkäriin. Siitä alkoi sitten rumba joka tulee jatkumaan vielä vuosia. Mutta kuuntele hyvä ihminen ny sisimpääsi!! Niin kuin kuvailit, et kestä enää olla tuossa olotilassa, joten apu alkaa siitä että soitat lääkärille. Tiedän että se on joskus vaikeaa myöntää itselleen (ja läheisilleen) että on paha olla, mutta usko tai älä niin se on hyvä alku paranemiselle ja ainut alku. Vanhempasikin tulevat ymmärtämään sinun alakuloisuutta paljon paremmin kun saavat hekin tietää tilanteestasi. Ja varmasti ovat tukena. Tsemppiä ja jaksamista, toivon todella että tartut toimeen niin vaikealta kun se tuntuukin mutta kerran se vaan kirpasee ja siitä alkaa paraneminen.
Jos et voi sanoa vastaanotossa työskentelevälle hoitsulle, että sinua vaivaa henkinen paha olo, niin narraa vähän ja puhu vaikka pitkään jatkuneesta väsymyksestä ja unettomuudesta, jotta ensin saat ajan lääkärille. Sitten kirjoitat paperille, miltä sinusta tuntuu ja annat ensimmäiseksi sen paperin lääkärille. Sillä tavalla minä pääsin vihdoin viimein alkuun tässä masennuksen hoidossa.
kaikille viesteistä ja ohjeista. :) Yritän parhaani mukaan kerätä rohkeutta ja katsoa uskallanko. Ongelmani on ollut myös se, että olen toivonut tämän menevän ohi, ja arvatenkaan se ei ole mennyt. Niinpä ajattelen usein: "Ei minulla nyt vielä niin huonosti mene...", mikä on aika tyhmää, koska asioiden kieltäminen ei auta mitään. Ja eihän minun kannattaisi odottaa että ongelmat vain pahenevat... :(