En nyt tiedä onko tää oikea foorumi tälle asialle, mutta en löytänyt "Suhteista ja tunteistakaan" sopivaa, en halunnut laittaa "Suku on pahin"-palstalle kun ei mielestäni ole sellainen asia. Elikkä kysyisin, mikä on mielestänne normaali tiheys aikuisen lapsen tavata äitiään? Olen 22-v. nuori nainen ja omaa elämää haen. Äiti tahtoisi tavata jopa kerran viikossa. Ahdistaa. Jos kieltäydyn hän antaa ymmärtää että olen ilkeä ja itsekäs piittaamaton ihminen. Olenko?
Äiti ja tapaaminen
pilkuton poni
9392
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
olevan vaikeuksia katkaista napanuora.
t. kahden aikuisen äiti
usein ole.Mikä sitten on "normaali" tiheys,no kai
se riippuu siitäkin kuinka hyvät välit on keske-
nään.Jos hyvät välit ja asuu lähellä niin vaikka
joka päivä.Jos asuu kaukana niin ei voi tavata
usein vaikka olisi läheisetkin välit.Voihan yhte-
yttä pitää sitten puhelimella.
Jos on oikein huonot välit äidillä ja aikuisella
lapsella niin kerran vuodessakin voi jo ottaa
lujille.
Sinä sen päätät. Ja mutsis kunnioittaa sun päätöstä.
Paljonhan se riippuu siitä vaikkapa, miten kaukana toisistanne asutte. Ei minusta kerran viikossa paljon ole tai turhan tiheään. Mutta, jos siitä pakko tulee, sitten on jo hankalampi juttu. Miksi se on pakko sinulle.. Jokin hiertää välejänne. Kannattaisiko puhua tai jos napanuora on vielä tiukalla, ainakin kannattaisi ehkä ottaa sellainen harkintaan, sitten kun pystyy. Minusta tuntuu, että enemmänkin siinä on kysymys tunteesta, siitä, että vaikka väliä olisi kuinka pitkästi, silti ollaan lähellä.
Miksiköhän äitisi haluaa tavata sinua ? Miksi sinä et häntä ? Sinä haluat itsenäistyä ja äitisi on vaikea luopua sinusta. Yrittäkää kumpikin ymmärtää toisianne, vaikea voi olla tilanne äidillesikin. Toisaalta hänenkin tulee oppia luopumaan. Mutta eihän sekään taas sitä meinaa, että toista ei sitten missään nimessä voi nähdä kuin vaikkapa kerran kuussa. Kuulostaa aika hölmöltä.
Miettimisen paikka teillä.. ja tokihan sinä saat tehdä mitä haluat, niin myös äitisi, kun hän ei halua tavata sinua tai olla saavutettavissa, kun haluat.
Näin se menee puolin ja toisin, kun on aikuisista kyse. Sitten kun ollaan aikuisia. Toisaalta lasten ja vanhempien välinen suhde on vielä ihan oma juttunsa. Molemmin puolin on riippuvuutta ja tuleekin tietyssä mielessä olla. Kestää aikansa, toisilla pitempään kuin toisilla, luopua vaikkapa lapsestaan. Ja se sama luopuminen on edessä jokaisella, joka hankkii lapsia. Se kannattaa muistaa, kun itse saa oman pikkuisen, siitä se alkaa. Ensin olet kiinni lapsessa, omaa aikaa ei paljon jää, sitten jo pitääkin ruveta hellittämään nyörejä, pikku hiljaa. Rakkaus on siinä tapauksessa luopumista, hyvin konkreettisesti.
Tilalle on sitten luotava toisenlainen suhde, toivottavasti läheinen mutta silti tilaa antava.
Joskus, kun oman käärön saat, tajuat ehkä sen suhteen laadun, omakohtaisesti.
yritä ymmärtää ja pitää puolesi :)
"Tilalle on sitten luotava toisenlainen suhde, toivottavasti läheinen mutta silti tilaa antava."
Kirjoittaa täällä eräs. Siinä on koko jutun pointti.
Ensinnäkään vanhemmat eivät omista lapsiaan. Siis lapset ovat omia yksilöitään jo syntymästä ja heillä on myös yksityisyyteen kuuluvia oikeuksia varsinkin sitten kun tulevat aikuisiksi.
Tätä joidenkin vanhempien on vaikea tajuta. He luulevat, että kun minä tuon pienokaisen olen kerran synnyttänyt, kuuluu hän minulle kuolemaani asti.
Sitten on tämä syyllsitäminen. "Jos et tee niin kuin minä haluan, tulee minulle paha olo."
Äitisi ehkä syyllistää sinua ja regressoituu itse lapsen tasolle. Kumpi on silloin lapsi ja kumpi aikuinen?
On sinun tehtäväsi asettaa rajat omalle yksityisyydellesi ja tehtävä selväksi äidillesi, koska haluat olla tavattavissa. Jos et sitä tee, hän komenttaa sinua vielä haudastakin.
Älkääkä tulko sanomaan, että en tiedä, mistä puhun. Olen viiden aikuisen lapsen isä.
Sitten on tämä syyllsitäminen. "Jos et tee niin kuin minä haluan, tulee minulle paha olo."
Äitisi ehkä syyllistää sinua ja regressoituu itse lapsen tasolle. Kumpi on silloin lapsi ja kumpi aikuinen?"
Sanos muuta.
Jotkut äidit eivät koskaan lopeta edellisen kaltaista kuviota. Eikä tässä ole kyse siitä kuinka kaukana toisistaan asuu. Aikuinen tytär päättää itse elämästään ja siitä ketä tapaa ja milloin. Jos ei sovi niin ei sovi, turha natista.
Se saattaa olla se napanuoran katkaiseminen joskus vaikeampaa äidille kuin lapselle. Varsinkin jos äiti on tottunut, että lapsi-vanhempi on yhteydessä lähes koko ajan.
Tiedän tapauksen, jossa äiti ja yli 30v. tytär soitteli joka päivä kolmen tunnin välein, kun asuivat eri kaupungeissa ja tapasivat aina viikonloppuisin. Tyttärellä on sentään jo mies ja lapsia. Tiedän, että tämä äiti oli aikoinaan hyvin läheisissä tekemisissä oman äitinsä kanssa ja odottanee samaa varmasti omalta tyttäreltään.
Tätä tytär on aikaisemmin kokenut avioeron, jonka syynä oli ollut dominoiva anoppi...
Nykyään äiti asuu tyttären perheen luona...
Kyllä on perheen miehellä pitkä pinna!
Jokaisen suhde vanhempiin tulee muotoutua ajallaan ja toista ymmärtäen. Kivikkoinen tie on varmasti, jos äidillä ja tyttärellä on eri näkemykset millainen suhde tulisi olla. Keskustella varmasti kannattaa, jos asia huolettaa.
Tuo esimerkkini on varoittava, mikäli et halua itse kyseiseen tilanteeseen... Tsemppiä!
ja sitten vielä tämä: jokainen ihminen kantaa koko historiaansa mukanaan koko ajan. Aikuisen ihmisen sisällä elää myös se pikkulapsi, jonka lainen meistä jokainen on joskus ollut.
Joukossamme on paljon ihmisiä, jotka eivät jostain varhaislapsessa sattuneesta syystä, ole kehittyneet terveiksi aikuisiksi.
Eräs syy tällaiseen kehitykseen saattaa olla, että äiti on hylännyt lapsensa henkisesti, siis ei ole ollut läsnä, eikä peilinä lapselle silloin kun tämä on tarvinnut äitiä.
Tästä taas seuraa voimakas hylkäämisen pelko, joka seuraa ihmistä koko elämän. Tällaiset aikuiset takertuvat lähellään oleviin ihmisiin tiukasti. Sitten, jos se lähellä oleva ihminen on esim. oma tytär tai poika, voi siitä seurata pahoja ongelmia kaikille, jotka siinä elämänpiirissä elävät.
Tästä syystä olen sitä mieltä, että meidän, joilla on vielä elossa olevia vanhempia, pitää itse pitää huolta omasta yksityisyydestämme ja vetää rajat sille, mikä on sopivaa ja mikä ei.
ja äiti haluaisi sitä tätä ja tota.. tavata, puuttua asioihini, hoitaa lastani ja päättää elämästäni.
itse haluaisin laittaa välit poikki ja sen miltei olen tehnytkin. en halua tavata johtuen tempuistaan, ilkeilystään jne..
rajat on itse laitettava. onnea siihen matkaan. meillä tuli vastustusta ensin, sitten laitoin niin kovan kovaa vastaan että tiesi kyl mistä tuulee.