Mulla olisi vähän kysymyksiä lähinnä syöpään sairastuneille ja heidän lähiomaisilleen... Nimittäin parhaan ystäväni mies sairastui lymfoomaan (käsittääkseni Hodgkin). Nyt mietinkin, että miten pitäisi/kannattaisi pitää yhteyttä ystävään? Kun ei haluaisi tuppautua liikaa, mutta ei myöskään jättää yksin. Miten te syöpää sairastavat haluatte että teihin suhtaudutaan? Onko sopivaa jutella ihan normaaleja juttuja omastakin elämästä? Konkreettista apua arjessa olen jo tarjonnut, samoin jutteluseuraa, toistaiseksi ei ole tarvittu kumpaakaan. Ystäväni on sellainen luonne, että hänestä "ei saa vinkkiä" miten toimia. Pieni, mutta kiusallinen probleema. Haluaisin vain olla mahdollisimman täydellinen tuki ystävälleni ja hänen miehelleen! Kiitos kaikista vastauksista jo etukäteen :)
Miten kohdata syöpään sairastunut?
silmuli
132671
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tätä varmaan moni miettii.
Nuoren aikuisen syöpäpotilaan äitinä voin sanoa,että ihan ekana on koko maailma sekasi ja kun siitä tokenee,huomaa että maailma ympärillä pyörii normaalisti.
Omalta kohdalta voin sanoa että kaikkein tylyintä oli se kun joku puolituttu alko kertoon kaupassa jostaki ihmisestä jolla kans syöpä ja vaivoja oli sitä ja sitä ja kuoli sitte lopulta siihen.
Ei kai ne ihmiset pahaa tarkota,mutta ei kyllä ekaksi halua kuulla jonku menehtymistä syöpään.
Ole se ystävä edelleenki ja koita ymmärtää vaikka ei välilä toinen jaksa olla oma ittesä. Kuitenki kun on oikea ystävä,jaksaa olla tukena toisele ja oikeasti ymmärtää toista jo silmiin katsomalla.
Ja sitä huumoria ei saa unohtaa vaikka ei tosiaankaan aina niin naurata... mutta sillä jaksaa pitkäle. Voimia sinulle ja ystäväsi perheelle. Sie ainaki välität ko haet apua täältä.
Syöpäpotilaana omasta kokemuksesta voisin pistää pitkän listan siitä, mitä ei kannata tehdä:
- kuten jo mainittiin, ei kannata kertoa ketkä kaikki tutut/sukulaiset/ystävät ovat sairastuneet ja kuolleet, ei myöskään kannata kertoa omista sairauksistaan siinä luulossa, että se jotenkin madaltaisi asian käsittelykynnystä
- sääli on viheliäisintä, älä voivottele ja kauhistele
- ei kannata ruveta hehkuttamaan että Suomessa on maailman paras syöpähoito yms. koska et ole syöpäspesialisti
- älä utele ennustetta tai muuta sairauteen liittyvää. Jos sinulle halutaan kertoa niin sitten kerrotaan.
Sen sijaan ole oma normaali itsesi, ole valmis auttamaan ja kuuntelemaan ystävääsi jos/kun hän sitä kaipaa. Älä jätä ystävääsi ja hänen miestään yksin, älä rupea karttamaan heitä. Itse tunsin ja tunnen itseni spitaaliseksi, mutta ei syöpä tartu. Eli mahdollisimman normaalia käytöstä, sitä minä toivoin.
Omalla miehelläni todettiin myös Hodgkinin tauti kaksi vuotta sitten maaliskuussa. Samaan aikaan anopilla todettiin myelooma. Selvänä erona oli, että hänen n. 50-60v ystävänstä ja työkaverinsa lopettivat lähes kokonaan yhteydenpidon eivätkä tienneet mitä sanoa ym ym. Mutta sitten taas meidän ystävämme käyttäytyivät aivan normaalisti. Ei mitään sääliä tai järjetöntä kauhistelua. Vointia kyseltiin, sekä miehen jaksamista että minun. Ihan asiallisia kysymyksiä taudin toteamisesta ja sen hoidosta, jatkosta yms. Mutta sitten ihan normaalisti.
Miehen ystävät pyysivät miehen ihan normaalisti kaikenlaisiin rientoihinsa ja touhuihinsa mukaan ja mies osallistui niihin vointinsa mukaan, pääasiassa pääsi osallistumaan kyllä.
Meitä ei siis kohdeltu mitenkään leimattuina vaan aivan kuten ennenkin. Ja minusta se oli hyvä. Ja olisi ollut ärsyttävää, jos joku olisi säälinyt tai voivotellut tai alkanut suhtautua jotenkin varovaisesti ja ottanut etäisyyttä. Ja apua voi tarjota, mutta sekin on turhaa, että sitä koko ajan tyrkyttää.
Itse nuorena syöpäpotilaana (ikä 23)sanoisin, että esitit hyvän, mutta erittäin vaikean kysymyksen. Ongelma on ensinnäkin ihmisten erilaisuus: toiset haluaat, että heiltä kysytään suoraan ja toiset haluavat, että puhutaan ihan muusta. Sitten toinen asia, mikä tekee kysymyksesi vaikeaksi on se, että samakin ihminen voi eri päivinä ja hetkinä kaivata erilaista lähestymistä eikä välttämättä aina itsekään tiedä, mitä kaipaisi.
Itsestäni on mukavaa, että ihmiset kertovat myös omia juttujaan, joskin pienistä asioista valittaminen on raivostuttavaa kuunneltavaa silloin, kun itse on juuri sairastunut. Toki itse kaipasin myös kuuntelijaa, mutta jos ystävästäsi ei tunnu luonnolliselta puhua sinulle, älä tee hänen sairaudestaan puhumisesta pääasiaa. Sen sijaan minusta voit hyvin kysellä hänen vointiaan ja jos hän tuntuu innokkaalta kertomaan niin kysellä samalla myös muuten hänen sairaudestaan.
Ennen muuta ole ystävääsi varten ja etene tässä asiassa hänen toiveidensa mukaan. Älä tee sairaudesta ystävyytenne pääasiaa, äläkä oleta, että olisi vain yksi oikea tapa suhtautua häneen nyt. Jos sinusta tuntuu kovin vaikealta suhtautua sairauteen luontevasti, voit minusta aivan hyvin sanoa ystävällesi, että haluat tukea häntä, mutta et tiedä, miten hän haluaisi sairauteensa suhtauduttavan ja kysyä haluaako hän mieluummin puhua siitä tai olla puhumatta.
Täydellinen ystävä tuskin olet tämänkään asian suhteen, koska täydellisyyttä tuskin on olemassa. Mutta jo se, että edelleen olet yhteydessä ystävääsi ja kiinnostunut hänestä, kertoo paljon siitä, että välität.
Täällä oli todella hyviä vastauksia. Itselläni on vielä shokkivaihe päällä puolisoni sairastumisen takia,ennustekin huono.
Minä ainakin toivon, että ystävät ja tuttavat suhtautuisivat meihin normaalisti, kuten tähänkin saakka. Toki sairaudesta ja voinnistakin voi jutella,mutta ei aina jaksa. Enkä tykkää utelemisesta,toiset kun kyselevät vain uteliaisuuttaan. Tosi ystävät ovat erikseen, jutteleminen heidän kanssaan helpottaa aina vähäksi aikaa. Raskasta aikaa elän, ja tunteet vaihtelee laidasta laitaan,itsekin on aivan hukassa asian kanssa. Päivä kerrallaan,voimia teille muillekin.
Oma mieheni siis sairastui kaksi vuotta sitten Hodgkinin tautiin. Hänen kohdallaan oli selvää heti, että tauti hoidetaan pois ja elämä jatkuu. Ei puhuttukaan muusta emmekä itse edes osanneet ajatella mitään muuta vaihtoehtoa.
Mutta onhan se silti rankka juttu. Se on väärin myös, että kun tulee tälläinen vakava sairaus niin yhtenä päälimmäisenä huolena sitä monella on se taloudellinen puoli. On hirvittävää rassata silläkin hermojaan, meillä onneksi kaikki meni hienosti ja pärjäsimme vaikka itse olin hoitovapaalla. Silti kontrollin tullen sitä aina miettii sen uusimisen lisäksi myös sitä taloudellistakin puolta. Jotenkin nurinkurista, mutta tälläistä se elämä vain on. ://
jotka haluamme olla rauhassa hoitojen ajan.Sitä
saattaa olla niin huono olla ja hiukset lähtee päästä jotta ei kovin halua vieraita ottaa vastaan.
Se on maksassa. Meidän tilanteessa on pakko ajatella se pahempikin mahdollisuus, vaikka yritämme elää sitä ihan tavallista arkea. Tauti etenee, on pakko ottaa päivä kerrallaan, ja suuri pelko on mitä tuleman pitää.
Kaiken tämän lisäksi rassaa se taloudellinen puoli, asuntovelat, lasten koulutus,miten kaiken saa järjestymään. Omaa jaksamistakin joskus pohdin, mutta jostain ilmeisesti annetaan sen verran voimia, että jaksaa eteenpäin. Ei ole vaihtoehtoja.
Ystäviltä toivoo aivan normaalia kanssakäymistä, ei säälittelyä tms, vaan sellaista kanssakäymistä kuin tähänkin saakka.
Kuitenkin, niin kauan kuin on elämää, on toivoa, sitä emme saa koskaan heittää.
Itse toivoisin, että asiat pyörisivät normaalin arjen kanssa samaa tahtia. Musta oli ja on edelleen oikein mukava vastaanottaa postikortteja se on mielestäni pieni ja mukava tapa huomata. Ei mitään semmosia parane pian juttuja tai ollaan taistelussa mukana vaan ihan vaikka vaan terveisiä täältä meiltäpäin. Syövästä saa tarpeekseen puhua sairaalareissuilla niin sen aiheen voi jättää ulkopuolelle elleivät he nimenomaan itse aloita siitä keskustelua. Mutta mun mielestä pienet arkiset asiat pitävät pinnalla.
Kohtaa ihan kuten ennenkin.
Jos et liiemmin ennenkään ollut yhteyksissä niin älä nytkään tuputa seuraasi.
Jos ollut tiiviissä kanssakäymisessä niin ole edelleen.
jk. ei me rikki mennä,
kyllä meille voi puhua
Ei niin mennä rikki.....kummallista,että entiset työkaverit osaa suhtautua paremmin,kuin sukulaiset...olisikohan jotain pelkoa,en tiedä,,,eipäs vaan ole soiteltu sen jälkeen,kun on leikattu...tuntuu joskus pahalta...aivankuin se tarttuisi puhelimessa....
Se suurin ongelmahan tuossa on se, ettei toinen TIEDÄ miten sairastunut haluisi itseensä suhtauduttavan. Mutta voisiko sitä kysyä ihan suoraan? Sairastunut voisi itse kertoa haluaako jutella asiasta ja miten paljon. Vai jutteleeko mielummin kaikesta muusta. Itselläni on tuore kokemus asiasta kun äitini sairasti syöpää. Juteltiin siraalavuoteen ääressä ihan niitä näitä ja tietysti myös jonkun verran itse sairaudesta. Mutta huomasin, ettei äiti oikein mielellään siitä puhunut, joten annoin liikojen kyselyiden olla. Kyllä sen huomaa toisesta mitä mieltä hän on.
Terveille ihmisille voisi antaa vinkiksi, että jutelkaapas näistä joskus, ihan vaikka tulevaa silmällä pitäen. Jossain vaiheessa joku omainen tai ystävä (tai vaikka itse) kuitenkin sairastuu, ennemmin tai myöhemmin.
mutta tällainen on minun asenteeni:
Ennen sairastumistani en halunnut kuulla kenenkään sairauksista. Nytkään en halua kuulla kenenkään voivotteluja, enkä itsekään voivottele, mutta jos jollakulla on kokemuksia käytännön asioista - lääkkeiden vaikutuksista, luontaishoidoista, ruokavaliosta, hyvistä kirjoista, hypnoosinauhoista jne - keskustelen niistä mielelläni. Ensi alkuun halusin puhua syövästäni kaikille. Se oli ihanaa, että ystävät jaksoivat kuunnella, ja se, että he eivät alkaneet kohdella minua kuin Potilasta (kuten sairaalarobotit tekivät), vaan kuten ystäväänsä, jolla nyt oli haasteellinen, ja hiukan pelottavakin tilanne, josta tuli selviytyä.
Olen kymmenen kertaa varmaan jo maininnut, että kirjoitin kirjan syövästäni, juuri siitä potilaana olemisesta, ja miltä se tuntui. Ehkä juuri diagnosoitujen lisäksi se voisi kiinnostaa sairastuneiden ystäviä ja sukulaisiakin, ja jopa hoitajia ja lääkäreitä. Minusta ainakin on ollut mielenkiintoista lukea toisten kokemuksia.
Muistakaa se, että sairaus ei muuta ihmisen persoonaa. Paitsi, jos se on aivoissa, se saattaa. Olemme yhä sama ihminen. Asenteemme ehkä ovat saattaneet muuttua. Eri asiat tuntuvat nyt tärkeiltä kuin ennen, ja jotkut ennen tärkeät asiat menettävät merkityksensä.
Kuuntelijoista olen eniten ollut kiitollinen. Kaikki piti puhua ulos, omaa mieltä painamasta. Puhuin kyllä yksinkin, puhun vieläkin:)