Että ottaa pattiin täällä ja muuallakin aina ensiksi heitetty neuvo masentuneelle: "mene lenkille" VOI JUMALAUTA. Menisi varmasti joka päivä ja jumppaisi ja tekisi muutakin kivaa, mutta MILLÄ VOIMILLA, kun kengännauhan sitominenkin on ylivoimainen tehtävä työpäivän kitumisen jälkeen. Välillä ei jaksa nousta sängystä lainkaan. Jos menee töhin niin ei jaksa muuta kuin kaatua sänkyyn palatessa ja aamulla taas herätessä ajattelee, että paskat, olen vielä elossa. OIkein pettyy, kun onkin hengissä. Lenkille meno huvikseen on ihan utopistinen ajatus, lähikauppaan meno on suorastaan sankariteko. Tämä on aivan tosiasia, todellista elämää joillekin. Antaisin mitä vaan, että löytäisin elämäniloni ja halun herätä uuteen päivään takaisin.
PUoli vuotta sitten minulta kaatui koko elämä, Masennuslääkkeet auttoivat selviämään pakollisesta, mutta nyt ei enää tahdo jaksaa enkä halua syödä lääkkeitä jotka ovat tehneet minusta norsun kokoisen ja hikoilevan ällötyksen, jota kaikki kaihtavat. Olen pelkkä rasite enää.
PUoli vuotta sitten minulta kaatui koko elämä, Masennuslääkkeet auttoivat selviämään pakollisesta, mutta nyt ei enää tahdo jaksaa enkä halua syödä lääkkeitä jotka ovat tehneet minusta norsun kokoisen ja hikoilevan ällötyksen, jota kaikki kaihtavat. Olen pelkkä rasite enää.
Vastaukset 32
Vanhimmat
MILLÄ VOIMILLA > VOI JUMALA.aUTA.
........utopistinen ajatus........
~~~~~~~~todellista elämää ~~~~~~~~
--enkä halua syödä lääkkeitä -----
MENE LUONTAISTUOTEKAUPPAAN HAKEMAAN
? VITAMIINIPAUKUT !
asiaan auttavat, läheisten tuki, terapia, liikunta,
joku jolle voit puhua -Kaikesta- .
Itse olen käynyt helvetissä ja yritin itsaria
lapsi kuoli, työt loppui eikä uusista ole tietoa
rahatilanne on perseestä, siis rahaa ei ole
yhteiskuntapalvelusta, ehdollista vankeutta
Ajattelen itsaria että kaikki tää paska loppuisi
vaikeuksia 15vuoden ajalta
jotkut tienaa 3000 kuussa ja matkailee jossain hawajilla ja ostelee uusia autoja
itellä on 1000 euron auto ja reissut varmaan seuraavassa elämässä
Minulla myös vaikeuksia pitkältä ajalta, olen väkisin yrittänyt selvitä uupuneenakin kaikesta lapsen takia. En jaksa mennä terapeutille ruikuttamaan, raha ja lepo ja kotiapu auttaisi eikä niitä terapeutilta saa. Työterveyspsykologilla käynti oli aivan naurettava. Eikä täällä edes pääse oikeille terapeutille, varmaan vuosien jonot, ja terapeutilla käynti on työajasta pois, poissaoloista moititaan. Olen työtätekevä köyhä yksinhuoltaja ja yritän viimeisillä voimillani pitää akateemisesta työpaikasta kiinni, palkka surkea. Ei ole läheisiäkään. Minusta on lisäksi tullut niin vittumainen ja katkera ja uupunut ihminen, että ystävätkin ovat kaikonneet. Minusta on väärin että pitäisi masentuneenakin suoriutua ja pystyä urheilusuorituksiin, tämmöisenä norsuna, lääkkeiden aiheuttama ja henkisesti turrutettuna. Opintovelat niskassa eikä voinut projektin takia pitää kesällä edes lomaa - eikä olisi ollut varaakaan. Lisää vain lyödään töitä ja toiset saa niistä palkan ja kunnian. Oma palkka on se, että sanotaan että olisi pitänyt tehdä vähän paremmin tämä työ ja jopa haukut päälle.
Minäkään en jaksa ja ymmärrän siksi mitä tarkoitat. Kaikki tuntuu täysin turhalta, yhteiskunta unohtaa köyhät ja mitättömät ja pitää huolta niistä ja ajaa niiden etuja joilla niitä muutenkin on. Lapsenteko on virhe, aikapommi tikittää kun masentuneet ja nujerretut vanhemmat eivät jaksa antaa lapselle mitään, joka vuorostaan kuljettaa ongelmia. En jaksaisi edes eläkettä hakea, lapsen sairauden vuoksi kelan kanssa tappelu tuttua. Mielummin vaikka tappaa itsensä, kuin alkaa vuosien taisteluja, pääsee vähemmällä. Kun ei enää jaksa mitään yrittää. Ehkä kelakin on tehnyt tarkoituksella kaikki niin vaikeaksi, että nujertaa ihmiset vuosikausien hakuproseseilla ja odottaa että kuolisi pois, eipähän tarvi sitten maksaa mitään.
http://www.perheniemi.com/get.php?page_id=2185
Uskonnolliset seminaarit ei taida auttaa. Vilpittömästi yritit auttaa, kiitos siitä. En tajua kuitenkaan sitä, miksi uupuneelle tarjoitaan jotain uskontoa, ei se ketään auta. Miten sitä jaksaisi istua vielä vapaa-aikanakin seminaareissa kun työkin on sitä...
Tuo ei taida olla oikea paikka, kun joku taas tyrkyttää "hyviä neuvoja" asioistaa joissa minulla ei ole ongelmiakaan. Ei ole riippuvuuksia, eikä seksiongelmia - kun ei ole parisuhdettakaan, missä niitä voisi kehittää.
Olisipa joku instanssi, josta saisi oikeaa apua jotta jaksisi selvitä. Raha-apua, lomaa ja virkistystä, ja lapsenhoidossa tukea. Kaikki ylimääräinen raha menee siihen, että lapsella olisi jotain, itse ei saa mitään virkistystä, ainoa oma aika on nukkumisaika. Rahavaikeuksien ja yksinhuoltajuuden vuoksi pitäisi hakea toinenkin työ, mutta vielä tämän lisäksi?? Ei yhdellä palkalla voi elättää kahta ihmistä.
Uskovaisia vielä kritisoin siinä, että he vastustavat aborttia, mutta eivät perkele ole auttamassa yksinhuoltajaa kun tämä ei selviä lapsen kanssa seuraavasta 20 vuodesta. On niin helppo moralisoida panematta tikkua ristiin toisen eteen. Anteeksi vain, olen niin paskamainen ihminen, että sysäsin tämänkin sinun niskaasi, vaikka yritit vain antaa neuvoja.
Mitä enemmän lihoo sitä vähemmän jaksaa kiinnostua mistään...väsyttää aina enemmän ja enemmän kun kilot karttuu, kun inhoat itseäsi niin kaikki muukin tuntuu raskaalta. Koita ihan piruuttasi käydä lenkillä vaikka 5 minuuttia päivässä...lapsen kanssakin voi käpötellä. Itsesääli ja katkeruus pahentaa sinun omaa oloasi, ystäviä ei voi rasittaa pelkällä valituksella, on vaan päästävä oman mielensä herraksi vaikka mieliala lääkkeellä. Sanon tämän omakohtaisella kokemuksella.
Iskit asian ytimeen. Kun lihoo, tulee vielä kauheampi itseinho ja sitten sitä vain lihoo lisää kun ei jaksa liikkua. Kierrehän siitä tulee.
Olen entinen aktiiviliikkuja ja olin hoikka ja iloinen. Miten ihminen voi muuttua tämmöiseksi? Vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään ja sairautta ja murhetta. Ei sitä ihminen voi kaikkea kestää. Kaiken tämän paskan keskellä suoritin akateemisen tutkinnonkin haha... gradun aiheena hyvinvointi. Ponnistelin lapseni eteen että parempi elämä koittaisi kun saisin töitä. mutta se tarkoittikin työtätekevän köyhän elämää, jossa ei ole mitään iloa.
Kunpa edes nukkuminen auttaisi. Mielestäni kelan pitäisi myöntää kaikille itsemurhaa haluaville joku kivuton tapa hoitaa itsensä pois yhteiskunnan resursseja kuluttamasta. Tämä olisi hyvä keino, vain vahvimmat saisivat jatkaa sukua ja ne jotka pärjäävät, heitä voitaisiin auttaa heti pienenkin vastoinkäymisen aikana niin huolet eivät pääsisi kasautumaan.
Olisin päästämässä pois päiviltä siis lähinnä itseni, älkää käsittäkö väärin. Olen turhake ja juuri vain ihmisiä rasittava paska. Olet oikeassa, itsesäälijät pois vain marisemasta. Katkera juuri olen. En yritäkään esitttää muuta.
Tällä hetkellä sinusta tuntuu, että kaikki on mustaa ja pimeää.....kuitenkin asioilla on tapana järjestyä jollain tavalla, sinulla on syytä elää ainakin lapsesi vuoksi, koska olet sellaisen maailmaan halunnut. vastuu pitää kantaa huoltajana, vaikka kuinka maailma päälle kaatuisi, itsesääli ja katkeruus on ihan turhaa ajan haaskausta. Tervetuloa köyhien puurtajien maailmaan, meitä varmasti on aika paljon, akateeminen loppututkinto tänäpäivänä ole enää mikään ihmeellinen saavutus, kun akateemisesti koulutettuja on työttömänä pilvin pimein.Herää ja aloita vaikka siitä 5 minuutin ulkoilusta ja yhdestä positiivisestä ajatuksesta päivässä, ja tikistä se vaikka väkisin, mene peilin eteen ja sano olen arvokas ihminen ainakin lapselleni ja itselleni. Kyllä sinä selviät ihan varmasti kunhan lakkaat säälimästä itseäsi, ja alat ryhdistäytyä askel kerrallaan....rohkeasti...
syyttää masentunutta itsesäälissä rypemisestä. useemmat masentuneet ovat juuri niitä toisten puolesta mitä tahansa tekeviä, loppuun palaneita ihmisiä jotka eivät todellakaan jaksa vaan jatkaa, tietämättä syytä siihen. ilman minkään laista itsesääliä. Meniköhän nyt sinulta ohi että kyseessä on sairaus, ei mikään pilalle hemoteltu kakara.
Kun itse sairastuin vakavasti vuosia sitten, yritin myös itsemurhaa. Olin niin epätoivoinen, koska minulle ei auttanut mitkään lääkket. Hakeuduin sairaalaan, jossa sain sähköhoitoa. Muistan vieläkin, miten äitini kehoitti minua vain ulos potkuttelemaan ym.ym. Se ärsytti todella, kun ei silloin jaksa mitään. Hyvä kun sain jotenkin työpäivän tehtyä, ja lapset ruokittua.
Ymmärrän oikein hyvin miltä sinusta tuntuu, kun kaikki vain käskevät. Voimat ovat tuossa tilassa niin loppu, ja mikään ei kiinnosta. Ei sitä tajua, kuin sellainen henkilö, joka on saman itse kokenut. En voi suositella mitään, mikä sinusta itsestäsi ei tunnu hyvältä ratkaisulta.
Parempia vointeja, ja hyvää kevättä sinulle kuitenkin toivotan!
itseäni kakaraksi luokitella kun olen melkein viiskymppinen vanha rupuska, elän jokaista päivää masentuneen liikuntakyvyttömän miehini omaishoitajana, taloudellisesti todella ahtaalla ja yritän samalla kasvattaa 15-vuotiasta murrosikäistäni kunnon kansalaiseksi. Jokaisella ihmisellä on omat murheensa ja omat vastoinkäymisensä, pitää muistaa, ettei tämä elämä ole ruusuilla tanssimista, pitää yrittää etsiä jotain hyvää siitä kurjastakin elämästä, joka ei ole varmasti kaikkein kurjin kuitenkaan.Itselläni on mieliala lääkitys, koska minulle tuli itselleni stoppi vastaan kaikkien rahahuolien ja työelämän kiireen ja muun jaksamisen suhteen, maailma kutistui nuppineulan kokoiseksi,ahdistus oli valtava verenpaineet nousi taivaisiin, työterveyshoitaja pisti lääkäriin, olin kun zombie...laihduin muutamassa kuukaudessa 12 kiloa..siitä huolimatta en anna periksi vaikka kuinka kävisi...en suostu luopumaan toivosta, koska minua tarvitaan kotona ja ystäviä yritän myös auttaa, koska heilläkin on omat murheensa, jotka haluan jakaa....
Kun on riittävästi vastoinkäymisiä, kuka tahansa voi masentua ja murtua. Meillä jokaisella on omat rajamme, eikä niitä saa liikaa koetella ilman uupumusta ja ties mitä. Kun taakka on liian raskas, emme enää kestä ja jaksa. En ole minäkään jaksanut.
Hitaasti tullut väsymys ei mene nopeasti pois, vaan sen poismeno kestää kuulemma yhtä kauan kuin sen tuleminenkin, minullakin se vie vuosia. Yhden vuoden olen jo "maannut", mutta aloitekyky ja innostus puuttuvat edelleen.
Hullu työnteko, unettomuus, masennus, voimattomuus ovat kaikki minulle tuttuja asioita. On kuin "pääni olisi täysi ja kaivoni tyhjä".
Nyt sinusta tuntuu, että itsemurhaa haluavia pitäisi auttaa heidän toiveensa täyttämisessä. Todennäköisesti myöhemmin olet kiitollinen, että selvisit. Olet lapsesi ainoa ja korvaamaton äiti. Pimeydessä on vaikea nähdä eteenpäin. On kuin olisi loputtomassa pimeässä masennuksen tunnelissa, jossa ei näy valoa. Vähitellen valo kuitenkin alkaa kajastaa tunnelin päässä, ensin heikkona, mutta vähitellen voimistuen.
Eikö mikään terapia auta sinua pääsemään murheistasi? Kyllä pitäisi voida tuntea, että edistyy. Jos ei edisty, pitäisi voida vaihtaa terapeuttia, eihän kaikkien kanssa "synkkaa" yhtä hyvin.
Ymmärrän huolesi työstä, raha-asioista ja lapsesta. Kun hoitaa lasta yksin, joutuu kantamaan kaiken vastuunkin yksin. On mahdollista saada tukiperhe lapselle. Siellä lapsi voi olla esimerkiksi yhden viikonlopun kuukaudessa ja itse voi levätä tai tehdä jotain mukavaa (jos jaksaa). Tiedän vastuun lapsista, koska minulla on puoli tusinaa niitä. Tiedän katkonaiset yöt. Tiedän köyhyydenkin. Enää ei ole sellaista, vaan voi kaupassa ostaa, mitä tarvitsee, ei tarvitse miettiä, onko vielä rahaa tuohon ja tuohon.
Jotkut lääkkeet lihottavat. Olen ymmärtänyt, että lääke voidaan vaihtaa, jos siitä on liikaa haittaa. Kaikki masennuslääkkeet eivät lihota. Esimerkiksi Efexor usein laskee painoa. Siitä voi olla tietysti muuta haittaa.
On hienoa, että jaksoit opiskella ja sait tutkintosi valmiiksi!
Kun on todella syvällä masennuksessa, on kaikki puhti poissa, ei ole enää pisaraakaan adrenaliinia, vaikka miten koettaisi sitä itsestään puristaa. Tippaakaan ei heru. Silloin ei jaksa edes "piruuttaan" mitään. Noin nolla olen minäkin ollut.
Minulle tulee Sana-lehti. Kerran kuussa psykologi, psykoterapeutti Nina Sinervo vastaa jonkun lukijan kysymykseen. Tänään hän kirjoitti miniänsä masennuksesta huolissaan olevalle anopille: "...Tarvitaan hienovaraisuutta, ettei masenna masentunutta enää lisää. Masennuksen vähättely, päivittely tai sääliminen eivät auta. Hyvätkin neuvot vain helposti lisäävät syyllisyyttä. Masentuneen itsetuntoa on helppo loukata..."
Istui vessanpöntöllä kaksi vuotta putkeen! - katso video
13.03.2008 08:28, päivitetty 13.03. 12:30
istui vessanpöntöllä kirjaimellisesti kaksi vuotta yhteen menoon Yhdysvalloissa.
Omituinen tapaus paljastui Ness Cityssä, kertoi ruotsalaislehti Expressen torstaina. Nainen selvisi hengissä poikaystävänsä ansiosta. Tämä syötti ja juotti tyttöystäväänsä säännöllisesti.
Mies soitti lopulta poliisille helmikuun lopussa ja sanoi, että "tyttöystävässäni on jotakin vialla".
Poliisi tuli paikalle ja löysi naisen huoneiston vessasta. Iho oli kasvanut osittain kiinni wc-istuimeen. Hänet vietiin sairaalaan.
- Häntä ei ollut sidottu millään tavalla. Hän ei vain ollut halunnut nousta ylös, ihmetteli poliisin edustaja Bryan Whipple.
Poikaystävä kertoi poliisille kysyneensä joka päivä, haluaisiko nainen tulla ulos vessasta. Tämä lupasi poistua seuraavana päivänä, mutta lupaus ei koskaan toteutunut.
Oikeuslaitos harkitsee nyt, aiotaanko poikaystävää syyttää jostakin rikoksesta.
Jep huomasin ainakin omalla kohdallani,että loukkaannuin ihan jokaisesta asiasta ja itkeä piruutin, enkä ollut räväkkä ja huumorintajuinen oma itseni, olin itsellenikin pelottavan vieras, mieliala oli kokoajan negatiivinen ja kaikki asiat vaikka suihkuun meneminen tuntui voimiavievältä asialta, puhumattakaan hiustenleikkaaminen ja värjääminen ja muut pienet piristystä auttavat asiat mitä normaalisti tulee tehtyä.Olisin varmasti nukkunut monta viikkoa yhteenmenoon, töissä käyminen oli pakko juttu, en saanut oikein mitään aikaan.
On tämän yhteiskunnan menttaliteetti ministereistä lähtien.
Itsekin elin v.89-02 asti yksinhuoltajana kuuden lapsen kanssa.-01 lähdin opiskelemaan ammattia kun nuorin täytti 3 vuotta (oli siis pakko kun kodinhoitotuki loppui) Toki siinä vaiheessa itsekin ajattelin että nyt on minun aika, valnistuin -04 ja onneksi pääsin heti töihin. Pätkätyöläisenä vaan ei ollut mahdollisuutta valita töitä sitä oli pakko tehdä silloin kun sitä oli joten ei lomia juhannuksena, jouluna tai uutena vuotena. sitten tuli tyly loppu kun vakkarit palaili töihin siinä sai sijainen kengään että ropse vaan kävi. Ja kun ei ruennut töitä löytymään vaan sanottiin pitäisi olla sairaanhoitaja hain kouluun ja pääsinkin. Nyt sitä koulustressin takia saikulla mieli niin maassa kuin olla vaan voi. Onneksi nyt sain diagnoosin jolla ei tartte joka vikko olla hakemassa lisä saikkua, vaan voi aloittaa omasta itsestään huolehtimisen. En kyllä vieläkään jaksa nousta sängystä ylös saatikka laskeutua alakertaan jotta voisi edes syödä.
Mutta hyvä pointti se että on tuota ylipainoa kertynyt raskauksien myötä että saa ne kilot tippuakin.
On se vaan jännä kun itse antaa kaikille sen mitä toiset vaan kehtaa pyytää, niin sittenkun itse ei enää jaksa niin itselle ei vastapalvelusta löydy.
Itselläni iso sisarusparvi joita kaikkia joutunut auttamaan jos missä kaikessa. Mutta en vaan saanut edes synnyttämään mennessä ketään lapsia katsomaan vaan piti turvakodille muksut laittaa. (Isän kanssa ei asuttu yhdessä ja mutenkin isä oli sellainen jota ei voinut jättää lasten kanssa keskenään)
Nyt sitten ootan terapia aikoja jotta voin alkaa käymään läpi kaikkia keskeneräisiä asioita (ja niitähän löytyy)
lapsen takiahan minä suurimmaksi osaksi masennuinkin. hänelle olen arvoton ja mitätön, toisin kuin luulisi. hän veti maton jalkojeni alta ja vei minulta ihmisarvoni. tämä siis palkka kaikista ponnisteluista ja kieltäymyksistä. lapsen takia ennen jaksoi mutta lapsi (kohta täysi-ikäinen luojan kiitos - vastuu loppuu) näytti kuinka paljon halveksuu ja väheksyy.
Sanot: "akateeminen loppututkinto tänäpäivänä ole enää mikään ihmeellinen saavutus".
Tekipä "hyvää" masentuneelle vielä tutkinnon ja ponnistelujen väheksyntä oikein omaishoitajan suusta. En puhunut itse lainkaan tutkintoni arvostuksesta, vaan otin puheeksi akateemisten opintojen rasittavuuden graduineen. Varmasti itse omaishoitajana teet vasemmalla kädellä tutkinnon kuin tutkinnon - ja keskustellaan sen jälkeen vähän sen ulottuvuuksista. Joku opistoasteenkin (nyk. amk) tutkinto on piis of keik verrattuna tieteelliseen koulutukseen. Minulla tämä on jo kolmas tutkinto, joten perspektiiviä riittää siitä, mitä on opiskella kun ei ole muita murheita kuin omat ja koko aika on omaa. Ajattelin, että vittumaisuuttanikin kuolen maisterina (valitettavasti taidan ehtiä vielä tohtoriksikin), niin ei ole juoruämmät ainakaan ilkkumassa työtöntä yksinhuoltajaäitiä, kaadun saappaat jalassa ja arvostetussa (mistä nämä juoruakat eivät edes näe unta)ja kadehditussa työpaikassa "työuupumukseen".
Kummallista muuten, että omassa piirissäni onkin äänekkäimpiä väheksyjiä ja ilkkujia aina ne, jotka eivät ole saavuttaneet omassa elämässään murto-osaakaan siitä, kuin joku toinen. Kerran erehdyin sanomaan eräälle sukulaisakalle, että olen uupunut. Hän neuvoi minua "ottamaan itseä niskasta kiinni" sen sijaan että olisi auttanut mitenkään. Tähä samaan katergoriaan laittaisin tämän "mene lenkille"- kehoitukset. Perkele, sama, jos pyörätuolipotilaalle sanoisi, että "juokse satasen uusi maailmanennätys"
Annan neuvon että älkää naiset tehkö lapsia, jos ette ole valmiita jo tekovaiheessa vastaamaan heistä yksin. Palkkana naispuoliselle yksinhuoltajalle on yhteiskunnan halveksunta ja uskovaiset mulkerot vielä eturintamassa räkyttämässä raamatut ojossa. Miesyksinhuoltajaa ihaillaan ja arvostetaan. Oppikaa toisten virheistä niin ei tarvi tehdä omia.
Olen niin uupunut. Ei uupunut jaksa olla epäitsekäs. Enkä johdonmukainen.
kiitos kun toit tämän näkökulman esille. Olen nimenomaan aina toisia auttava ja toisia kuunteleva itse. teen mitä vain voin työkaverien puolesta, jos kerran se on vallassani. Ehkä sitten toisetkin alkavat tottua siihen että tuo tekee mitä vain nurisematta ja itsekin alkaa uskoa siihen että pystyy ja jaksaa mitä vain kun kerran ennenkin on pystynyt. Sitten palkka ei riitä elämiseen enää vaan on hankittava kakkostyö. Eikä sitten kuitenkaan ole ihmerobotti, vaikka toiset semmoisena pitääkin. Kroppa alkaa sanoa pikku hiljaa työsopimusta irti. :,( Näin mulle on käymässä. Vielä aivot yrittää joten kuten toimia, ja muu kroppa luhistuu jo.
Enkä ole tosiaan kakara vaan nelikymppinen räähkä, tukka rispaantunut, mustat renkaat silmien ympärillä, valkoinen naama ja läskit muistona viime kesän lääkekuurista. Ja minä olin toissa vuonna katseenkestävä sutjakka ja hoidettu. Vaan ei jaksa enää katsoa peiliin. Yritän seuraavaksi tuota Mäkikuismahoitoa. Löysin A.Vogelin tabuja apeekista ja joillain ne ovat tehonneet. kerron sitten kuinka kävi. Haluaisin elää, mutta en tiedä miten.
Ensimmäiseksi anteeksi tarkoitukseni ei ollut mitenkään "halveksia" tai vähätellä sinun saavutuksiasi koska tuollainen määrä tutkintoja on jo hatunnoston arvoinen asia, mutta jos olet uuvuttanut itsesi loppuun opiskelun saralla vain sen vuoksi, että olet halunnut näyttää muille mihin pystyt, ja ylittänyt kipukynnyksesi ja jaksamisesi vain ylpeyden takia niin onko se ollut sen arvoista. Lapset nyt harvemmin arvostavat vanhempiaan, ainakaan murrosikäiset...ne kuvittelevat olevansa maailmanvalloittajia, ja olevansa kaiken yläpuolella. Yksinhuoltajana minäkin olin monta vuotta, ja tiedän kyllä tunteen, ja sen väsymyksen ja yksinäisyyden, tosin ollessani lapseni isän kanssa yhdessä, olin vielä yksinäisempi. Katkeruus on paha asia, siitä sinun pitäisi päästä eroon, se on kun musta myrkky joka tappaa kaiken ympäriltäsi....
Mitäpä tuosta, kai sinäkin olet väsynyt omaishoitajana, joten ei jaksa aina valita sanojaan. Oikeassa olet siinä, että katkeruus vain täyttää mieleni. En olisi uupunut pelkän opiskelun takia, varsinkin kun opinnot ovat jo parin vuoden päässä takana, ja kaikki näytti niin valoisalta. Mutta tämä onkin oireyhtymä jossa ei vain yhtä syytä ja minä kouluesimerkki siinä. Tarvitaan persiilleen menoa joka suunnalla ja jatkuvaa voimien rajoilla elämistä ilman piristystä ja lepotaukoja. Siitä sinäkin varmaan tiedät jotain omaishoitajana.
Opiskelu/karriääri on ainut asia, mistä jaksan olla ylpeä kun muut asiat ovat menneet keturalleen. On ollut siis sen arvoista. En nyt tiedä onko se parempi olla katkera työtön yksinhuoltajaäiti vai työllinen ja akateeminen katkera yksinhuoltajaäiti... vaan näistä piti valita. Pohojalainen näyttämisen halu on yksi keino päästä eteen päin ja voittaa ne vaikeudet, joiden edessä toinen murtuu. Minulla on myös fyysinen vamma, joka olisi jonkun toisen kohdalla merkinnyt tyytymistä aivan muunlaiseen elämään. Nyt kun saisi ehkä vain olla, ei pystykään ja kroppa käy ylikierroksilla. Pari kertaa vietiin jo tiputukseen syksyn aikana.
Kiitos vain kun jaksat näitä lukea. Kävin ostamassa omega3:sta. Eipä tuosta liene haittaa vaikkei hyötyä olisikaan. En jaksanut mennä töihin taaskaan. Hyvää Pääsiäistä sinulle!
Kyllä tuo ihan tuttua on, olen vetänyt myös itseni ihan viimeiseen tappiin asti, sain joulukuussa efexorin kun aloin muistuttaa zombieta,tuntuu nyt helpommalta ja kestää paremmin kun kaikki kaatuu päälle, rahat ei riitä ja mies alkaa olla täysin liikuntakyvytön ja tietysti murrosikäinen koettelee kuinka mutsi vinkuu....olen joskus synkkinähetkinä miettinyt olenko ansainnut tälläisen kohtalon, mutta tullut siihen tulokseen ettei ainakaan itsesäälistä ole apua tässä elämäntilanteessa. Tämä keski-ikä tuo myös kaikenlaisia ylimääräisiä vaivoja. Pitää vaan yrittää jaksaa ja jaksetaanhan kun muita vaihtoehtoja ei ole. Hyvää ja rauhallista Pääsiäistä sinulle myös, muista OLET ARVOKAS JA TÄRKEÄ JA MUISTA OLLA ITSESI PARAS YSTÄVÄ!
tai vaihda miedompaan.ite en syö yhtään lääkettä joka lihottaa tai tekee mut "notredamin kellonsoittajaksi" hemmetin vaikeeta on se muutama kuukausi lääkkeitten jättämisen/vaihtamisen jälkeen, mutta kun tosiasia on että ne väsyttävät,lihottavat ja muuttavat ihmisen psyykkeen. nim:vakavasta masennuksesta kärsivä naikkonen
Itseänikin ärsytti kun sain samat neuvot. Itse en pystynyt käymään edes alakerrassa saati sitten ulkona tai kaupassa. Monta viikkoa meni ennen kuin pääsin alakertaan.
moikka, mä pelkäsin aikoinani niin paljon masennuslääkkeiden sivuvaikutuksia, etten uskaltanut käyttää niitä, vaan kokeilin kaikki maholliset luontaishoidot ja sain niistä avun. tässä tarinani...jos ehkä jostakin voi sulle olla edes vähän apua. Mut älä vielä luovuta! Kokeile edes esim. mäkikuismaa ja nonia, älä luovuta ennen kuin oot kokeillut kaikkea!
itse olen aikoinani kärsinyt kovastakin masennuksesta ja peloista. Etsin apua kaikkialta ja sain paljon apua eri luontaishoidoista, tässä niitä luontaishoitoja, joita käytin, ehkäpä jollekin teistä voisi olla näistä apua...
-mäkikuismaa kannattaa ehdottomasti kokeilla! Netistä löytyy paljon ihmisten kertomuksia, kuinka se on auttanut nousemaan syvästä pahasta olosta, netissä paljon keskustelua mäkikuismasta ja paljon hyviä tarinoita siitä!
-omega 3- sitä saa pellavansiemenöljystä ja kalaöljyistä. Molemmista myös paljon tutkimustietoa ja hyviä kokemuksia. Kannattaa kokeilla jompaakumpaa, molemmissa hyviä rasvahappoja, jotka tasapainottavat ja hoitavat aivoja ja hermojärjestelmää. Sopii hyvin yhteen mäkikuisman kanssa.
-yrteistä kokeilemisen arvoisia ovat myös valeriaana (rauhattomuus, unettomuus, pelot), kärsimyskukka (rauhoittava), avena sativa eli kauranverso (hermoja vahvistava ja rauhoittava). Näitä saa erikseen luontaistuotekaupoista ja on myös paljon luontaistuotteita, jossa useampaa rauhoittavaa yrttiä yhdessä, esim. Relaxor ja Ericamax.
-Bachin kukkatipat: 38 erilaista kukkatippaa (homeopaattisia), jotka auttavat erilaisiin henkisiin tiloihin, kuten masennukseen, toivottomuuteen, erilaisiin pelkoihin, vihaan, katkertuuteen, itseinhoon jne. Netissä myös paljon Bachin kukkatipoista, kannattaa katsoa. Esim. mustard-uute auttaa syvään, synkkään masennukseen, jossa ei mitään valoa.
-ruokavalio. Itselleni on ollut paljon apua, kun jätin kaikki valkoiset viljatuotteet pois ja sokerit ja kofeiinit. Monilla valkoisten vehnäjauhojen poisjättäminen auttaa hurjasti, voi olla keliakia tms, jossa tietty ruoka-aine ei sula elimistössä ja aiheuttaa fyysisiä ja jopa psyykkisiä oireita (monilla jopa skitsofrenia on helpottanut hurjasti ruokavaliomuutoksilla ja tiettyjen ruoka-aineiden poisjättämisellä). Paljon vihanneksia ja hedelmiä ja täysjyväviljoja, kalaa, riisiä, jne. ja tietysti paljon hyviä rasvahappoja ja omegoja (oliiviöljy, pellavansiemenöljy, kalaöljy, seesamöljy ja muut...)
-kokeilin sinkkiä, kun luin että esim. skitsofreenikoille se on auttanut, ja tajusin että ruokavaliossani oli täysi puute sinkistä, aloitin käytön, ja parin kuukauden kuluttua tuntui, että hermot vahvemmat, se jotenkin vahvisti, voimisti ja paransi pelkotiloja ja sitä synkkyyttä, jossa olin. Magnesium on myös hyväksi, näitä kahta mineraalia kannattaa kyllä kokeilla.
-e-pillerit laukaisevat joillakin paniikkihäiriötä, pelkoja, kamalia mielialanmuutoksia, jopa syvää masennusta. Olen kuullut ja lukenut ihmisistä, joilla masennuskin lähtenyt pois e-pillerien poisjättämisellä. Kaikille e-pillerit eivät tietenkään aiheuta näitä, mutta joillekin kyllä, kaikki ovat erilaisia. netissä on myös paljon keskustelua ja kertomuksia tästä.
-musiikki, elokuvat, taide ja kirjoittaminen. Päivittäinen kirjoittaminen ja sellaisen asian tekeminen, joka tuntuu omalta itseltä ja hyvältä.
-sellainen urheilu, josta pitää, vaikkapa kävely tai venyttely tai uiminen, ihan mikä vaan!
-itse mietin elämäntilannettani, ja tajusin etten voi pakottaa itseäni olemaan sellaisissa olosuhteissa, jossa olen vihainen, ahdistunut ja tunnen olevani kuin "loukossa", kuin lintu häkissä, jossa ei voi olla oma itsensä ja seurata "sydämensä ääntä". Lopulta rohkaistuin vapauttamaan itseni siitä, mikä teki minut onnettomaksi.
-lupa haaveilla ja toivoa parempaa huomista. haaveilu oli välillä se, joka piti hengissä...
-kirjoita/ laula/ tee taidetta siitä tuskasta jota koet, joskus kun elämme sen helvetin ja tuskan läpi, se ei jää jumittamaan, vaan siitä jopa voi päästä yli.
-ai niin, ja kokeilin myös aromaterapiaa; neroli ja jasmiiniöljyt ovat hyviä masennuksen- ja ahdistuksen parantajia. Oli siitä aromaterapiastakin apua!
Aikoinaan uskoin luontaistuotteisiin. Ja siksi osaksi lähdin opiskelemaan terveysalaa. Nyt en enää uskaltaisi käytää luontaistuotteita, niin paljon on tullut tutkittua tietoa luontaistuotteiden haittavaikutuksista. En siis kielä ketään uskomasta tai käyttämästä mutta itse en uskaltaisi käyttää. Samoin töissä emme saa antaa potilaille tai asikkaille. Jos omaiset antavat niin omalla vastuullaan hoitohenkilökunta ei niitä saa antaa koska lakimon niin tiukka. Jos hoitaja antaa luontaistuottita asiakkaalle/potilaalle ja ´tulee haittavikutuksia tai ylilyöntejä joutuu hoitaja vastuuseen.
TAAS SAMA SAATANAN VIRSI, PAINU NYT TIPPOINESI MUUALLE. TÄÄLLÄ ON SAIRAITA IHMISIÄ, JA SINÄ LEIKIT TOISTEN HÄDÄLLÄ.
UNETTOMUUS ON VAKAVA ASIA!
"EI TIPPA TAPA JA...."
EIKÄ TIPATTOMUUSKAAN? > Jotkut eivät vain jaksa uskoa kumpaankaan?
Mutta ottaa päähän juosta jossain kaupungilla, ei päämäärää, kaikki tuijottaa, "mitä säkin siinä juokset", elikkä kartan näitä tilanteita, mieluummin jossain korvessa vaikka juoksisi, lisäksi ei edes tunnu kodilta asua täällä, haluan olla vaan jossain muualla. Tuntuu että umpikujassa on tässä elämässä. Jos jostakin yrittää "apua" hakea, niin lähes hyväksikäytetyksihän siinäkin tulee, heti laittavat johonkin ilmaistyöntekijäksi. Mitä ihmettä oikein on mahdollista elämässä tehdä? Olen totaalisen hukassa. Tuntuu että tähän ei auta mikään. Ei saa nukuttuakaan. Aika kauheeta tämä yksinäisyys ja tämä passiivinen elämä eikä osaa mitään tehdäkään. Mitä ihmettä täällä elämässä voi tehdä??? olisi edes vaikka jotain niskalimassa-työtä josta saisi kohtuullista palkkaa, nuorena kyllä jaksaa, mutta ei ole muuta kuin hyväksikäyttö-ilmaistyötä
Itsekin koen etten halua asua täälä ja pitäisi päästä jonnekin muualle jossa ei olisi ketään tuttuja. Kun sairastuin tuntui että kaikki tosiaan tuijottaa ja olen häiriöksi toisille ym. vastaavaa.
Kävimme kyselemässä töitäkin 400 kilometrin päästä ja minä oisin töitä saanutkin mutta miehelle ei töitä löytynyt, joten ollaan vielä täällä pohjois-savossa.
Juttelin siskoni kanssa, joka myös sairastaa masennusta, niin hänkin kertoi samasta tunteesta pitäisi päästä pois täältä.
Tutkijat ovat löytäneet uusia viitteitä siitä että masentuneilla on häikkää solukalvoilla; tämä estäisi signaalien etenemisen.
Lääkkeet lisäävät välittäjäaineiden määrää, mutta eivät auta "liikenneruuhkaan".
Paras tapa on notkistaa solukalvoa on kalaöljyllä; se on monta sataa vuotta vanha kikka.
Suomalaisilla on surkeat rasvahappo profiilit; tämä aiheuttaa mm. masennusta, uupumusta, väsymystä jne. Yleisesti ottaen tulehduksia jotka kuluttavat elimistöä.( kemiallinen hapetus-stressi.)
Samalla valmisteista saa yleensä D-vitamiinia - estää tulehduksia. (D-vit. on hormooni joka ohjaa yli sadan eri geenin toimintaa.)
Lääkkeitä ei kannata lopettaa; vaihtaminen olisi parempi vaihtoehto. Lihominen on todella harmillinen sivuoire mutta siihen kannattaa puuttuu myöhemmin - aina voi laihduttaa kun jaksaa paremmin.
(en tiedä mitä syöt, mutta jos se on Effexor niin lähes kaikki turpoavat sillä. Ei välttämättä paras lääke sinulle - ahdistuneille.)
Kirkasvalo-hoitoa auttaa, mutta on enemmän syksyn-juttu (kaamos-masennukseen).
Tuo jaksaminen on aika pitkälle kiinni aivojen dopamiini pitoisuuksista - siitä hapettuu nor-adrenaliinia ja adrenaliinia.
Toisaalta, mikäli olet polttanut itsesi loppuun niin kannattaa ottaa sairaslomaa. Kuntoutat itsesi pikkuhiljaa. (voi mennä 6kk-1v.)
Kiukustasi päätellen sinussa on vielä virtaa :), joten on mahdollista että elimistösi on kehittänyt adrenaliini- resistenssin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että olet stressannut niin paljon että elimistösi ei enää jaksa vaan se ajaa kierrokset alas - väkisin.
Loppuunpalamisen voi hoitaa kuntoon aggressiivisesti mutta tätä varten kannattaa hakeutua todella pätevälle lääkärille.
Ja heitä on tämän asian suhteen todella harvassa...
Efexor depot ainakin auttaa nimen omaan tähän ``liikenneruuhkaan´´ eli vaikuttaa välittäjä aineen resptoriin samallatavalla kuin avain lukkoon tai oikeat palapelin osaset toisiinsa.
Kiitos kun kerroitte selviytymistarinanne. Yritän noita mäkikuismajuttuja ja vaikka tuota omegaa, jota olen joskus syönytkin. Tulehduksia minulla onkin vähän väliä joten tuo rasvahappojuttu voisi olla yksi syy tähän kaikkien muiden lisäksi. Syön kyllä monivitamiinia missä on sinkkiä ja seleeniä ja magnesiumia jne jne mutta otan nuo rasvajutut ja mäkikuisman tähän.
Söin mirtazapiinia ja sepramia, jätin ne vahingossa pois kun mursin käteni ja piti vielä syödä kovia kipulääkkeitäkin. Pönttö oli aika sekaisin, tein silti töitä kuin robotti ja siitä oli päästävä viimeisillä tahdon rippeillä pois. Vaan nyt kun helpottaa, niin kaikki painajaiset lyövät päälle, mitä ei jaksanut käsitellä.
Olet Nwofrl oikeassa, minusta tuntuu että elän vain kiukun voimalla, se on ainut tunne. Luulen, että jos en ole kiukkuinen, olen apaattinen. Juuri näin vaikuttaa olevan, kun kroppa ei enää toimi vaan sieltä ja täältä paukahtelee niittejä, koko ajan tulehdusta tai naama on aamulla verillä kun tulee joku ihme allerginen reaktio ja olen raapinut yöllä naamani verille. Sydän pamahtelee ja hengenahdistuskohtauksia tulee joka päivä. Jatkuva flunssa ja keuhkoputkentulehdus ja allergia. Sitten tulee iskias, kun läskit painaa selkää eikä jaksa muuta kuin istua ja maata. en tiennyt tuota adrenaliiniresistenssiäkin olevan olemassa.
Jos olen hengissä tai järjissäni näitten kokeilujen jälkeen, tule n kertomaan miten kävi. Nyt minulla alkaa sitten eka loma kymmeneen vuoteen, jolloin pitäisi tehdä muuta kuin työtä, enkä osaa muuta kuin nukkua. ja olla täällä koneella ruikuttamassa.
kiitos kaikille saman kokeneille kertojille.