Jäin aikoinaan työttömäksi ja siihen saumaan oli sitten hyvä tehdä päätös lasten hankinnasta.
Äitiyslomien jälkeen olin kodinhoidon tuella ja sen jälkeen taas työttömänä tai sain tehdä jokusen päivän työkeikkaa.
Pienellä syrjäisellä paikkakunnalla ei vain töitä ollut vaikka kuinka oli aktiivinen.
Mieskin otti asentaan, että kun en tuonut yhtä paljon rahaa kotiin kuin hän, minun tehtäväni oli olla kuluttamatta itseeni ollenkaan. No eipä sitä kulunutkaan kun en missään käynyt, ei ollut harrastuksia enkä ostanut itselleni yhtään mitään.
Tunsin hirveää alemmuutta tilanteesta ja erakoiduin kotiin ihan täysin.
Mies kyllä satsasi itseensä senkin edestä. Perusteli että koska hänen täytyy näyttäytyä kodin ulkopuolella, pitää ostaa vaatteita, harrastusvälineet viimeisen päälle jne. Työssä käynti ja hänen hyvä palkka tuli NÄKYÄ.
Vuosien vieriessä tuli ero. Muutin lasten kanssa muualle ja löysin viimeinkin kunnon töitä kohtuullisen hyvällä palkalla.
Menneet ovat jättäneet jälkensä, töihin on vaikea mennä, ihmisten keskelle. En myöskään enään osaa hakea harrastuksia tai käydä missään, tutustua ihmisiin, elän edelleenkin vain lapsilleni ja toteutan heidän tarpeitaan.
Moni mukava meno on jäänyt tekemättä kun ajattelen, että en ole ennenkään käynyt misään, se on ihan silkkaa turhuutta. Työhön kuuluvat iltakoulutukset loppuillan vapaan ohjelman merkeissä on minulle ihan ehdoton EI.
En osaa ostaa edes vaatteita itselleni, ajattelen että se on lapsilta pois. Ostan vaatetta silloin kun on ihan pakottava tarve.
Nautin hyvin hyvin pienistä asioista, kuten puhtaasta kodista tai hyvän kahvin tuoksusta - kuten aikoinaan opin.
Tavallaan kärsin tilanteesta, haluaisin elää, nähdä, kokea, nauttia elämästä eri tavalla.
Kuitenkin tuo 19-vuoden avioliiton tiukka oppi on niin syvällä minussa, että on vaikea muuttaa ajatuksiaan.
Äitiyslomien jälkeen olin kodinhoidon tuella ja sen jälkeen taas työttömänä tai sain tehdä jokusen päivän työkeikkaa.
Pienellä syrjäisellä paikkakunnalla ei vain töitä ollut vaikka kuinka oli aktiivinen.
Mieskin otti asentaan, että kun en tuonut yhtä paljon rahaa kotiin kuin hän, minun tehtäväni oli olla kuluttamatta itseeni ollenkaan. No eipä sitä kulunutkaan kun en missään käynyt, ei ollut harrastuksia enkä ostanut itselleni yhtään mitään.
Tunsin hirveää alemmuutta tilanteesta ja erakoiduin kotiin ihan täysin.
Mies kyllä satsasi itseensä senkin edestä. Perusteli että koska hänen täytyy näyttäytyä kodin ulkopuolella, pitää ostaa vaatteita, harrastusvälineet viimeisen päälle jne. Työssä käynti ja hänen hyvä palkka tuli NÄKYÄ.
Vuosien vieriessä tuli ero. Muutin lasten kanssa muualle ja löysin viimeinkin kunnon töitä kohtuullisen hyvällä palkalla.
Menneet ovat jättäneet jälkensä, töihin on vaikea mennä, ihmisten keskelle. En myöskään enään osaa hakea harrastuksia tai käydä missään, tutustua ihmisiin, elän edelleenkin vain lapsilleni ja toteutan heidän tarpeitaan.
Moni mukava meno on jäänyt tekemättä kun ajattelen, että en ole ennenkään käynyt misään, se on ihan silkkaa turhuutta. Työhön kuuluvat iltakoulutukset loppuillan vapaan ohjelman merkeissä on minulle ihan ehdoton EI.
En osaa ostaa edes vaatteita itselleni, ajattelen että se on lapsilta pois. Ostan vaatetta silloin kun on ihan pakottava tarve.
Nautin hyvin hyvin pienistä asioista, kuten puhtaasta kodista tai hyvän kahvin tuoksusta - kuten aikoinaan opin.
Tavallaan kärsin tilanteesta, haluaisin elää, nähdä, kokea, nauttia elämästä eri tavalla.
Kuitenkin tuo 19-vuoden avioliiton tiukka oppi on niin syvällä minussa, että on vaikea muuttaa ajatuksiaan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Väärin eletty elämä, varsinkin kun meillä on vain yksi sellainen kullekin tarjolla.
Heti kirjoituksesi ensimetreillä huokaisin syvään, en itse olisi työttömyyteen uskaltanut lapsia tehdä, ja vaikka työttömyyttäkin kohtaisin elämäni varrella, siitä hetimiten pois taistelin, jotta oman rahan saanti oli turvattu.
No, se erohan siitä tietty tuli meillekin, kun taistelin samaa palkkaa ja arvostusta, muttei se haitannut samallalailla kuin kohdallasi. Ei ollut niitä vuosien jättämiä jälkiä, ja koulutuspohja sekä työkokemus kohdallaan, ryhdyin yrittäjäksi. Nyt näin nelikymppisenä olen uskaltanut aloittaa uudelleen, ihanan miehen kanssa ja heijaankin pienoista iltatähteä rakastaen ja nauttien ihanasta vauvaajasta. Materiasta ei ole puutetta, ja kaikki on niin hyvin kuin olla saattaa.
Kevätauringon myötä sinun on ruvettava välittämään itsestäsi. Aloita ihan pienistä jutuista; lisää liikuntaa, osta jotain pientä kivaa itsellesi jne. jne.
Minäkin elin vuosikaudet vain lapsilleni, unohtaen itseni sekä mieheni ihan kokonaan. Ero tuli meillekin ja se vei minut hetkeksi ihan pohjalle. Onneksi on ollut työpaikka (teen kyllä töitä kotona) joten elämää oli periaatteessa helppo jatkaa. Viime kesänä aloin kiinnostua myös itsestäni ja aloitin ostamalla ihania alusvaatteita. Kaikki entiset ja virttyneet alusvaatteet heitin surutta roskikseen. Pikkuhiljaa opin katselemaan muitakin vaatteita ja uudistin vähän vaatevarastoa. Siitä sitten lähti se että uskaltauduin viihtelle; terassille, kesätapahtumiin, tanssilavalle. Syksyllä koin elämäni ensimmäiset rapujuhlat; niistä olin koko avioliiton ajan vain haaveillut. Vaikka olen nyt keskittynyt itseeni, niin ei lapset ole mihinkään unohtuneet. Samalla tavalla olen heistä huolehtinut kuin aikaisemminkin. Ovat vielä pieniä ja tarvitsevat minua mutta siitä huolimatta pidän huolta myös itsestäni.
Hyvää kevättä sinulle!
Miehesi kaltaisia kavereita on vaikka kuinka paljon, ikävä kyllä. Oikeutus omiin tekoihin haetaan toisesta, vaikka koko tilanne on usein yhteisen päätöksen tulos..
No, mennyttä mikä mennyttä! Mutta näyttää olevan mennyttä itsetunto ja elämästä nauttiminenkin. Vaikka eihän siinä mitään, että nauttii pienistä asioista, mutta kun et voi oikein osallistua moneen asiaan sen seurauksena. vai onko se syyllisyyttä? Tai sitä, että et ole ansainnut mitään mukavaa?
Hei kuulepap nyt nainen! Jokaisella on oikeus nauttia elämästään ja isoista iloista pienten lisäksi. Vaikka lapset on onnellisia kun ne sa ayhtä ja toista niin ne varmana olisi myös onnellisia kun äiti olisi onnellinen ja nauttisi asioista myös!
Mitäs jos aloitat vaikka uudesta kampauksesta ja sitten hankit jotakin päällepantavaa uutta? Ja menet niihin illlanistujaisiin tai johonkin muualle. Jos joskus tykkäsit vaikka teatterista niin varmaan nautit siitä edelleen jne. Kun alkuun vain pääset niin sitten se alkaa rullaamaan omalla painollaan!
Et puhu ystävistä, mutta ilmeisesti niitäkin on vain menneisyydessä? Nyt on aika ottaa yhteyttä vanhoihin ystäviin tai hankkia uusia. Joku työkaveri voisi olla ihan suostuvainen lähtemään myös ulos kunhan kysyt mukaan. Tai uusia ystäviä voit saada uusista harrastuksista.
Sulla nyt lipuu elämä vinhaa vauhtia ohitse! Siitä on hukkaan mennyt kai jo liki puolet tähän mennessä joten älä hukkaa enempää! vaikka vuodet kotona lasten kanssa on olleet varmasti onnellisiakin niin ne on olleet elämää lapsille ei sun omaa elämää! Kohta lapset on pois pesästä ja sitten sulla on tyhjyys ja arvaa masentaako se? Aloita nyt jostakin ja hanki itsellesi elämä itseäsi varten, muut ovat jo osansa saaneet..
Ja "jos ei mitään pyydä, ei mitään saa.."
Olet myös suhteellisen hyvässä iässä edelleen joten ei kai ole aikomuksesi olla yksin ikuisuuteen asti? Jossain on olemassa myös mies, joka arvostaa sinua itsenäsi eikä ole tuollainen egoistinen tomppeli kuin ensimmäinen miehesi. On nimittäin myös oikeus olla rakastettu..
Olipa kivaa lukea tämä sinun kirjoituksesi, Mapee. Niin totta. Niin moni äiti ihan turhaa "hautuu" kotona, vaikka on niin paljon elämää kodin ulkopuolella. Olen sitä mieltä, että naiset ovat turhan kilttejä.
Mutta tuohon viimeiseen: "Jossain on olemassa myös mies, joka arvostaa sinua itsenäsi eikä ole tuollainen egoistinen tomppeli kuin ensimmäinen miehesi. On nimittäin myös oikeus olla rakastettu.." Olisin hieman varauksellinen. Niin moni mies on varattu tai huijari tai muuten vain epämääräinen kauniisti sanottuna, kun yrittää hieman vanhemmalla iällä etsiä itselleen kumppania.
kyllä ne kunnollisekin miehet joutuvat hylätyksi, petetyksi ja jätetyksi! Meillä ainakin on lähipiirissä todella upeita ns kypsän iän rakkauksia joiss atodella ollaan opittu jotakin ja toisaalta joissa ollaan alkuun varuillaan ja sitten kun luottamus on syntynyt niin suhde on mitä upeinta! Ja pakko sanoa, että joitakin suhteita katsoo aika kateellisenakin!
Onhan niitä renttuja aina tarjolla, mutta usein kerran pettynyt osaa olla varuillaan ja kiertää sellaiset kaukaa. Tai pahimmillaan kohta atodella jonkun petturin joka osaa liehitellä ja imarrella ja on entistä pahempi! Onhan niitäkin..
Ei ihmissuhteita voi kuitenkaan lopulta karsastaa siksi että kaikki ei aina mene hyvin ja joskus voi pettyä. Toisaalta ei siihen suhteeseenkaan tarvitse syöksyä suinpäin vaan aikuisella naisella on aikaa odottaa ja katsoa? Jossain se prissi nimittäin on vaikkei se heti karautakkaan valkealla ratsullaan ja harva edes heti on valmis vakavaan suhteeseen. Silti miesten ihailu se vasta nostaakin itsetuntoa joka on kadotettu jonnekin..