Huomasin reilu viikko sitten olevani raskaana vaikka
olenkin mielestäni syönyt pillereitä ihan oikein. Kerroin tästä poikaystävälleni, joka innostui kovasti ja muutenkin elämäntilanteeni on ulkoisesti ihan mallillaan. Opiskelemme tosin kumpikin vielä.
Ongelmani on, että minulla on jo yksi lapsi, vieläpä saman miehenkin kanssa. Sain tämän hyvin nuorena, jolloin elämäni meni täysin sekaisin. Emme seurustelleet silloin poikaystäväni kanssa, mutta olimme samalla luokalla ja raskaus sai alkunsa alkoholin käytön seurauksena. En sen ikäisenä edes tiennyt voivani tulla raskaaksi kun kuukautisenikin olivat vasta alkaneet...
Elämäni muuttui aivan kamalaksi. Poikaystäväni ei ollut kiinnostunut lapsestamme ollenkaan, hänestä ei käytännössä ollut mitään apua. Kummankin vanhemmat pitivät eritoten minua tyhmänä ja ajattelemattomana ja ilmaisivat sen erittäin selkeästi. Kuitenkin he olivat yhtämieltä siitä, että olisi parempi jos muuttaisimme yhdessä johonkin pikkuasuntoon pikkulapsemme kanssa. Asuimme niin 2 kuukautta, jonka jälkeen muutin takaisin kotiin poikani kanssa, koska olin niin yksin ja oloni oli turvaton. Poikaystäväni ei tietenkään välittänyt mistään mitään ja juoksenteli kavereidensa kanssa illat kun minä hoidin lasta.
Päivisin sain sentään käydä koulua, kiitos isovanhempieni. Koulussa olin suuri puheenaihe pitkään. Tuntui kuin olisin ollut joku muukalainen. Osa kavereistani pysyi kavereinani, mutta monen kanssa ystävyys loppui. Kuka nyt haluaisi olla minun ja pikkulapsen kanssa kun voi olla joissain kivoissa juhlissa?
Poikaystäväni alkoi vähän ennen lukiota seurustelemaan ja se kyllä tuntui pahalta kun minulla ei ollut ketään ja salaatoivoin, että hän olisi halunnut olla meidän kanssamme. Kyllä hän poikaamme näki, mutta teki sen kyllä pelkästä vanhempiensa vaatimuksesta. Ei hän kauan seurustellut, mutta sen jälkeen tapaili noin muuten muita tyttöjä.
Vasta reilu vuosi sitten hän jotenkin alkoi muuttumaan ja vietti enemmän meidän kanssa aikaa. Aloimme sitten seurustella ja muutimme yhteenkin ja nyt hän jo suunnittelee yhteistä tulevaisuutta.
Olen kuitenkin erittäin epävarma siitä, kuinka kauan hän meitä jaksaa.
Nyt huomatessani olevani taas raskaana, tuli mieleeni heti se kaikki kärsimys ja ne hirveät tunteet kun sain ensimmäisen lapseni. Tunnen todella suurta vihaa poikaystävääni kohtaan kaikesta siitä mitä jouduin kestämään. Ja vaikka rakastankin poikaani, tunnen vihaa myös häntä kohtaan siitä, että hän on olemassa. En haluaisi tuntea näin,mutta tunnen silti.
Olen miettinyt, että olisiko abortti kohdallani parempi ratkaisu. Kun en voi tietää aikooko poikaystäväni oikeasti perustaa perheen kanssani. Vaikka hän sanookin muuttuneensa ja että rakastaa meitä jne. niin mistä minä tiedän, että se on totta. Minusta ei edes tunnu, että lapsemme on mitenkään hänen. Minähän sen kanssa olen nämä vuodet elänyt...En mitenkään tunne jaksavani hoitaa kahta lasta yksin, välillä tuntuu, että en jaksa yhtäkään näin kaksin.
Tiedän, että pärjäisin ulkoisesti siis opiskelen kokoajan ja tiedän, että pääsen vielä töihin jne., mutta henkisesti olen jo nyt aivan kasassa. Pelkään kuitenkin myös katuvani aborttia. Adoptioon en lasta pystyisi antamaan, sillä tiedän, että jos sen synnytän rakastun siihen heti enkä voisi siis siitä luopua.
Olisiko siis parempi tehdä abortti? Ja olisiko se poikaanikin kohtaan parempi ratkaisu? Poikaystäväni tiedän olevan erimieltä, mutta pelkään, ettei hän vieläkään tiedä, mitä vanhemmuus oikeasti on. En kyllä oikein aina tiedä itsekkään.
olenkin mielestäni syönyt pillereitä ihan oikein. Kerroin tästä poikaystävälleni, joka innostui kovasti ja muutenkin elämäntilanteeni on ulkoisesti ihan mallillaan. Opiskelemme tosin kumpikin vielä.
Ongelmani on, että minulla on jo yksi lapsi, vieläpä saman miehenkin kanssa. Sain tämän hyvin nuorena, jolloin elämäni meni täysin sekaisin. Emme seurustelleet silloin poikaystäväni kanssa, mutta olimme samalla luokalla ja raskaus sai alkunsa alkoholin käytön seurauksena. En sen ikäisenä edes tiennyt voivani tulla raskaaksi kun kuukautisenikin olivat vasta alkaneet...
Elämäni muuttui aivan kamalaksi. Poikaystäväni ei ollut kiinnostunut lapsestamme ollenkaan, hänestä ei käytännössä ollut mitään apua. Kummankin vanhemmat pitivät eritoten minua tyhmänä ja ajattelemattomana ja ilmaisivat sen erittäin selkeästi. Kuitenkin he olivat yhtämieltä siitä, että olisi parempi jos muuttaisimme yhdessä johonkin pikkuasuntoon pikkulapsemme kanssa. Asuimme niin 2 kuukautta, jonka jälkeen muutin takaisin kotiin poikani kanssa, koska olin niin yksin ja oloni oli turvaton. Poikaystäväni ei tietenkään välittänyt mistään mitään ja juoksenteli kavereidensa kanssa illat kun minä hoidin lasta.
Päivisin sain sentään käydä koulua, kiitos isovanhempieni. Koulussa olin suuri puheenaihe pitkään. Tuntui kuin olisin ollut joku muukalainen. Osa kavereistani pysyi kavereinani, mutta monen kanssa ystävyys loppui. Kuka nyt haluaisi olla minun ja pikkulapsen kanssa kun voi olla joissain kivoissa juhlissa?
Poikaystäväni alkoi vähän ennen lukiota seurustelemaan ja se kyllä tuntui pahalta kun minulla ei ollut ketään ja salaatoivoin, että hän olisi halunnut olla meidän kanssamme. Kyllä hän poikaamme näki, mutta teki sen kyllä pelkästä vanhempiensa vaatimuksesta. Ei hän kauan seurustellut, mutta sen jälkeen tapaili noin muuten muita tyttöjä.
Vasta reilu vuosi sitten hän jotenkin alkoi muuttumaan ja vietti enemmän meidän kanssa aikaa. Aloimme sitten seurustella ja muutimme yhteenkin ja nyt hän jo suunnittelee yhteistä tulevaisuutta.
Olen kuitenkin erittäin epävarma siitä, kuinka kauan hän meitä jaksaa.
Nyt huomatessani olevani taas raskaana, tuli mieleeni heti se kaikki kärsimys ja ne hirveät tunteet kun sain ensimmäisen lapseni. Tunnen todella suurta vihaa poikaystävääni kohtaan kaikesta siitä mitä jouduin kestämään. Ja vaikka rakastankin poikaani, tunnen vihaa myös häntä kohtaan siitä, että hän on olemassa. En haluaisi tuntea näin,mutta tunnen silti.
Olen miettinyt, että olisiko abortti kohdallani parempi ratkaisu. Kun en voi tietää aikooko poikaystäväni oikeasti perustaa perheen kanssani. Vaikka hän sanookin muuttuneensa ja että rakastaa meitä jne. niin mistä minä tiedän, että se on totta. Minusta ei edes tunnu, että lapsemme on mitenkään hänen. Minähän sen kanssa olen nämä vuodet elänyt...En mitenkään tunne jaksavani hoitaa kahta lasta yksin, välillä tuntuu, että en jaksa yhtäkään näin kaksin.
Tiedän, että pärjäisin ulkoisesti siis opiskelen kokoajan ja tiedän, että pääsen vielä töihin jne., mutta henkisesti olen jo nyt aivan kasassa. Pelkään kuitenkin myös katuvani aborttia. Adoptioon en lasta pystyisi antamaan, sillä tiedän, että jos sen synnytän rakastun siihen heti enkä voisi siis siitä luopua.
Olisiko siis parempi tehdä abortti? Ja olisiko se poikaanikin kohtaan parempi ratkaisu? Poikaystäväni tiedän olevan erimieltä, mutta pelkään, ettei hän vieläkään tiedä, mitä vanhemmuus oikeasti on. En kyllä oikein aina tiedä itsekkään.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tekstistäsi bongaa melko nopeasti erään kommentin jonka perusteella täysin sokkona arvaten sanoisin, että abortti tuskin Sinun kohdallasi olisi oikea ratkaisu.
"sillä tiedän, että jos sen synnytän rakastun siihen heti enkä voisi siis siitä luopua"
Jos abortti esiintyy ikäänkuin pakotienä tilanteesta jossa et haluaisi olla, tätyy todella miettiä olisiko se sitä. Elämäsi ei muuttuisi miksikään, olisit aivan yhtä ahdistunut abortin jälkeen kuin nytkin, ja päälle päätteeksi vielä syyttäisit itseäsi (koska poikaystäväsi syyttäisi sinua varmasti jos hän kerran lapsen haluaisi) abortista myöhemmin.
(tämä siis ap:lle, aloin vastata kasipallolle mutta eksyin)
Sinun, ap, tulisi nyt ihan ensimmäiseksi katsoa elämääsi vähän kuin ulkopuolisena. Mitä se mies sinun ja poikasi elämässä tekee, ja haluatko hänet elämässänne pitää. EI ole mitenkään sanottua että lapsensa isän kanssa on oltava yhdessä, jos esimerkiksi perheestäsi on apua. Isä hoitakoon tapaamisensa ja vastuunsa kun kerran lapsia halusi :D sinä et ole näitä häneltä vielä vaatinut? Et tekemään osaansa lapsen hoidossa, vaan tehnyt sen yksin?
Tässä on nyt opittava vaatimaan ja olemaan itsekäs, vain sillä tavoin jaksat. Kuulostat totaalisen väsyneeltä tilanteeseen ja omaan elämääsi eksyneeltä. Siitä pitää päästä ihan ensimmäisekis pois, ennenkuin teet mitään elämänsuuruisia päätöksiä. Ne päätökset on tehtävä tietäen mitä tekee, ei epätoivosta ja ahdistuksesta. Sitä meinaan ei aborttipäätös helpota.
Peesaan siis kasipalloa tässä. Jos abortti ei tunnu ehdottoman oikealta ja varmalta ainoalta ratkaisulta, veikkaukseni on että tulisi ap sitä katumaan, varsinkin kun kuvioissa on mies ja tämän perhe, ja oma perhe, jota lasta olisivat ottamassa vastaan ja jotka sitä myöten suhtautuisivat negatiivisesti raskauden keskeyttämiseen.
***
On niin vaikea jättää ihmistä, jonka on odottanut jo monta vuotta kiinnostuvan meidänkin elämästä. Lisäksi tuntisin itseni roistoksi kun poikani menettäisi isänsä. Hän on jo kouluikäinen, joten uskon ettei ero olisi hänelle helppoa. Hänelle
hänen isänsä on jotain niin suurta ja hienoa. En ymmärrä miten lapsen on niin helppo antaa anteeksi kaikki mennyt ja alkaa luottamaan toiseen ihmiseen niin kovasti...
Poikaystäväni kyllä nykyään osallistuu poikamme elämään yhtä lailla kun minäkin. Ennen en osannut pyytää kun olin niin epävarma kaikesta, en varmaan kyllä nytkään osaisi jos hän lähtisi menemään.
Poikani on ollut aivan uskomattoman helppo ja kiltti lapsi. Tuntuu, ettei hän edes ole niin pieni kuin oikeasti on. Ihankuin hänet olisi juuri tarkoitettu minulle siksi, että enempää en olisi jaksanut. Pelkään kuitenkin, että jos tästä toisesta tuleekin aivan erilainen. Pelkään, että poikaystäväni jättää minut ja toinen lapseni ei olisikaan tyytyväinen minuun äitinä ja muutenkaan elämäämme. Ja tunteeko poikani, että hylkään hänet
jos saan toisen lapsen? Tai kun ennen olimme vain me kaksi ja sitten tulisi joku pienempi siihen väliin? Vaikka toisaalta johan poikaystäväni on meidän kaksikon rikkonut. Tavallaan olen onnellinen siitä, mutta silti olo ei ole niin hyvä kuin voisi kuvitella.
on tietysti se että et sinä lapselta isää vie vaikka ette asuisikaan yhdessä ja seurustelisi :D olisi varmasti sinullekin helpompaa kun lasten tapaamiset isänsä kanssa olisivat lakisääteisiä ja kontrolloituja sitä kautta, että hänellä olisi tietyt päivät kun hän olisi lapsista vastuussa ja sinä pääsisit välillä irti arjen pyörittämisestä ja saisit hiukan aikaa itsellesikin. Siinä sivussa olisi miehenkin pakko ottaa vastuuta ja opetella se arki lasten kanssa, se jaksaminen ja ilo. Hyvine ja huonoine puolineen.
On hyvin mahdollista että toinen lapsi on erilainen :D ja sitten taas on mahdollista että hän on vielä ihanampi. Mitäpä jos olisittekin tiivis kolmikko kaksikon sijaan, yhtäpitävä porukka ja perhe :D ja molemmat lapset vierailisivat säännöllisesti pari päivää kerrallaan isänsä luona, kaikki sovussa, ilman katkeruutta ja odotuksia jotka eivät koskaan täyty.
Herättääkö tämä ajatuksia suuntaan tai toiseen?
***
juuri siltä miten järkevä ihminen tekisi.
Minusta tuskin on eroa ottamaan ihmisestä, jota kaikesta vihasta ja surusta huolimatta rakastan.
Pelkään myös, ettei poikaystäväni olisi se ihana isä jos eroaisimme. Hän haluaa kokonaisen perheen nyt kun vaihteeksi se hänelle sopii. Sitä hänen vanhempansakin odottavat, vaikka kyllä pitävät minua edelleenkin syyllisenä kaikkeen. Ehkä he ovat osaltaan takana siinä, että hän päätti rakastua minuun ja alkaa isäksi. Jos tämä on totta, en tiedä mitä teen. Miksei voi vain rakastaa ja unohtaa kaiken muun.
En usko, että poikaani parempaa lasta tulee koskaan olemaan. Tietenkin jos tämän lapsen saisin rakastaisin häntä varmasti ihan yhtä paljon, mutta
ei hän pystyisi poikaani ihanampi olemaan.
Ehkä ongelmani on, että en edes tiedä mitä haluan.
Tai haluaisin tietysti muuttaa menneen ja että voisimme olla onnellinen perhe. Jotenkin se omakaan aika ei houkuta. Tuntisin itseni vain entistä yksinäisemmäksi. Olen jo 22 vuotias, mutta
tunnen olevani vasta se neljätoista vuotias tyttö kun poikani sain. Ihan kuin en olisi kasvanut laisinkaan, että en olisi edes aikuinen vielä. Varmaan vaikuttaa sekin, että muutimme kotoa vasta reilu vuosi sitten.
olla sellaisten päätösten edessä jo teininä mihin monet eivät joudu koskaan ja suurin osa vasta elettyään tuplasti sen mitä sinä.
Tosiasioista ei päästä mihinkään, menneeseen ei voi palata vaikka se olisi parastakin. Mikä on tähän mennessä tapahtunut, on tapahtunut eikä sitä voi pyyhkiä pois, ei edes tätä raskautta.
Jos et luota siihen että mies on pysyvä, ja kärsit suhteessa kun et voi luottaa siihen että hän on siinä huomennakin, on minusta huomattavasti fiksumpaa ottaa suhteeseen etäisyyttä. Ihmistä voi rakastaa vaikka hänen kanssaan ei asu, ja hänen kanssaan voi seurustella (ja pitää yhteishuoltajuuden) olematta samalla kertaa hänenkin äitinsä.
Vielä jos epäilet että miehen mielenmuutos on painostuksen aikaansaamaa, sitä suuremmalla syyllä kuluttavat sinua epäilyt siitä kääntyykö tilanne taas yhtäkkiä joksikin muuksi ja sinä olet taas yksin. Huomattavasti parempi on muokata tilanteensa sellaiseksi että vaikka mitä tapahtuisi, sitä pysyy omillaan pystyssä. Rakentaa OMA elämä ensin, ja sitten vasta huolehtia siitä haluaako mies olla osa perhettä vai ei.
"En usko, että poikaani parempaa lasta tulee koskaan olemaan."
Sitä en tarkoittanutkaan sanoa :D ihanaa lasta ei toinen ihana lapsi tee yhtään vähempää ihanaksi. Minulle meinaan kävi niin että ensimmäinen oli täydellinen, ihana lapsi, helppo ja autuas... ja toinen se villikko joka huusi yöt ja päivät. Ja suoraan sanottuna, niin se tekee vieläkin :D hulluksi siinä välillä tulee. Mutta kaiken ohimenevän kestää kun perusta on kiinteä, kun on tieto siitä että kun huomenaamulla herään, on talo tässä, ruokaa kaapissa ja apua saatavilla jos sitä tarvitaan.
"Ehkä ongelmani on, että en edes tiedä mitä haluan. "
Siltä se kuulostaa, kyllä. Ensiarvoisen tärkeää olisi miettiä se valmiiksi, ja sitten alkaa tehdä töitä sen tavoitteen toteutumisen eteen yksi pieni asia kerrallaan.
Mikä on ideaali? Tahdot... onnellisen perheen? Mitä siihen kuuluu, onko siinä mukana juuri tämä mies vai kenties joku toinen, vain sinä..? Mikä olisi täydellistä? Siitä on hyvä alkaa, että selvittää itselleen sen mitä Todella haluaa, ei vain sen puitteissa mikä on juuri nyt mahdollista :D
jos voin auttaa juttelemalla tai selvittämällä ajatuksia kanssasi, kirjoita minulle, [email protected] olen huolissani siitä että sinulla ei ehkä ole lähelläsi sellaista ihmistä joka osaisi huoleesi suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Koska en tunne sinua, luulen että osaisin olla sellainen apu. Katson tilannettasi aivan eri tavalla kuin läheisesi, ulkopuolelta, ja vain sinun kauttasi.
Kirjoita jos siltä tuntuu. Olisin mielelläni avuksi, edes vähäsen.
***
..vähän eri mieltä!
Ero ei välttämättä ole hyvä ratkaisu!
Tuntuu että ap on sekaisin ja uusi raskaus on tuonut vanhat tunteet uudelleen pintaan.
Mutta minusta kuulosti sille että mies on nyt ok, eli on läsnä perheensä elämässä. Periaatteessa ei siis oel mitään huolta, paitsi ikävä menneisyys joka kummitelee ap mielessä.
Siksi neuvoisin paria menemään välittömästi juttelemaan asioistaan yhdessä jonkun ammatilaisne puheille (esim perheasiainneuottelukeskus) jos asiat ei selkene kahdestaan juttelemalla.
Sillä voihan olla että mies on päättänyt pitää kiinni perheestään ja haluaa olla isä kahdelle lapselle yhdessä lasten äidin kanssa.
Abortti ei tunnu ratkaisulta, vaan ratkaisu pitäisi saada menneisyyden suhteen niin että tulevaisuus voitaisiin ottaa vastaan valoisimmissa merkeissä.
Toki voi käydä niinkin että ammattiauttaja suosittelee avioeroa, mutta silloin asiat ainakin tulisi puhuttua läpi ja myöhemmin ei tarvitse jossitella...
Päätös on täysin sinun huolimatta meidän muiden mielipiteistä, mutta kehotan sinua harkitsemaan tarkkaan. Jos olet TÄYSIN varma että lapsen ei ole hyvä syntyä, niin päätös on oikean
Mutta olen sitä mieltä, että jos asia sinua VÄHÄÄKÄÄN mietitytää niin älä tee sitä, ettet joudu katumaan ja kantamaan syyllisyyttä omista ratkaisuistasi loppuelämääsi.
Elämä on helpompaa kun ei joudu miettimään tekikö varmasti oikean ratkaisun. Kun näet vauvasi et varmasti epäile päätöstäsi etkä mieti olisiko sittenkin pitänyt tehdä abortti.
Olin itse saman kysymyksen alla kuukausi sitten. Varasin jo ajankin aborttiin (toisesta lapsesta kanssa kyse). Itkin ja murehdin asiaa, kunnes tajusin, että ei musta ole kantamaan tuollaista päätöstä harteillani hautaan saakka. Onhan mulla yhdeksän kuukautta aikaa tottua ajatukseen. Eikä jää mitään kaduttavaa.
Jos miehesi on ongelma, lähde pois. Ala elämään täysillä elämääsi ja nauti lapsistasi. Löydät varmasti onnen :)
Vaikutat että olet todella väsynyt tilanteeseesi. Sinun ja miestystäväsi välinen suhde tuntuu olevan vähän "levällään". Tuntuu siltä että jokatapsuksessa tarvitsisitte jotain perheterapian tapaista parisuhteenkäsittelyä.
Raskauteesi on vaikeaa ottaa kantaa, koska sinä olet se viimeinen ja ainoa henkilö, jonka pitää päätöksen kanssa elää. Näin aivan ulkopulisena ja sinua tuntematta sanoisin että älä tee aborttia, jos valmiiksi sen kyseenalaistat ja syyllistät itseäsi. Siitä ei yleensä pitkässä joukussa hyvää seuraa.
Jos kuitenkin tunnet itsesi liian väsyneeksi ja voimattomaksi ottamaan uuden lapsen vastaan, ei aborttikaan ole tuomittava. Mieti kuitenkin rauhassa ettei tule virheratkaisuja
Parempi että synnytät lapsen.Se on parenpi kuin tunnonvaivat.
..ehdottanut että annat raskauden edetä ja päätätä vasta myöhemmin mitä teet, sillä abortti ei tunnu sinulle hyvälle vaihtoehdolle jos jo nyt mietit että varman katuisit sitä.
Ja jos raskauden ollessa jo pitkällä tai lapsen synnyttyä olisit voinut antaa lapsen adoptioon jos tuntuisi että et sitä halua.
Mutta kuten kirjoitit, ei adoptiokaan ole sinulle vaihtoehto.
Tilanteesi tuntuu vaikealle, ja ainoa joka sen voi ratkaista, olet sinä.
Mutta toivon että et tee mitään mitä katuisit myöhemmin, jopa loppuelämäsi.
Luulen, että poikaystäväsi on aikuistunut ja kypsynyt. Ja jos hän iloitsee toisen pienokaisen tulosta, niin anna lapsen tulla. Mutta kuitenkin kannattaisi jutella tunnoistasi/peloistasi poikakaverisi kanssa ja viedä suhdetta uudelle tasolle (kihlat tässä tapauksessa). Olet hyvä äiti ja poikakaverisi on hyvä isä. Tietysti silloin ensimmäisen lapsenne aikaan, poikakaverisi pelästyi tulevaa vastuuta ja reagoi normaalisti siihen (eli hulttiota elämää).