Pajamäestä vielä sen verran, että mielestäni hänen olemuksensa muistuttaa jossakin määrin Tony Blairia energisyyden, keskustelukyvyn ja pinnistelemättömän rentouden osalta. Sinänsä sillä, miten hyvin tai huonosti Blair pääministerinä tai Labourin aateperinnön edustajana onnistui, ei tässä yhteydessä ole merkitystä. Kysymys on nyt ensisijaisesti siitä, millaisin ominaisuuksin varustetut puoluejohtajat voivat viedä puoluetta ja Suomea eteenpäin 2000-luvulla.
Virkeä kaupunkilaisväestö taitaa nykyisin olla vaaleissa menestymisen kannalta keskeinen avainryhmä. Kokoomuksen viimeaikainen menestys vaaleissa perustuu mielestäni juuri kykyyn vedota tähän ryhmään, ei pelkästään paljon puhuttuun keskiluokkaistumiseen tai edes Niinistön räyhäkkääseen esiintymiseen. Voisinpa lisäksi vielä todeta, että olivatpa Kokoomuksen ehdokkaat/poliitikot sitten miten heppoisia tahansa, niin usein mitättömimmistäkin hehkuu ainakin jonkinasteinen, tähän aikaan yhteydessä oleva elämänvoima. Ammatti-demareista sen sijaan huokuu aivan liian usein nihkeys ja vaivaannuttava jurous. Sellainen ei vetoa pop-kulttuurin parissa varttuneeseen väestöön, johon käsitykseni mukaan kuuluu suurin osa 50-luvun jälkeen syntyneistä suomalaisista.
Politiikka, aivan kuten elämäkin, tulee elää eteenpäin – eilen tuli, oli ja meni. Menneisyyden haamujen, kuten Lipposen, esiin manaaminen keskustelussa on tietysti sinänsä piristävä osoitus kauhuromantiikan tajusta, mutta kirjaimellisesti otettuna sellainen viesti kertoo vain sanojansa uhmakkaasta halusta pyllistää tulevaisuudelle. Lipposten kaltaisten telaketjujyrien aika on ohi. Vain laman tai muun syvän aallonpohjan kurimuksessa ihmiset hakevat peikot kellareista ja huutavat avukseen muinaisuuden kummajaisuuksia. Toisaalta Lipposen toista tulemista on turha pelätä: tuota Savossa palavaa pensasta tuijotellutta yksisuuntaisen viestinnän mestaria toivoo tosissaan (minkään)johtajaksi enää vain kourallinen kuurosokeita.
Ja vaikka esim. Erkki Tuomioja ei omaakaan samoja, psykologisesti kiehtovia luonnebugeja Savon Mooseksen kanssa, on minun vaikea nähdä, miten hänkään voisi olla paras mahdollinen valinta tämän kaupunki- ja tietotekniikkavetoisen yhteiskuntamme johtajaksi (Onhan hyvin todennäköistä, että seuraava demarien puheenjohtaja on jossakin lähitulevaisuudessa myös pääministeri.) Tuomioja on kiistatta poikkeuksellisen sivistynyt, mutta hän puhuu sellaisella poljennolla, että välillä tekisi mieli huutaa unilukkaria apuun tai sitten antaa vain Nukku-Matille se, mikä Nukku-Matille kuuluu, ja siirtyä suosiolla höyhensaarille odottamaan seuraavaa päivää. Sitä paitsi Tuomiojan puheiden keskeinen sisältökin vaikuttaa aivan liian usein viittaavan kysymyksenasetteluihin, jotka varmasti olivat kiinnostavia ja ajankohtaisia silloin joskus – kultaisella 60-luvulla. Vaikka itsekin olen monesta asiasta Tuomiojan kanssa samaa mieltä, niin ehkä yliopisto sittenkin olisi Tuomiojalle luontevampi työympäristö kuin SDP:n puheenjohtajan tai pääministerin toimisto.
Tulipa Tuomiojasta tai sitten kenestä hyvänsä SDP:n seuraava puheenjohtaja, niin eikö Pajamäestä voisi oikein hyvin tehdä varapuheenjohtajan ja siten siivittää hänet seuraavissa vaaleissa eduskuntaan, jonne hän varmasti myös kuuluu. Mielestäni tässä asiassa SDP:n ja Pajamäen edut ovat samansuuntaiset. Kenties Oskun suurin puute on opintojen kesken jääminen. Tuon ei kuitenkaan pitäisi olla mikään todellinen ongelma; kyllähän hänen älynlahjoillaan varustettu ihminen kykenee hoitamaan opintonsa, vaikka sitten muidenkin aktiviteettien ohessa, joutuisasti loppuun saakka.
Virkeä kaupunkilaisväestö taitaa nykyisin olla vaaleissa menestymisen kannalta keskeinen avainryhmä. Kokoomuksen viimeaikainen menestys vaaleissa perustuu mielestäni juuri kykyyn vedota tähän ryhmään, ei pelkästään paljon puhuttuun keskiluokkaistumiseen tai edes Niinistön räyhäkkääseen esiintymiseen. Voisinpa lisäksi vielä todeta, että olivatpa Kokoomuksen ehdokkaat/poliitikot sitten miten heppoisia tahansa, niin usein mitättömimmistäkin hehkuu ainakin jonkinasteinen, tähän aikaan yhteydessä oleva elämänvoima. Ammatti-demareista sen sijaan huokuu aivan liian usein nihkeys ja vaivaannuttava jurous. Sellainen ei vetoa pop-kulttuurin parissa varttuneeseen väestöön, johon käsitykseni mukaan kuuluu suurin osa 50-luvun jälkeen syntyneistä suomalaisista.
Politiikka, aivan kuten elämäkin, tulee elää eteenpäin – eilen tuli, oli ja meni. Menneisyyden haamujen, kuten Lipposen, esiin manaaminen keskustelussa on tietysti sinänsä piristävä osoitus kauhuromantiikan tajusta, mutta kirjaimellisesti otettuna sellainen viesti kertoo vain sanojansa uhmakkaasta halusta pyllistää tulevaisuudelle. Lipposten kaltaisten telaketjujyrien aika on ohi. Vain laman tai muun syvän aallonpohjan kurimuksessa ihmiset hakevat peikot kellareista ja huutavat avukseen muinaisuuden kummajaisuuksia. Toisaalta Lipposen toista tulemista on turha pelätä: tuota Savossa palavaa pensasta tuijotellutta yksisuuntaisen viestinnän mestaria toivoo tosissaan (minkään)johtajaksi enää vain kourallinen kuurosokeita.
Ja vaikka esim. Erkki Tuomioja ei omaakaan samoja, psykologisesti kiehtovia luonnebugeja Savon Mooseksen kanssa, on minun vaikea nähdä, miten hänkään voisi olla paras mahdollinen valinta tämän kaupunki- ja tietotekniikkavetoisen yhteiskuntamme johtajaksi (Onhan hyvin todennäköistä, että seuraava demarien puheenjohtaja on jossakin lähitulevaisuudessa myös pääministeri.) Tuomioja on kiistatta poikkeuksellisen sivistynyt, mutta hän puhuu sellaisella poljennolla, että välillä tekisi mieli huutaa unilukkaria apuun tai sitten antaa vain Nukku-Matille se, mikä Nukku-Matille kuuluu, ja siirtyä suosiolla höyhensaarille odottamaan seuraavaa päivää. Sitä paitsi Tuomiojan puheiden keskeinen sisältökin vaikuttaa aivan liian usein viittaavan kysymyksenasetteluihin, jotka varmasti olivat kiinnostavia ja ajankohtaisia silloin joskus – kultaisella 60-luvulla. Vaikka itsekin olen monesta asiasta Tuomiojan kanssa samaa mieltä, niin ehkä yliopisto sittenkin olisi Tuomiojalle luontevampi työympäristö kuin SDP:n puheenjohtajan tai pääministerin toimisto.
Tulipa Tuomiojasta tai sitten kenestä hyvänsä SDP:n seuraava puheenjohtaja, niin eikö Pajamäestä voisi oikein hyvin tehdä varapuheenjohtajan ja siten siivittää hänet seuraavissa vaaleissa eduskuntaan, jonne hän varmasti myös kuuluu. Mielestäni tässä asiassa SDP:n ja Pajamäen edut ovat samansuuntaiset. Kenties Oskun suurin puute on opintojen kesken jääminen. Tuon ei kuitenkaan pitäisi olla mikään todellinen ongelma; kyllähän hänen älynlahjoillaan varustettu ihminen kykenee hoitamaan opintonsa, vaikka sitten muidenkin aktiviteettien ohessa, joutuisasti loppuun saakka.
Vastaukset 5
Vanhimmat
kirjoittelusi myötä. Tiivistettynä: Arvosteltavaa löytyy niin Lipposesta, Tuomiojasta kuin Pajamäestäkin. On se niin vaikeata valita, kenen puolelle asettua.
Vitsinkin ehdit heittää kun sovittelet SDP:n johtoon kahta helsinkiläistä. Tarjoat Tuomiojaa puheenjohtajaksi, Pajamäkeä varapuheenjohtajaksi. Entä se toinen varapuheenjohtaja ja puoluesihteeri. Kai Helsingistä vielä löytyy tarvittavat kaksi SDP:n jäsentä, jotta koko "puolue-eliitti" olisi pääkaupungista.
Helsinki ei vaan taida olla se suurin demaripiiri, vaikka siellä paljon asukkaita onkin.
mitä demari-kanat Filatovin johdolla.
Luin aikoinaan Osku Pajamäen pamflettikirjan Ahne sukupolvi, jossa hän halveksivasti hyökkäsi meitä jo eläkeikään ehtineitä vastaan huomaamatta, että meidän ansiostamme hänkin opintonsa keskenjättänyt, kyvytön tyhjäntoimittaja-luuseri voi elää makoista elämää kunnioitettavan puolueen sdp:n siivellä.
Siitä vaan Osku puhemiehistöön ja finis sdp!
Tyhymä mies ei hän olisi lopettanut opintoja jos olisi päätä lukia.Tyhymät ei pärjää fiksujen joukossa jos äly loppuu ja näin näkyy kyneen poikaressu sääliksi käy.Sossuilla heti kannatus nousee kun tyhymät lähtee joukosta pois.
olet. On ihimisillä muutakin ko koulu.