Moikka vaan kaikille. Haluisin kuulla parantumis tarinan/tarinoita bulimiasta kun itse yritys on kova mutta takapakkia tulee niin ikavasti.
Nyt jo kahdeksan vuoden jalkeen olen lopen uupunut tahan ja haluan lopettaa oksentelun. Tietaako kukaan muuten saako tahan jotain apua ja mista sellaista voisi lahtea hakemaan? Mulla on ehka enemman tollasta anoreksiaan liittyvaa bulimiaa eli en tiia mita voi asialle teha.. onko kukaan oikeesti parantunu tasta? ....sniff.. apua..
Nyt jo kahdeksan vuoden jalkeen olen lopen uupunut tahan ja haluan lopettaa oksentelun. Tietaako kukaan muuten saako tahan jotain apua ja mista sellaista voisi lahtea hakemaan? Mulla on ehka enemman tollasta anoreksiaan liittyvaa bulimiaa eli en tiia mita voi asialle teha.. onko kukaan oikeesti parantunu tasta? ....sniff.. apua..
Vastaukset 13
Vanhimmat
parantuneet PLIIS kirjottakaa tänne! ihan sama vaikka sitten olisittekin sairastuneet anoreksiaan, mutta apua miten tästä ahmimiskierteestä pääsee eroon!!?
Joo, olen parantunut. Minulla oli bulimia 16-vuotiaasta 25-vuotiaaksi. Minulla oli aina vähän pakkomielle syömisten kanssa, lapsenakin ahmin, ja varastelin ruokaa jääkaapista, ja sotkin ihme sörsselssejä. Heräsin yöllä tai aikaisin aamulla ja hiippailin kaapille ahmimaan. Vanhempani olivat ymmällään, eivätkä tienneet mitä tehdä minun kanssani, itsekään en tiennyt mikä minussa oli vikana. Miksi minulla oli aina nälkä? Olin lapsena todella pienikokoinen ja laiha, mutta teini-iässä sitten koin kriisin kun muotoja alkoi tulla. Nyt kun ajattelen sitä vartaloani 15-vuotiaana, niin sehän oli aivan täydellinen, mutta silloin se oli minulle aivan inhottava läski.
Painosta ja liikunnasta tuli vähitellen pakkomielle. Keksin alkaa oksentamaan, kun luin kirjaa bulimiasta. Oksentelu jatkui semmoiset 8 vuotta. Pahimmillaan oksensin kymmenen kertaa päivässä, ja käytin laksatiiveja. Kevyimmillään olin alle 45 kg (165 cm). Hiukset olivat hauraat ja ohuet, iho kuiva ja hilseileva, suupielet aina yskänrokossa, hampaat pilalla oksentelusta... Siis kammottava näky. Yritin lopettaa oksentamisen joka päivä, turhaan. Jokainen päivä oli tuskaista kierrettä: punnitsin, ahmin, oksensin, punnitsin, ahmin, oksensin, kunnes illalla kaaduin rättiväsyneenä sänkyyn.
Sitten tapasin nykyisen mieheni, ja vähitellen aloin tuntea itseni hyväksytyksi, ja rakastetuksi. Elämästä tuli tasaista ja turvallista, se tapahtui vähitellen, en muista mitään erityistä heräämistä, että nyt tää loppuu. Vaan se oli vain kokonaisvaltainen muutos elämänlaadussa. Päätin kyllä yrittää muuttaa elämääni, mutta ymmärsin, ettei se tapahtuisi hetkessä. Otin vain motokseni "Onwards and upwards", eli positiivinen elämänasenne. Luin self-help kirjallisuutta, kirjoitin päiväkirjaa, pohdin lapsuuttani, ja syitä häiriintyneeseen syömiseen, opin rakastamaan itseäni, ja hyväksymään itseni. Käänsin huomioni minusta itsestäni ulospäin.
Ja yhtenä päivänä tajusin, että hei, minähän en ole oksentanut viikkoon, ja se kierre oli poikki. Yritin vahvistaa itseäni henkisesti ja fyysisesti, otin itsestäni huolta. Otin selvää terveellisestä ruokavaliosta, ja söin vitamiineja jne. Pelkäsin, että olin pilannut mahdollisuuteni saada lapsia, koska en pystynyt tulemaan raskaaksi. Siihen menikin 7(!) vuotta ennen kuin tärppäsi.
Nyt olen yli 30 v. ja olen pysynyt terveenä. Joskus, kun olen todella stressaantunut, olen halunnut ahmia, mutta vaikka kuinka inhottavalta tuntuu olla ähkyssä, niin EI TEE MIELI oksentaa. Minua pelottaa lihominen vieläkin, ja jos elämä on stressaavaa tai olen masentunut, niin alan punnita, ja lasken kaloreita, mutta teen niin normaalipainon puitteissa. Eli pysyttelen 54-58 kg välillä.
En tiedä miten neuvoa toista bulimiaa sairastavaa... Minua auttoi, kun aloin tekemään asioita, jotka keskeyttivät sen pakonomaisen itsensä rääkkäämisen. Itse asiassa menin töihin vanhainkotiin, ja hoidin mummeleita. Voi olla, ettei ne hommat ole sinun juttuja, mutta kyllä minun elämänkatsomus muuttui siellä. Ja minun piti kovasti työstää itsetuntoani, ja kasvaa aikuiseksi. Nyt ymmärrän, että pelkäsin ihan tajuttomasti aikuiseksi kasvamista. En halunnut olla vastuussa itsestäni, halusin olla sairas, potilas, joku josta muut pitää huolta. Sitten tajusin, ettei kukaan voi hoitaa ja sääliä minua koko loppuikääni vaan minun on otettava itsestäni huolta. Se oli aika tärkeä oivallus siinä tiellä.
Hyvä, että itse haluat parantua. Uskon, että voit, minäkin olen ihan tavis ihminen nykyään. Tulin tällekin palstalle ihan uteliaana katsomaan, ja vähän varovaisesti kurkistamaan ikäänkuin nuoruusaikojen muistoja. Ei tämä todella ole terve palsta, jos haluat parantua, niin sinun on karsittava kaikki negatiivinen elämästäsi, tällaiset palstat mukaanlukien. Toivottavasti tästä on sinulle apua, tsemppiä matkaan. :)
Todella hyvin ja kauniisti kirjoitettu! Minäkin saan tästä voima! Kiitos!
ihanaa kiitos vastauksesta! oli jotain niin ihanaa luettavaa ja varsinkin tuo raskautesi (jos nyt siis oikein ymmärsin) hurjasti onnea!! :>
kiitos ihan tajuttomasti on sanoin kuvaamattoman helpottavaa lukea tarinasi :)
Itelläni on muutama vuosi bulimiaa takana ja halu ja motivaatio parantumiseen on kova. Käyn edelleen psykologilla säännöllisesti ja psykiatrilla hoitoneuvotteluissa ja lääkityskin minulla on. Mutta aloin miettimään että joskohan tämä ongelma ei olekaan pelkästään pään sisällä, vaan jos tämä johtuukin myös jotenkin syömästäni ruuasta ja ahmimiseen johtavista mieliteoista...olen ollut 7 vuotta kasvissyöjä ja aloitin jälleen marraskuussa lihan syönnin koska ajattelin sen vähentävän mielitekojani niihin ruokiin jotka yleensä johtavat ahmimiskohtauksiin. Näitä minulla ovat ne "tyypilliset" leipä, pasta, jäätelö, sipsit, pullat ja keksit yms. muut sokeriset ja hiilaripitoiset ruuat. Nyt olen jättänyt pois kaikki viljat, perunan, pastan ja riisin. On niin helpottavaa kun ei ole enää ruokalistalla juurikaan mitään sellaista mikä voisi aiheuttaa ahmimiskohtauksen ja oksentelu on vähentynyt reippaasti. En voi luvata itsellenikään että pääsisin tästä eroon lopullisesti mutta ainakin toistaiseksi tämä on toiminut. Nyt minulla on sellainen totaalikieltäytyminen ko. ruokia kohtaan ja huomaan himojenkin vähentyneen selvästi. Älkää käsittäkö väärin, en ole mikään VHH-intoilija tai ko. ruokavalion suuri puolestapuhuja ja hehkuttaja. Tämä on vain minun tarinani siitä mikä juuri minua on auttanut paljon. Psykologilla aion käydä edelleen ja lääkitystäkin jatkan, koska onhan mulla ne samat minäkuva-ongelmat ja ahdistuksenaiheet kuin varmaan monilla muillakin bulimikoilla, mutta olen ottanut tämän ruokavalion vain yhdeksi aseeksi tätä ikävää sairautta vastaan, jonka toivon vielä joskus voittavani kokonaan...Tsemppiä kaikille.
On mahdollisuus toipua, vaikka tuntuu ettei ulos pääsyä ole vaikeuksista. Sairastuin anoreksiaan synnytyksen jälkeen. Terveydenhoitaja aina jankutti kuinka vaikeaa on päästä liika kiloista raskauden jälkeen eroon. Poikani synnyttyä en syönyt juuri mitään,olin vihainen kiloistani. painoin 55kg ennen raskautta ja 64kg synnytyksen jälkeen. En jaksanut iloita lapsestani. Kuka olisi jos ei syö kuin yhden kerran viikossa. Olin ylpeä siitä etten syönyt. Puolen vuoden päästä olin kuin haamu. Äitini sai minut keskus-sairaalaan psykiatrille. Kävin keskusteluissa. Ei mainittavaa tulosta kun ei ollut omaa halua. Sitten tuli kuvaan alkoholi joka lievensi pahaa oloani. ja kas kummaa alkoi tulla kiloja, elämä oli taas mallillaan kunnes havahduin taas kiloihini. Tietenkin luin bulimiasta ja kokeilin . Kuinka helppoa oli syödä ,juoda ja oksentaa. Tosin kaikki ne tilanteet kun piti kaikkeen tähän löytää aika ja paikka. Mikä kamala stressi. Pelkoa, ahdistusta ja masennusta siitä kun kukaa ei saa tietää tästä minun pikku maailmastani.
Pelastus joskin hetkellinen tuli raskauden muodossa toinen lapsi oli tulossa. Alkoholi jäi pois elämästä mutta bulimia pysyi. Joskus ajattelin kun silmämunat melkein kosketti vesirajaan pöntössä, olenko hullu. Enkö koskaan saa tätä loppumaan.Itseinho oli valtava. Ja mitä tämä vaikuttaa lapseeni joka on syytön tähän kaikkeen.
Lapseni syntyi ,kaikki oli taas "hyvin " Tosin alkoholi tuli 8kk:den päästä taas kuvioihin. Bulimia ja alkoholismi " vautsi mikä yhdistelmä "
Nuorimman lapseni ollessa 3.5v ikäisen hakeuduin hoitoon . En jaksanu enää juoda .Elämäni oli yhtä helvettiä esittää perheen äitiä ja juoda. Käydä töissä ja juoda. Esittää selvää ja juoda. Lopulta pääsin AA:han ja sain elämälleni tarkoituksen. Silti kannoin itsessäni BULIMIAA.
Ajattelin etten tuosta pääse ikinä eroon.Pelkäsin kertoa tästä kenellekkään. Elin valheessa omassa elämässäni.
Hyvä ystäväni aa:ssa sanoi myös tämä on rehellisesti tunnustettava "ÄÄNEEN" Tunnustaa ja olla rehellinen. Edes itselleen.
Kerroin tämän salaisuuden sitten miehelleni ja sanoin että en jaksa tämän sairauden kanssa. Haluan lopettaa oksentamisen. Siitä alkoi toipumiseni. SE oli vapauttava kokemus. Ei tarvitse olla ongelman kanssa yksin . Apua saa jos sitä haluaa. Siihen tarvitaan vain oma halu. Olen kertonut omaa tarinaani vain aa:kerhossa ja se on vahvistanut minua.
Minun on vain hyväksyttävä se tosiasia, minkä suustani laitan alas se myös pysyy siellä. En anna itselleni edes ajatusta oksentaa. Tottakai koen itseinhoa kun tulee syötyä liikaa herkkuja mutta pyrin pitämään herkkupäivän jolloi minulla on oikeus nauttia. Hyvällä omalla tunnolla.
Bulimiani kesti noin 8-9 vuotta. Toipuneena olen saanut olla 10 vuotta. En uskokkaan että mistään voi parantua, minä ainakin olen toipuva.
Itse aloitin terapian, mut ei siitä ollu juuri apua. Se terapeutti lähinnä oli hiljaa ja ootti että puhun. Enkä oikein tienny mitä sanoa. Lopetin sen sitte ku ei siitä ollu hyötyä. Mut jos puhuminen auttaa niin kannattaa kokeilla. Sinne pääsee lääkärin kautta. Myös ravintoterapeutilla kandee käydä.
Luulen että bulimiasta aika helpottaa, mitä pidempi aika oksentamatta sitä helpompi on myöskin tulevaisuudessa olla oksentamatta.
En usko, että ahmimis/oksenteluajatuksista pääsee koskaan täysin eroon ne, jotka ovat siihen kierteeseen aikoinaan sortuneet, mutta sisulla pakkomielteen voi oppia sivuuttamaan. Oli virhe tehdä oksentamisesta pakkomielle aikoinaan, pelkästä ahmimisesta yksistään olisi ollut helpompi päästä eroon.
Kummastakin tuli kuin huumetta, jota sortuu aika ajoin pyörittelemään mielessään..Mutta tekoihin ei enää sorruta, toivottavasti koskaan.
kyllähän toiseen sorrutaan (ahmimiseen) aika ajoin, mutta tämä pysyy kuitenkin kutakuin kontrollissa
Minulla oli murrosiässä anoreksia, joka luisui aika nopeasti buliamiaksi. Vuodet kuluivat ja bulimia vain jatkui. Välillä se oli hankalampana ja välillä helpompana, riippuen elämänvaiheista. Mutta aina se vain kulki seuralaisena. Vaikka oli aikojakin, että oksensin vain harvakseltaan, silti se pyöri ajatuksissa koko ajan.
Sairastuin sittemmin masennukseen ja sain ssri-lääkkeen masennukseen (fevarin). Yllätys yllätys. Tuo lääke vei mennessään bulimiankin! Ja sen jatkuvan ruoan ja lihomisen ajattelun.
Nyt olen ollut oksentamatta jo yli vuoden, eikä tee mieli oksentaa, vaikka ylensöisinkin. Olen lihonnut muutaman kilon sen seurauksena, että pidän sisälläni satunnaiset herkuttelut, mutta lihava en ole missään nimessä. Mielenkiintoista nähdä, kun masennus alkaa helpottaa ja lääkitystä aletaan purkaa, että palaako bulimia.
Luinkin lääkkeen tiedosta, että sitä käytetään myös pakko-oireisten häiriöiden hoitoon.
http://www.laakeinfo.fi/\Medicine.aspx?m=2082&i=SOLVAY PHARMA_FEVARIN
Aivan uskomattoman ihanaa, kun on lopultakin päässyt eroon bulimiapiinasta. Sitä kestikin ihan tarpeeksi, yli parikymmentä vuotta!
Eli pitkäaikainenkin bulimia voi parantua!
Voi kun ihana juttu! Hyvä kun kerrot täällä. Toivon, että ohjeesi auttavat muitakin. Mahtavaa!
Itselläni syömishäiriö alkoi n. 15 -vuotiaana: Ensin anoreksiaa 165cm/47 kg, sittemmin ahmimista ja bulimiaa, jota kesti kaikkiaan n. 8 vuotta. Minulla lopettaminen tapahtui kuin itsestään hyvän elämänkumppanin löytymiseen - ongelma pitää rehellisesti myöntää ensin itselleen ja sitten kertoa myös muille. Terapiassakin kävin, mutta siitä ei minulle juurikaan apua ollut. Nyt 37-vuotiaana olen jokseeenkin melko tolpillani, tosin viimeisen vuoden stressitilanteet ovat aiheuttaneet jonkin verran oksentelua.
Voimia sinulle kovasti