sukumme vahvin...

Kun tieto tuli tästä salakavalasta dementia - alzheimerista, olit sukumme vahvin persoona.
Vuosi vuodelta, yhä hiipien muutti sairaus identiteettiäsi, mutta hitunen entistä persoonaasi oli tallessa.
Olisinko voinut estää sairautesi puhkeamisen? Ei, mutta olisinko voinut tunnistaa oireesi, että kyse olikin dementiasta, eikä muusta masennuksesta ja persoonallisuudesta? Mietin hiljaa mielessäni tuota tuntematonta dementia - alzheimer vaihtoehtoa. Kuvittelinko vain? Oliko jo vuosia kestänyt leskeytesi saanut vain uudet, surullisemmat kasvot, vai tekikö kuuma kesä tepposiaan kun muutuit jotenkin? Mietin vain... mutta en vienyt sinua lääkäriin. Sitten joulun pyhien jälkeen sinut jouduttiin viemään ja silloin todettiin se sairaus.
Sairaus, joka silloin muutti elämämme, niin Sinun kuin meidän muidenkin tuntemattomaksi. Ehkä jotenkin sopeuduimme siihen.
Nämä 6 vuotta on ollut lyhyt - pitkä aika. Aika, joka on muuttanut paljon. On antanut ja ottanut.
Sairautesi näytti jälleen uusia piirteitä ja lääkitystäsi lisättiin. Olit harhateillä ajatuksissasi ja pelot siivittivät elämääsi.
Tunsin itseni huonoksi, kun en voinut auttaa.
Lääkitystäsi hieman muutettiin ja harhaisuudet vähentyivät.
Lapsesi kävivät luonaan kuin ennenkin. Mutta minä, yksi lapsenlapsistasi, en voinut käydä luonasi kuin harvoin. Minulla oli omat sairauteni, mutta ne tuntui niin vähäpätöisiltä. En voinut olla yötä enää luonasi, kotipaikallani.
Et voinut sitä ymmärtää, en minäkään. Mutta sitten dementia - alzheimer armoitti ja unohdit, etten ollut pitkään aikaan käynyt.
Soitin kyllä, mutta vanhojen muistelut toivat Sinulle vain kyyneleet. Silti välitit minusta ja meistä kaikista.
Nyt soittamisenikin vähentyi, kun et jaksanut jutella. Ja itsesyytökseni lisääntyi. Koin laiminlyöneeni sinut.
Sinulta alkoi karkailla ja todettiin ripuli. Sitä on liikkeellä muillakin kotipalvelun asiakkailla. Se selvisi vasta silloin, kun olit ripuloinut jo 2 päivää. Olisinko silloin edellisenä päivänä, joka oli ripulisi ensimmäinen päivä, jos olisin soittanut, tajunnut että et ole kunnossa? No, niin luulit sinäkin että olet kunnossa, etkä valittanut kipuja. Kieltäydyit vain syömästä. Sinä jouduit naapurikunnan terveyskeskuksen vuodeosastolle, jossa olet vieläkin. Tyttäresi, äitini, sairastui norovirukseen, joka vei Sinutkin sairaalaan.
Nyt saat onneksi lisää nesteytystä ja uskon, että olet hyvässä hoidossa.
Olen soittanut terveyskeskukseen, jossa olet. Olen jutellut hoitajan kanssa, mutta en ole uskaltanut jutella kanssasi.
Sinä et kai tiedä, missä olet ja miksi kukaan ei ole tullut käymään. Et kai osaa kaivatakaan. Olisiko siinä suhteessa dementia armollinen? Olet muutaman kymmenen kilometrin päässä. Hoitaja sanoi, että ette taida päästä katsomaan kun matka on pitkä. Ei, en pääse. Ei kukaan meistä.
Olen yrittänyt hoitaa asioitasi, että pääsisit viikoksi kun toivut, dementiakotiin.
Kun en ole päässyt käymään luonasi, tuntuu niin syylliseltä ja voimattomalta.
En olisi toivonut sinulle, enkä tyttärellesi, minun äidilleni tällaista voimat vievää norovirusta.
Onneksi tilanteesi ei ole kriittinen. Minä toivon että paranisit ja nesteytys auttaisi. Olet kieltäytynyt tänä aamuna syömästä. Se oli surullista kuulla, mutta muuten olet hoitajan mukaan ihan ok kunnossa.
Tuntuu vain niin syylliseltä, että olit sukumme vahvin ja nyt olet heikoin. En tahtoisi sinua hylätä, enkä ole hylännytkään - ajatuksissani. Vaikka tämä samainen virus iskee minuunkin, olen enemmän huolissani sinusta. En tahdo, että virus voittaa sinut. Toivon sinulle voimaa selvitä ja että voisin tulla joku kerta luoksesi, kotipaikalleni. Olet sama, kultainen ihminen vaikka sairaus on muokannutkin omat jälkensä. Ehkä syyllisyys joskus helpottaa...