Eutanasia
Eutanasia eli armomurha merkitsee kuolemaan auttamista. Sananmukaisena käännöksenä kreikasta eutanasia tarkoittaa hyvää kuolemaa. Nykyteknologian mahdollistama elämän keinotekoinen pitkittäminen on osaltaan ollut herättämässä eettistä keskustelua eutanasian oikeutuksesta.
Aktiivisesta eutanasiasta voidaan puhua silloin, kun lääkäri jouduttaa vaikeasti sairaan potilaan kuolemaa tämän omasta pyynnöstä. Tätä on kutsuttu myös kuolinavuksi. Lääkäri voi antaa potilaalle esimerkiksi kuolettavan annoksen lääkettä.
Passiivinen eutanasia merkitsee hoitoratkaisua, jossa luovutaan kivuliaista toimenpiteistä ja tyydytään perushoitoon, kun tiedetään potilaan elämän pian päättyvän. Passiivinen eutanasia on käytännössä yleistä. Henkilö voi itse laatia kirjallisen hoitotahdon, jossa hän ilmaisee sen, ettei halua käytettävän keinotekoisesti elintoimintoja ylläpitäviä hoitomuotoja eikä tehohoitoa.
Aktiivinen eutanasia on laillistettu Hollannissa ja Belgiassa. Se on mahdollista, jos kaksi lääkäriä puoltaa potilaan omaa toivomusta elämän päättämisestä. Ehtona on, että parantumattomasti sairaalla potilaalla on vakaa, pysyvä tahto kuolla, kipu on sietämätöntä ja kaikki muut hoitokeinot on käytetty. Potilas ei saa olla lapsi, kehitysvammainen eikä dementikko.
Suomessa aktiivinen eutanasia on rikos. Esimerkiksi Suomen Lääkäriliitto vastustaa aktiivisen eutanasian laillistamista. Muun muassa Exitus ry on puolestaan laillistamisen kannalla.
Lääketieteen eettisenä perustana on ollut lääkäri Hippokrateen (400-luvulta eKr.) periaate, että lääkärin tulee varjella elämää viimeiseen saakka. Eutanasiassa on kysymys myös ihmiskäsityksestä. Jos korostetaan ihmisen itsemääräämisoikeutta, hänen oikeudekseen katsotaan omasta kuolemastaan päättäminen. Tästä on lyhyt matka toisen ihmisen kuolemaan auttamiseen, mikä on eettisesti kyseenalaista. Ongelmana on, kuka määrittelee elämisen arvoisen elämän. Kuolemaa toivova voi perimmiltään viestittää, että hän haluaa vapautua kivuistaan, ahdistuksistaan tai peloistaan.
Kristillisen uskon mukaan ihmisellä on Jumalan kuvana erityinen arvo. Syntymisen ja kuolemisen valtakirja ei ole ihmisen hallussa. Palliatiivinen, oireita lievittävä hoito tai saattohoito ovat kirkon mielestä aktiivista eutanasiaa parempia vaihtoehtoja elämän loppuvaiheen kärsimyksiin.
Kirkon sairaalasielunhoidon keskus (KSK) on julkaissut 1993 keskustelupuheenvuoron Arvot ja armo, jossa pohditaan myös eutanasiaa. KSK järjesti 1995 eutanasiasymposiumin. Kirkon ja Exitus ry:n edustajat olivat yhtä mieltä potilaan itsemääräämisoikeudesta ja kuolevan tukemisesta, mutta eri mieltä eutanasian laillistamisesta. Suomen ekumeeninen neuvosto julkisti symposiumin yhteydessä kannanoton, jossa vastustetaan eutanasian laillistamista.
Lisätietoa:
Jorma Laulaja: Elämän oikea ja väärä. Piispainkokouksen toimeksiannosta laadittu etiikan käsikirja. Kirjapaja 1994.
Arvot ja armo, terveydenhuollon etiikan kysymyksiä. Kirkon sairaalasielunhoidon keskus 1993
Eutanasia eli armomurha merkitsee kuolemaan auttamista. Sananmukaisena käännöksenä kreikasta eutanasia tarkoittaa hyvää kuolemaa. Nykyteknologian mahdollistama elämän keinotekoinen pitkittäminen on osaltaan ollut herättämässä eettistä keskustelua eutanasian oikeutuksesta.
Aktiivisesta eutanasiasta voidaan puhua silloin, kun lääkäri jouduttaa vaikeasti sairaan potilaan kuolemaa tämän omasta pyynnöstä. Tätä on kutsuttu myös kuolinavuksi. Lääkäri voi antaa potilaalle esimerkiksi kuolettavan annoksen lääkettä.
Passiivinen eutanasia merkitsee hoitoratkaisua, jossa luovutaan kivuliaista toimenpiteistä ja tyydytään perushoitoon, kun tiedetään potilaan elämän pian päättyvän. Passiivinen eutanasia on käytännössä yleistä. Henkilö voi itse laatia kirjallisen hoitotahdon, jossa hän ilmaisee sen, ettei halua käytettävän keinotekoisesti elintoimintoja ylläpitäviä hoitomuotoja eikä tehohoitoa.
Aktiivinen eutanasia on laillistettu Hollannissa ja Belgiassa. Se on mahdollista, jos kaksi lääkäriä puoltaa potilaan omaa toivomusta elämän päättämisestä. Ehtona on, että parantumattomasti sairaalla potilaalla on vakaa, pysyvä tahto kuolla, kipu on sietämätöntä ja kaikki muut hoitokeinot on käytetty. Potilas ei saa olla lapsi, kehitysvammainen eikä dementikko.
Suomessa aktiivinen eutanasia on rikos. Esimerkiksi Suomen Lääkäriliitto vastustaa aktiivisen eutanasian laillistamista. Muun muassa Exitus ry on puolestaan laillistamisen kannalla.
Lääketieteen eettisenä perustana on ollut lääkäri Hippokrateen (400-luvulta eKr.) periaate, että lääkärin tulee varjella elämää viimeiseen saakka. Eutanasiassa on kysymys myös ihmiskäsityksestä. Jos korostetaan ihmisen itsemääräämisoikeutta, hänen oikeudekseen katsotaan omasta kuolemastaan päättäminen. Tästä on lyhyt matka toisen ihmisen kuolemaan auttamiseen, mikä on eettisesti kyseenalaista. Ongelmana on, kuka määrittelee elämisen arvoisen elämän. Kuolemaa toivova voi perimmiltään viestittää, että hän haluaa vapautua kivuistaan, ahdistuksistaan tai peloistaan.
Kristillisen uskon mukaan ihmisellä on Jumalan kuvana erityinen arvo. Syntymisen ja kuolemisen valtakirja ei ole ihmisen hallussa. Palliatiivinen, oireita lievittävä hoito tai saattohoito ovat kirkon mielestä aktiivista eutanasiaa parempia vaihtoehtoja elämän loppuvaiheen kärsimyksiin.
Kirkon sairaalasielunhoidon keskus (KSK) on julkaissut 1993 keskustelupuheenvuoron Arvot ja armo, jossa pohditaan myös eutanasiaa. KSK järjesti 1995 eutanasiasymposiumin. Kirkon ja Exitus ry:n edustajat olivat yhtä mieltä potilaan itsemääräämisoikeudesta ja kuolevan tukemisesta, mutta eri mieltä eutanasian laillistamisesta. Suomen ekumeeninen neuvosto julkisti symposiumin yhteydessä kannanoton, jossa vastustetaan eutanasian laillistamista.
Lisätietoa:
Jorma Laulaja: Elämän oikea ja väärä. Piispainkokouksen toimeksiannosta laadittu etiikan käsikirja. Kirjapaja 1994.
Arvot ja armo, terveydenhuollon etiikan kysymyksiä. Kirkon sairaalasielunhoidon keskus 1993
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.