Äidin kielletyt tunteet -kirjan tekijät Kristiina Janhunen ja Minna Oulasmaa kokosivat äitien kertomuksista 11 yleistä myyttiä äitiydestä:
Äidit ovat tietyn ikäisiä, kokoisia ja näköisiä.
Synnytyksessä ja imetyksessä mitataan äitiyttä.
Äitiys on luonteenpiirre.
Äiti rakastuu lapseensa ensisilmäyksellä.
Äidit ovat automaattisesti onnellisia.
Äiti ei ole väkivaltainen.
Äitiys on harmoniaa.
Äiti on lapsilleen tasapuolinen.
Lapsen temperamentti johtuu äidistä.
Yksi äiti riittää.
Ydinperhe on paras.
Kuinka monta noista myyteistä oat sellaisia joihin te uskotte?
Itse koen jossain määrin että äitiys on luonteenpiirre. Olen joskus miettinyt että millainen minä olisin ellen olisi saanut lapsiani. Olisinko oleellisesti joku toinen vai olisinko lapseton suurperheen äiti? Joudun kallistumaan jälkimmäiselle kannalle. Äitiys on ollut minussa aina tai ainakin niin kauan kuin muistan. Ensin se oli tietenkin vain jonkinlaista aktualisoitumatonta potentiaa, mutta yhtä kaikki olennainen osa minua.
Minun on myös vaikea ymmärtää yhdistelmää äitiys ja väkivalta.
Muut kohdat miellän selvästi myyteiksi.
Äitejä on kaiken ikäisiä, kokoisia ja näköisiä.
Synnytys tai imetys ei ole mikään äitiyden mittari.
Minä itse henkilökohtaisesti olen rakastunut pienokaisiini välittömästi heidät tavattuani, mutta tiedän paljon hyviä äitejä, joita ei ole kohdannut vastaava tunnehyöky joten mitenkään automaattista tuo ei ole.
Äidit eivät ole automaattisen onnellisia tai harmonisia. Elämään kuuluu monia aspekteja ja vanhemmuus on niistä vain yksi. Ei sillä voi kaikkea elämässään onneksi tai rauhaksi muuttaa.
Minä uskon, että useimmat äidit yrittävät olla lapsilleen tasapuolisia. Kaikki eivät kuitenkaan onnistu, eli mikään automaattinen äidin määre tuo ei ole. Ylipäätään tasapuolisuus on hankala käsite. Jos jokaiselle lapselleen antaa aina tasan yhtä paljon aikaa, huomiota ja materiaa niin joku jää liian vähälle ja toinen saa enemmän kuin toivoisikaan. Lasten tarpeet kun ovat erilaisia ja vielä vaihtelevatkin eri aikoina.
Lapsen temperamentti ei todellakaan johdu äidistä. Lapset ovat ihan omia ihmisiään, joita voimme ohjata ja rakastaa, mutta joita emme voi muuttaa toisiksi kuin he ovat.
En myöskään ymmärrä tuota yksi äiti riittää- juttua. Millä lailla lapsi muka kärsisi siitä jos hänellä olisi useampiakin rakastavia aikuisia elämässään? Isoäidit, sijaisäidit, kummitädit, tädit, jne voivat olla hyviä ”äitileitä” biologisen lisäksi.
Ydinperhe on yksi perhemalli. Historiallisesti se on aika lyhyt kokeilu ihmiskunnan historiassa ja nykyisten avioerotilastojen mukaan ei edes kovin onnistunut. En kuitenkaan lynkkaisi sitä kokonaan. Joillakin se toimii hyvin ja silloin on hyvä niin. Sen rinnalla on kuitenkin monia muita aivan yhtä hyviä perhemalleja eli mikään ei ole automaattisesti ”paras”.
Äidit ovat tietyn ikäisiä, kokoisia ja näköisiä.
Synnytyksessä ja imetyksessä mitataan äitiyttä.
Äitiys on luonteenpiirre.
Äiti rakastuu lapseensa ensisilmäyksellä.
Äidit ovat automaattisesti onnellisia.
Äiti ei ole väkivaltainen.
Äitiys on harmoniaa.
Äiti on lapsilleen tasapuolinen.
Lapsen temperamentti johtuu äidistä.
Yksi äiti riittää.
Ydinperhe on paras.
Kuinka monta noista myyteistä oat sellaisia joihin te uskotte?
Itse koen jossain määrin että äitiys on luonteenpiirre. Olen joskus miettinyt että millainen minä olisin ellen olisi saanut lapsiani. Olisinko oleellisesti joku toinen vai olisinko lapseton suurperheen äiti? Joudun kallistumaan jälkimmäiselle kannalle. Äitiys on ollut minussa aina tai ainakin niin kauan kuin muistan. Ensin se oli tietenkin vain jonkinlaista aktualisoitumatonta potentiaa, mutta yhtä kaikki olennainen osa minua.
Minun on myös vaikea ymmärtää yhdistelmää äitiys ja väkivalta.
Muut kohdat miellän selvästi myyteiksi.
Äitejä on kaiken ikäisiä, kokoisia ja näköisiä.
Synnytys tai imetys ei ole mikään äitiyden mittari.
Minä itse henkilökohtaisesti olen rakastunut pienokaisiini välittömästi heidät tavattuani, mutta tiedän paljon hyviä äitejä, joita ei ole kohdannut vastaava tunnehyöky joten mitenkään automaattista tuo ei ole.
Äidit eivät ole automaattisen onnellisia tai harmonisia. Elämään kuuluu monia aspekteja ja vanhemmuus on niistä vain yksi. Ei sillä voi kaikkea elämässään onneksi tai rauhaksi muuttaa.
Minä uskon, että useimmat äidit yrittävät olla lapsilleen tasapuolisia. Kaikki eivät kuitenkaan onnistu, eli mikään automaattinen äidin määre tuo ei ole. Ylipäätään tasapuolisuus on hankala käsite. Jos jokaiselle lapselleen antaa aina tasan yhtä paljon aikaa, huomiota ja materiaa niin joku jää liian vähälle ja toinen saa enemmän kuin toivoisikaan. Lasten tarpeet kun ovat erilaisia ja vielä vaihtelevatkin eri aikoina.
Lapsen temperamentti ei todellakaan johdu äidistä. Lapset ovat ihan omia ihmisiään, joita voimme ohjata ja rakastaa, mutta joita emme voi muuttaa toisiksi kuin he ovat.
En myöskään ymmärrä tuota yksi äiti riittää- juttua. Millä lailla lapsi muka kärsisi siitä jos hänellä olisi useampiakin rakastavia aikuisia elämässään? Isoäidit, sijaisäidit, kummitädit, tädit, jne voivat olla hyviä ”äitileitä” biologisen lisäksi.
Ydinperhe on yksi perhemalli. Historiallisesti se on aika lyhyt kokeilu ihmiskunnan historiassa ja nykyisten avioerotilastojen mukaan ei edes kovin onnistunut. En kuitenkaan lynkkaisi sitä kokonaan. Joillakin se toimii hyvin ja silloin on hyvä niin. Sen rinnalla on kuitenkin monia muita aivan yhtä hyviä perhemalleja eli mikään ei ole automaattisesti ”paras”.
Vastaukset 18
Vanhimmat
yhteenkään mainituista myyteistä automaattisesti.
Omalla kohdallani monikin noista edellä mainituista pitävät paikkansa, mutta jokainen niistä kumoutuu yksittäin tapaamieni eri ihmisten kohdalla...
Äidit ovat tietyn ikäisiä, kokoisia ja näköisiä.
- mistä tämä on repäisty?
Synnytyksessä ja imetyksessä mitataan äitiyttä.
- Jotkut mittaavat, toiset taas eivät. Esikoisen odotus- ja pikkuvauva-aikana ehkä eniten, mutta kun äitiyteen ja vanhemmuuteen yleensäkin tulee uusia haasteita, niin noiden vauva-aikaan liittyvien asioiden merkitys himmenee.
Äitiys on luonteenpiirre.
- No ei todellakaan. Useimmilla tosin tulee uusia luonteenpiirteitä esille äitiyden myötä, mutta eri ihmisillä nekin ovat erilaisia.
Äiti rakastuu lapseensa ensisilmäyksellä.
- Tämä myytti elää yllättävän sitkeässä. Ja lisäksi se äidinrakkaus kuvitellaan joksikin suureksi ja maailmoita mullistavaksi tunnekuohuksi.
Äidit ovat automaattisesti onnellisia.
- Tämä myytti on kai nykyaikana jo aika hyvin haudattu, mutta ehkä joku vielä uskoo tähänkin.
Äiti ei ole väkivaltainen.
- Se, että tämä ei pidä paikkaansa, tuntuu olevan jonkin asteinen tabu.
Äitiys on harmoniaa.
- hetkittäin kyllä, mutta ne hetket ovat hyvin nopeasti ohikiitäviä, ja niitä tulee sitä harvemmin mitä vanhempia lapset ovat.
Äiti on lapsilleen tasapuolinen.
- Kunpa olisikin.
Lapsen temperamentti johtuu äidistä.
- Osittain, mutta kyllä isälläkin on osuutta asiaan, ja lisäksi ympäristötekijät vaikuttavat.
Yksi äiti riittää.
- Riippuu tapauksesta.
Ydinperhe on paras
- Riippuu tapauksesta.
Äidit ovat tietyn ikäisiä, kokoisia ja näköisiä.
- Senhän nyt näkee ympärilleen katsoessa, että vain myytti. Kaikenlaisia äitejä maailmassa.
Synnytyksessä ja imetyksessä mitataan äitiyttä
- Kuka mittaa ja kuka ei. Kyllähän varsinkin yli 30v. sitten synnytystarinat olivat pelottavia ja kuka kamalimman kertoi niin sitä ihailtiin. Ja varsinkin ensikertalaiset peloteltiin. Itselläkin kun ensimmäinen meni sektioon, niinhän enhän synnytyksestä mitään tiennyt, vaikka olikin jo 9cm auki ennen leikkausta. Tosin on sekin asia korjattu myöhemmin moneen kertaan.
Äitiys on luonteenpiirre
- siihen kyllä jotenkin uskon. Itse olen aina halunnut äidiksi ja monta lasta. Näin sitten kävikin ja nyt yksi tyttäristäni on samanlainen, heti 18v. kuulemma tekee lapsen. (toivottavasti ei kuitenkaan)
Äiti rakastuu lapseensa ensisilmäyksellä
- Kyllä ja ei. Olen miettinyt onko se todella rakkautta vai ihastusta, suojelunhalua ja tietoisuutta siitä, että tämä on meidän lapsemme, josta vastuussa. Mielestäni rakkaus kehittyy vasta ajan kanssa, mutta jotain käsittämätöntä siinä vastasyntyneessä on.
Äidit ovat automaattisesti onnellisia
- Myytti. Kyllähän sitä ihmiset ovat sitä mieltä, että kun olet sen lapsen halunnut niin ole onnellinen ja muuta ei saa ilmaista. Mitäs hankit sen lapsen.
Äiti ei ole väkivaltainen
- valitettavasti myytti.
Äitiys on harmoniaa
- Olisikin, mutta kyllä se silloin kun lapset olivat pieniä ja 8 niitä vilisti oli kaukana harmoniasta.
Äiti on lapsilleen tasapuolinen
- Myytti tuokin, ei aina ole tasapuolisia ja mikä sitten on sen mittari. Lapsen tuntuma vai oma.
Lapsen temperamentti johtuu äidistä
- Myytti vain, eiköhän meillä kaikilla ole oma luonteensa, kyllähän äiti tietenkin voi korostaa toisia piirteitä ja tietnkin äidin toimintamallit saattavat periytyä. Kai isälläkin joku merkitys on.
Yksi äiti riittää
- Periaatteessa kyllä, mutta sikäli kun se riittää.
Ydinperhe on paras
- Mielestäni kyllä. Näin ei kuitenkaan monesti ole.
Uutisissa taisi ollakin jotakin juttua tuosta kyseisestä kirjasta. Haluaisin ehdottomasti lukea sen, sillä olen esikoiseni myötä törmännyt uusiin puoliin itsestäni. Jos olisin viisi vuotta sitten arvannut, että heti äidiksi tultuani olin tosi surullinen ja itkuinen ja halusin vauvani olevan synnytyksen jälkeen niin kaukana kuin pippuri kasvaa, olisin varmasti potkaissut tyhjää. No, se meni ohi ja jokainen mainituista myyteistä toteutui ainakin osittain. Mutta vain osittain!
En usko mihinkään allaolevista myyteistä, paitsi siihen, että yksi äiti riittää. Siis miksi se ei riittäisi? Totta kai esimerkiksi minua on siunattu lukuisilla fantastisilla tädeillä, isoäidillä yms. lähipiirin naisilla. Mutta jos äitisuhde on kunnossa ja äiti elossa, niin tuskin tarvitsemalla tarvitsisin lukuisia ihmissuhteita. Toisaalta olen koko elämäni surrut sitä, ettei minulla ole yhtään siskoa. Pitäisi lukea se kirja, että voisin tajuta paremmin myytin yhden äidin riittävyydestä.
Ydinperhe on ollut omassa elämässäni ihanne ja haluaisin lasteni voivat kasvaa sellaisessa. Mielestäni on suuri rikkaus, jos lapsi saa kasvaa sekä äidin että isän tasavertaisessa läheisyydessä. Mielestäni on ihanaa katsoa, kun tyttäreni viettää valtavasti aikaa isänsä kanssa joka päivä. Voisin kuvitella, että spontaani ja noinkin tiivis yhdessäolo olisi vaikeampaa, jos isä asuisi kauempana. Mutta en kiistä ollenkaan, etteikö olisi muitakin hyviä perheenmalleja. Ehkä ydinperhe on mielestäni ennen kaikkea minun tarpeitani palveleva, käytännöllinen ratkaisu. Ja kun liittokin on kunnossa. Toisaalta en ole koskaan sietänyt yhtään erilaisten perheiden arvostelua tai varsinkaan sitä, että lapsia arvostellaan heidän vanhempiensa tekemien ratkaisujen perusteella. Jos haluaa tapella mun kanssa, niin kannattaa tulla haukkumaan teiniäitejä ja yksinhuoltajia jne. ;)
Tuota äitiyttä luonteenpiirteenä mä olen miettinyt viime aikoina tosi paljon. Mun lapsuuteni paras ystävä ei ole koskaan diggaillut lapsista, kun taas mulle on ollut aina selvää yrittää saada lapsia. Tämä suuntautuneisuus näkyi jo lapsena. Minä halusin leikkiä äitiä ja kotia, kaveriani viehätti duplot ja eläimet. Ystäväni on menossa pian naimisiin ja suunnittelee sterilisaatiota. Kyllä hän lapsista pitää, mutta ei koe itseään äidiksi. Vastaavanlaista kahtiajakoa on ollut enemmänkin havaittavissa lähipiirissä, mutta usein kohtalo on myös päättänyt "luonteenpiirteiden" vastaisesti. Joillekin sattuu onnellisia vahinkoja, ja toiset eivät tunnu saavan lapsia millään.
Mutta joo, nyt kun mietin noita myyttejä enemmän, niin ennen varsinaista äitiyttä minulla on ollut paljon tiedostamattomia ja tiedostettuja mielikuvia itsestäni äitinä. Eivätkä ne ole poikenneet suuresti tuosta listasta.
kahteen noista myyteistä.
Yksi äiti riittää.
Kyllä, periaatteessa yksi äiti riittää (jos tällä nyt tarkoitetaan sitä, mitä minä kuvittelen), mutta missään nimessä niistä useammista ei haittaa ole ja mitä enemmän rakastavia ja tukevia "äitejä" lapsella on, niin sen parempi. Mutta tarvittaessa yksikin riittää. (Joskaan ei ole puolustus ehkäistä lapsen suhdetta muihin ihmisiin.)
Ydinperhe on paras.
Kyllä, ydinperhe on paras vaihtoehto. Se ei toki aina toimi, mutta se ei tarkoita, ettei se olisi silti paras. Tätä voisi verrata vaikka imetykseen (vaikka vertausta ei varmaan kaikki ymmärräkään, kun imetys ei ole se in-juttu nykyään). Äidinmaito on lapselle paras vaihtoehto. Joskus sitä ei syystä tai toisesta saa, jolloin on tyydyttävä toiseksi parhaaseen, eli korvikkeeseen, joka voi niissä olosuhteissa olla ainut vaihtoehto tai terveellisin vaihtoehto (esim äidin lääkekuuri, huumeiden käyttö tms). Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että äidinmaito noin yleisesti on se paras ravinto vauvalle. Sama ydinperheessä. Periaatteessa ihanteellisin perhemuoto lapselle on oma, rakastava isä ja äiti ja täyssisarukset, mutta joskus sellainen vaihtoehto ei ole mahdollinen tai turvallinen, joten on tyydyttävä toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon, mikä se kussakin tilanteessa sitten on.
uskosi siitä, että ydinperhe on lapselle paras kasvuympäristö?
lapsella on syntymästä (ja jo ennen sitä) asti omat, rakastavat vanhemmat, jotka ovat hänen kanssaan koko lapsuuden ja tukena vielä sen jälkeenkin. Yksinhuoltaja tai uusperheessä tällaista suhdetta ei ole. Jossain homo- tai lesboperheessä voi olla, mutta mielestäni se on jo luonnon sanelema juttu, että koska mies ja nainen yhdessä vain pystyvät lapsen tuottamaan, niin silloin lapsi tarvitsee molempia vanhempia (isää ja äitiä, ei kahta isää tai kahta äitiä).
En siis näe mahdollisuutta korvata kumpaakaan vanhempaa mitenkään. Ei se tietysti sitä tarkoita, ettei muut perhemuodot voisi menestyä, mutta paras vaihtoehto on ydinperhe.
Mihin perustuu oma uskosi siitä, ettei ydinperhe olisi paras kasvuympäristö?
perinteisessä suurperheessä lapsella on alusta asti läsnä monta rakastavaa aikuista.
Muitakin perhemalleja on.
Ydinperhe kokoonpanolla isä äiti ja lapset omassa asunnossaan on historiallisesti aika lyhyt kokeilu joka syntyi sen myötä kun kasvava teollisuus hamusi maaeudulta väkeä palvelukseensa.
Vielä reilut sata vuotta sitten moinen "perinteinen malli" oli äärimmäisen harvinainen. Silloin perheeseen kuului joko monta sukupolvea ja sisaruksia perheineen saman katon alla tai mahdollisesti palvelusväkeä tai vaihtoehtoisesti palvelukessa oleva asui perheineen työnantajiensa jne. Malleja oli monia ja osa toimi, osa ei.
Avioerojen ja lasten pahoinvoinnin perusteella on vaikea nähdä miksi ydinperhe olisi itsessään se paras vaihtoehto. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö ydinperhekin voisi toimia. Monet toimivat mainiosti ja kaikki perheen jäsenet voivat siinä hyvin.
Toisaalta monet ydinperheet eivät toimi ja niiden jäsenet voivat huonosti. Näille ydinperheen tuputtaminen ainoana oikeana mallina on aika kapeakatseista.
En siis näe mitään todistetta sille, että ydinperhe itsessään olisi jokin onnellistava asia.
Enkä myöskään näe mitään todistetta sille, etteikö ydinperhe ajoittain voisi toimia mainiosti.
kuten vertasin imetykseen, äidinmaito on lapselle paras vaihtoehto. Ydinperhe on paras vaihtoehto.
Joskus maitoa ei vain tule, joskus se imetys on niin kovan työn takana, ettei äiti ehdi, jaksa tai viitsi tai yksinkertaisesti vain osaa. Joskus äiti joutuu vaikka lääkekuurille, jolloin äidinmaito ei olekaan enää lapselle käyttökelpoista. Ydinperhe ei ole joskus mahdollinen esimerkiksi kuoleman tai jonkun muun syyn takia. Joskus yhdessä pysyminen on jostain syystä niin hankalaa, ettei kenenkään into, voimavarat tai osaaminen riitä parisuhteen hoitoon. Joskus perheessä saattaa olla vaikka alkoholi-, väkivalta-, sitoutumis- tai tunteettomuusongelma, jolloin ero on terveydellisestikin katsoen parempi vaihtoehto kuin ydinperhe.
Aina ei siis ole mahdollista imettää, kuten aina ei ole mahdollista elää ydinperheessäkään. Se ei silti muuta sitä tosiasiaa, että imetys on parempi vaihtoehto kuin korvike tai ydinperhe parempi vaihtoehto kuin muut perhemuodot. Jollekulle ne eivät vallitsevissa olosuhteissa sovi, mutta silti äidinmaito on lapselle parasta ravintoa ja ydinperhe paras kasvuympäristö.
Avioerojen määrä kertoo ihmisten sitoutumisen puuteesta ja lapset kärsivät erosta kyllä. Nykyään kärsivät kyllä monet ydinperheen lapset, mutta niin kärsivät monet muitten perhemuotojenkin lapset. Ydinperheessä on ideana se, että lapsella on kaksi rakastavaa aikuista, jotka ovat olleet hänen elämässään alusta asti. Se on ehdoton etu, mutta ei tietenkään pelasta muilta ongelmilta. Ydinperheessä pitää olla todella pahasti jotain vialla, jos lapsi haluaisi sen jotenkin jakaantuvan, mutta esimerkiksi monet yksinhuoltaäidin lapset toivoisivat myös isää, vaikka periaatteessa perheessä ei ole mitään varsinaista vikaa.
Yleensä kun täällä maallakin on noita "koko suku saman katon alla"-asumisia, niin siitä seuraa ongelmia. Miniät ja anopit tai vävyt ja apet tai ihan isä ja poika tai äiti ja tytär eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä, kenen säännöillä elellään. Lapset joutuvat helposti selkeän epätasa-arvoiseen asemaan, kun ne mummot ja tädit ja muut asettelevat heitä tärkeysjärjestykseen.
Palvelijat eivät varsinaisesti kuulu perheeseen, he ovat enemmän työväkeä, eivätkä siis tasavertaisia päättämään mistään. Palvelusväkeä kuului muuten vain rikkaampiin perheisiin, ei suinkaan läheskään kaikkiin.
En minäkään sanonut, että ydinperhe itsessään olisi onnellistava asia. Voi ydinperheelläkin olla vaikka mitä ongelmia. Ydinperheessä kasvavalla lapsella on kuitenkin kahden rakastavan, läsnäolevan ja aina läsnäolleen vanhemman etu verrattuna uus- tai yksinhuoltajaperheisiin. Muut ongelmat luonnollisesti ovat samoja. Korvikkeillakin kasvaa terveitä ja onnellisia lapsia, mutta ei se silti tarkoita, ettei äidinmaito olisi vauvalle parempaa.
Mä en ole koskaan tehnyt ajatuksissani eroa suurperheen ja ydinperheen välille, kunnen luin postisi. Siis olen itse sillä kannalla että vanha kunnon suurperhemeininki on erityisen hieno juttu. Eli samassa pihapiirissä tai jopa talossa asuu monta polvea, setiä, tätejä jne.
Vaikka olen viettänyt lapsuuteni ydinperheessä, suku on ollut elämässämme tiiviisti mukana. Esimerkiksi kesät vietimme aina tätien ja setien kanssa sukumme tilalla. Olin jatkuvasti mummini kintereillä, ja välimme ovat vieläkin äärettömän läheiset. Puhumme puhelimessa usein, käymme shoppailemassa jne. 50 vuoden ikäero ei paljoa paina! Aina kun suvussamme jollakin on surua, kokoonnumme yhteen tai pidämme vuorotellen huolta toinen toisistamme. Silloin kun enoni tuli yllättäen jätetyksi avioliitossaan, laitoimme hänelle vuorotellen ruokaa, autoimme ikkunanpesussa, laitoimme kevätkukkasia talon pihalle jne. Olisi hän siitä itsekin selvinnyt, mutta tärkeintä oli osoittaa välittämistä käytännön tasolla ja jutella siinä puuhastelun ohessa. Tätini sairastuessa syöpään sama auttamiskuvio.
Oma äitini on myös aivan ehdoton nainen tässä maailmassa. Pöyristyttävän monet ihmettelevät sitä, miten pystyn ottamaan äitini jopa pariksi viikoksi asuntoomme tai päinvastoin. Ikään kuin olisi jotenkin synti tarvita äitiä ja olla hänen kanssaan "ystävä" vielä lähemmäs kolmekymppisenä. Vaikka anoppini kanssa välit ovat luonnollisesti hieman kompleksisemmat, hänkin saa tulla meille milloin tykkää, huushollata rauhassa jne. Minun anoppini saa rauhassa ostaa miehelleni vaatteita, siivota nurkkiamme ja puuttua lastenkasvatukseen. (Toki joskus menee herne nenään, mutta eikö se ole elämää?) Miksi siis pitäisi tehdä tekemällä meidän perheen rajat, joihin ei ole kenelläkään mitään sanomista. Jos vanhempi polvi ei saa sanoa mihinkään mitään, niin mitä järkeä elämässä on?
Mulla ei varmasti tekisi heikkoa asua äitini kanssa, ja minusta olisi varsin kaunis ajatus, että vanhempieni ikäännyttyä voisin huolehtia heistä ainakin osittain. Nyt saan appivanhemmilta ja omilta vanhemmilta apua lastenhoidossa. Kun taas syntyy vauva, niin varmasti ensimmäisen kuukauden ajan meillä on jatkuvasti joku synnytyn jälkeisestä älyävä naispuoleinen sukulainen apuna! Vastaavasti oletan, että minun aikani on joskus antaa omaa apuani, kun läheiseni vanhenevat jne. Nyt mieheni jo laittaa joka kevät vanhempiensa mökin kesäkuntoon talviteloilta, jotta 6-kymppiset vanhemmat pääsevät edes vähän helpommalla. Onhan hän päässyt 33 vuotta valmiille kesämökin suhteen.
Eli vaikkei saman katon alla sukulaisten kanssa asutakaan, niin ainakin henkinen suurperhe on mielestäni hienointa, mitä ihmisellä voi olla. En sulkisi elämästäni ketään pois sen vuoksi, että hän ei kuulu ydinperhekuvioomme.
mitään mikä todistaisi ydinperhekokeilun olevan paras perhemalli lapsen kasvaa. Miksi ihmeessä kaksi rakastavaa aikuista olisi parempi lapselle kuin kolme tai vaikkapa viisi rakastavaa aikuista, jotka ovat lapsen elämässä alusta asti?
Vertausta imetykseen en ymmärrä. Siksikö että imetys on biologinen tapa ruokkia lapsi sitä ydinperheeseen vertaat? Ihmisen biologinen tapa elää on heimossa, mutta se tuskin nykyajassa käytännöllinen malli, vaikka vannomaan en toki mene...
Niin silloin reilu sata vuotta sitten käsittääkseni perheen esikoispoika jäi perheineen asumaan taloon vanhempien kanssa,muut sisarukset muuttivat pois omiin torppiinsa ihan keskenään puolisot ja siihen kasvoivat lapset ja jos olivat varakkaampia niin palvelusväkeä.
Mielestäni käsite perhe syntyy omien kokemusten ja elämäntilanteiden mukaan.
Itse olen kasvanut ydinperheessä ja sellaisen myös lapsilleni tarjonnut ainakin tähän asti. Asumme kyllä mieheni vanhassa kotitalossa, josta appivanhemmat muuttivat pois ihan omasta tahdostaan. Yhdessä asuimme parisen vuotta tosin omissa huusholleissa.
Jospa se lasten pahoinvointi johtuukin siitä, ettei tiedetä kenen kanssa se äiti ja isä tänään on ja kenen luona ensi viikolla asuu.
Minusta ei ole mitään todistetta siitä, etteikö ydinperhe olisi lapselle hyväksi ja etteikö lapsi hyödy siitä, että vanhemmat ovat yhdessä ja kasvattavat lapsiaan.
Mielestäni lapsi voi hyvin sellaisessa perheessä missä häntä rakastetaan, kunnioitetaan ja huomioidaan ja jossa kaikkilla on hyvä olla.
Lapsella voi olla muitakin hyviä aikuissuhteita, mutta ei hän mielestäni tarvitse muita kuin vanhempansa, jos nämä ovat kykeneviä kasvattajia.
vain harva talo oli niin varakas että lapset saattoivat muuttaa omiin torppiinsa.
Ja toisaalta mitä tulee palvelusväkeen niin oiekastaan ajattelin sitä toiselta kantilta - myös palveluksessa olevilla oli perheitä, jotka usien kasvatettiin isäntäväen perheen ohella.
MInä olen myös kasvanut ydinperheessä - tosin se ei ollut suljettu vaan esim. sukumme vanhukset olemme aina itse hoitaneet kotona senkin jälkeen kun he eivät itse itsetsään ole enää jaksnaeet huolehtia.
Omat kuusi ensimmäistä lastani kasvatin myös ydinperheessä (johon kyllä otimme siajislapsia ajoittain) Sekin toimi hyvin.
Sitten olin jonkin aikaa yksinhuoltaja ja nykyisellään malli on ehkä avoin suur-uus-perhe joka toistaiseksi on selvästi toimivin perhemalli, jota olen kokeillut.
Monta muuta mallia jää elämän rajallisuuden vuoksi kokematta, mutta niin omahyväinen en ole että julistaisin ne jotenkin omaa malliani huonommaksi vain sillä perusteella että minulla ei ole niistä kokemusta.
Mielenkiintoista olisi kuitenkin kuulla perusteluja ja oikeita todisteita sille miksi jokin perhemalli on toista parempi.
Mietin että miten sitä todistella kun on kokemus jokaisella vain omasta elämästään.
Jos siihen tyytyväinen eikö se silloin ole ollut kyseiselle oikea ratkaisu.
Itselläni se on ollut helppo ja suoraviivainen.
16 vuotiaana tavattu 18 vuotiaana naimisiin, ammattiin opiskelu, lapsia tasaseen tahtiin 8. Taloudellinen tilanne hyvä, talo järven rannalla, ei sairastelua.
Minulle tämä on ollut hyvä ratkaisu ja muuta en kaipaa.
ja onnelliselle ja olen kovin iloinen puolestanne.
Ydinperhe onkin toimivana hieno asia.
Ydinperheen automaattinen parhaimmuus lapsen kasvuympäristönä luokitellaan kuitenkin tuossa alkuperäisessä kirjassa, mistä tämä ketju lähti myytiksi ja minä itse reagoin siihen, koska se vastasi omia mielessä pyörineitä pohdintojani.
Missään tapauksessa ei ollut tarkoitus kyseenalaistaa toimivia ydinperheitä.
Moni ihmettelee tuota ekaa myyttiä (Äidit ovat tietyn ikäisiä, kokoisia ja näköisiä). Minä väittäisin että tämä(kin) myytti istuu yllättävän tiukassa. Ei niin, että olisi joku yksi tietty formaatti kaikilla, mutta paljonhan keskustelua ja mielen pahennusta on aiheutettu just näillä kuka on liian nuori/vanha äidiksi, miten paljon äiti saa panostaa omaan ulkonäköönsä ja "naisellisuuteensa" ennenkuin se on "liian itsekästä" tai päinvastoin - onko oikeus vauvan pienenä ollessa vähän rupsahtaa ja tulla silti rakastetuksi. Jiiänee.
Ja noihin myytteihin uskomisesta: en mä usko että kovin moni niihin yleistäen uskoo, mutta omalla kohdalla niistä poikkeaminen ahdistaa. Eli on ihan hyväksyttävää ja ymmärrettävää että "kaikki äidit ei ole onnellisia/harmonisia/tasapuolisia" mutta ei se, että itse ei ole. Joskus on niin vaikea olla itseä kohtaan armelias sillä tavalla kuin olisi lähes ketä tahansa muuta.
kyllä se myytti "äidin ulkonäöstäkin" elää ja kukoistaa. Esim nuori, tatuoitu ja useilla huomiotaherättävillä lävistyksillä koristettu kaljuksi ajeltu äiti on monen vaikea niellä.
Samoin suhtaudutaan osin ennakkoluuloisesti vammaisiin äiteihin.
Muitakin vastaavia varmasti on.
huomannut, etten ole ihmisten mielestä mikään kiiltokuvaäiti. Kukaan ei meinaa uskoa minulla olevan lapsia (tai vähintäänkin sitä ihmetellään), jos kerron asian jossain yhteydessä minulle ennestään tuntemattomille ihmiselle. Minulla on kuitenkin neljä lasta. Mielestäni olen ihan tavallinen äiti, ensimmäisen sain "vasta" 23-vuotiaana ja en edes omaa valtavasti tatuointeja, lävistyksiä, kaljua, tai mitään muutakaan poikkeavaa. Jostain syystä vain minua ei mielletä äidin näköiseksi.