Paljastuminen/paljastaminen

Kenelle olette kertoneet?
-Isälleni

Miten olette kertoneet?

-Sanoin "etten tiedä auttaako tämä minua yhtään,mutten enää jaksa näitä syömishäiriö-ongelmia". Luulin päässeeni eroon kun anoreksiasta kun "paranin",mutta bulimia odotti kulman takana :(

Miten siihen on suhtauduttu?

-Minulla ainakin isäni on hyvin ymmärtäväinen ja tiesin sen, että voin hänelle sanoa,ilman että minua tuomitaan samantien itserakkaaksi paskaksi. Hän auttoi minua viime kesänäki kun olin anoreksian takia halkeamispisteessä enkä enää tiennyt miten jatkaa eteenpäin.En vain jaksanut enää! Nytkin itkin kertoessani (en olisi halunnut,mutta en voinut sille mitään) ja juttelimme kauan aikaa ja hän sai minut ymmärtämään ettei elämäni ole pilalla vaikka saisinkin ahmisis-oksentamis-kohtauksia. Puhuttiin siitä kuinka voitan tämän, ja saan aina kun on vaikeaa mennä puhumaan hänelle :) Tärkein on riittävä ruuan saanti SÄÄNNÖLLISESTI (3h välein)!!! itse syön 2000-3000kcal/päivä ja kyllä olen normaalipainoinen mutta liikun suhteellisen paljon joten ei painoni ainakaan nouse tästä :) olen tyytyväinen,vaikka välillä anoreksian silmin katsonkin itseäni.Enää en vaan anna sille valtuuksia päättää minun elämästäni!!

Kannattiko se?

-ehdottomasti kannatti,kerroin vajaa pariviikkoa sitten perjantaina ja siitä asti olen ollut oksentamatta!! isäni sai minut oikeasti tajuamaan mitä on tehtävä jotta tämä loputtomalta tuntuva sh-kierre saadaan päättymään (sairastin anoreksiaa ensin 4vuotta ja sitte bulimiaa)! olne niin onnellinen kun aamulla ei herää ja huomaa että imusolmukkeet kaulassa on taas pingispallon kokoiset ja naama täynnä verenpurkaumia :D


Luulen et mua pelotti eniten se että isäni ja äitini saa taas turhaa huolta harteilleen minuntakia,sillä äitini oli aivan loppu sillon kun anoreksia oli pahimmillaan. Ja sitten että isäni ajattelee ettei aikuinen ihminen pysty edes itsestään huolehtimaan (olen -89). Kuitenki kaikki ennakkoluulot olivat turhia ja isäni sanoi ettei heillä ole koskaan niin paljon ongelmia että voisin tälläisen asian jättää kertomatta,sillä NÄMÄ ovat todella vakavia ongelmia!!! se ainakin antoi minulle voimia :)

tsemmppiä nyt kaikille!! kyllä te pystytte raivaamaan tienne ulos tästä paskasta!!

Kerroin äidilleni, kun en yksinkertaisesti jaksanut enää. Olimme vain kerran keittiössä ja sanoin hänelle että en osaa syödä normaalisti enää ja minua pelottaa ja kerroin sitten kaikki miten olen taistellut ruuan kanssa (ensin anoreksia, sitten bulimia) Äiti suhtautui todella hyvin, hän kuunteli ja juttelimme kunnolla ja mitä arvostan eniten: hän sanoi että minä voin nyt päästää irti, hän hoitaa kaiken. Äitini hankki ravintoterapeutin tekemään koko perheelle uuden terveellisen ruokavalion, ja koko talon ruokatavat muutettiin kerralla. Minulle ravintoterapeutti teki oman, toimivan valion ja kertoi kaiken mitä halusin tietää ruuasta, määristä mitä tarvin, vitamiineista jne.

Kertominen todella kannatti, ja olen vihdoin lähes tasapainossa painoni ja syömisieni kanssa. On hienoa että haluat parantua, kovasti tsemppiä tästä matka vain ylöspäin! :)

Mä melkein kerroin. Melkein.
Mutta sitten ei en pystynyt.
Mua alko hävettään ihan hirveesti.
Mitä jos mun kavereil on sama ongelma, mut vaan mä teen siit näin ison numeron?
Mitä jos ne alkaa nauraan?
Mitä jos ne ei ota mua tosissaan?
Mitä jos ne ajattelee, et eihän tää oo mitään, et mitä mä oikeen itken?
Mitä jos mä teen tästä vaan itse liian ison numeron?

En ole kertonut kuin yhdelle ammattiauttajalle. Kävin hänen luonaan joitakin kertoja keskustelemassa, mutta ei siitä mitään apua ollut.

Kannattaa harkita terkkaan kenelle kertoo....