Neljäs vauveli muhii masussa ja mieleen palaili ajatukseni ja etenkin pelkoni sinä aikana, kun odotin ensimmäistä lastani.
Näin jälkiviisaana olen useaan otteeseen ihmetellyt, että mikähän "tarve" synnyttäneillä naisilla on ylläpitää myyttiä, jota myös "äitikerhoksi" voisi kustsua. Tämän "salaseuran" perusperiaatteena on se,että esikoistaan odottavan äidin pää pyritään saamaan mahdollisimman sekaisin ja äitireppana pelon valtaan kertomalla mitä kamalimpia (liioitellumpia) tarinoita synnytyksestä (joko omasta tai siskonkumminkaimalta kuultu)
Tiedän, että synnytys voi olla myöskin traumaattinen ja pelottava kokemus, joka on tarpeen "puhua puhki", mutta miksi laittaa vahinko kiertämään?
Varsinkin nykyään, kun yhä useampi (esikoistaan) odottava äiti potee synnytyspelkoa jopa siinä määrin, että haluaa pelon vuoksi section. Ja onhan näitä synntyspelkoisten klinikoitakin jo perustettu.
Tähän mennessä olen minäkin kuullut mitä ihmeellisempiä kauhukertomuksia, mutta onneksi osaan jo käsitellä ne...
Noh, milloinkahan joku keksii koota näitä yhteen :) saisi hyvän kässärin kauhuleffaa varten :)
Kertokaapa kokemuksia, railakkaimpia ylilyöntejä,mitä olette kuulleet/mitä on kerottu.
Näin jälkiviisaana olen useaan otteeseen ihmetellyt, että mikähän "tarve" synnyttäneillä naisilla on ylläpitää myyttiä, jota myös "äitikerhoksi" voisi kustsua. Tämän "salaseuran" perusperiaatteena on se,että esikoistaan odottavan äidin pää pyritään saamaan mahdollisimman sekaisin ja äitireppana pelon valtaan kertomalla mitä kamalimpia (liioitellumpia) tarinoita synnytyksestä (joko omasta tai siskonkumminkaimalta kuultu)
Tiedän, että synnytys voi olla myöskin traumaattinen ja pelottava kokemus, joka on tarpeen "puhua puhki", mutta miksi laittaa vahinko kiertämään?
Varsinkin nykyään, kun yhä useampi (esikoistaan) odottava äiti potee synnytyspelkoa jopa siinä määrin, että haluaa pelon vuoksi section. Ja onhan näitä synntyspelkoisten klinikoitakin jo perustettu.
Tähän mennessä olen minäkin kuullut mitä ihmeellisempiä kauhukertomuksia, mutta onneksi osaan jo käsitellä ne...
Noh, milloinkahan joku keksii koota näitä yhteen :) saisi hyvän kässärin kauhuleffaa varten :)
Kertokaapa kokemuksia, railakkaimpia ylilyöntejä,mitä olette kuulleet/mitä on kerottu.
Vastaukset 16
Vanhimmat
En kerro mitään tarinoita vaan faktaa.
Viitisenkymmentä vauvaa kuolee vuodessa itse synnytyksessä ja keskimäärin 6 naista synnytyksen aikana. Tämä siis Suomessa, maailmanlaajuisesti nuo lukemat lienevät jotain 15000-kertaisia.
Sain joulukuussa toisen lapseni. Ensimmäinen synnytys oli traumaattinen (piiiitkä käynnistetty synnytys) ja vuosia olin sitä mieltä, etten varmasti tee toista lasta tuon synnytyspelon vuoksi.
Kun tulin puolivahingossa toisen kerran raskaaksi, olin kauhuissani ja erehdyin lietsomaan omaa kauhuani lukemalla netistä juttuja epäonnistuneista synnytyksistä.
Kävin itkemässä synnytyspelkopolilla ja itkin neuvolassa ja minulle annettiin mahdollisuus tehdä lopulta valinta normisynnytyksen ja keisarinleikkauksen väliltä. Valitsin norm.synnytyksen, koska ajatus leikkauksesta oli ihan yhtä vastenmielinen kuin alatiesynnytyskin.
Paniikki meinasi iskeä siinä vaiheessa, kun raskaus vaan jatkui ja jatkui ja synnytys jouduttiin taas käynnistämään. Pakokauhua lievitti hieman totaalinen kyllästyminen raskaanaoloon.
Kuitenkin, jos Jumala on olemassa, niin hän kuuli pelkoni ja sain ihanan kätilön, totaalisen toimivan ja oikein ajoitetun epiduraalin ja nopean synnytyksen. Nolla repeämää, nolla tikkiä ja hyvä fiilis synnytyksesestä.
Luulen, että onnistuneet synnytykset ovat arkipäivää, jollaintavalla traumaattiset ja epäonnistuneet poikkeustapauksia. Ei kannata antaa pelolle valtaa vaan on ajatelta järjellä.
Tätä olen myöskin ihmetellyt. Pelkoa lietsomalla kun saadaan aikaan kehä, jossa synnyttävät naiset pelkäävät etukäteen eivätkä luota kykyynsä synnyttää, jonka seurauksena synnyttäminen vaikeutuu ja kaikenlaisia puudutuksia ym. puuttumista vaaditaan paljon useammin ja aikaisemmassa vaiheessa. Seurauksena kamala synnytys josta voi taas kertoa eteenpäin ja jatkaa lietsomista.
Jos naiset kannustaisivat ja puhuisivat synnytyksestä positiivisempaan sävyyn, ja kauhutarinat jätettäisiin vähemmälle, niin harvempi synnytys päätyisi imukuppiin tai sektioon! Synnytyksessä kun ihan hirveän iso merkitys on synnyttäjän asenteella ja henkisellä valmistautumisella.
Itselleni synnytys oli upea kokemus, mitään pelättävää ei jäänyt. Mutta auta armias jos jossain koitan puhua tällaisesta synnytyskokemuksesta, kyllä nämä äitikerhon jäsenet sen lopettavat lyhyeen ja alkavat kertoa epäinhimillisistä tuskistaan ja hurjista repeämistään...
En oikein ymmärrä tuota asenneasiaa?? Siis että pelkkä asenneko voisi aiheuttaa sen, ettei synnytys etene suunnitelmien mukaan?
Itselläni oli hyvinkin positiivinen asenne, kun lähdin esikoistani synnyttämään. Yhtään ei pelottanut, enkä mitään kivunlievitystä etukäteen anellut, vaan tilanteen mukaan mentiin. Silti päädyttiin hätäsectioon - kun ei edennyt niin ei!
Olen vilpittömän onnellinen (ja toisaalta kateellinen) kaikkien niiden äitien puolesta, joilla on ihana synnytyskokemus. Sellaisen jälkeen on ehkä helpompi säilyttää tämä positiivinen asenne..
Kyllä, ihan pelkkä asenne ja synnytykseen valmistautuminen ja siihen luonnollisena tilanteena suhtautuminen voi muuttaa synnytyksen kulun täysin! Ikävä että se on nykyään virallisessa valmennus- ym. järjestelmässä täysin unohdettu.
Esimerkiksi kohdunsuun avautumiseen voi vaikuttaa rentous ja alitajuisetkin asiat vaikka kuinka. Kohdunsuu on vähän samanlainen sulkijalihas kuin peräaukossakin on, ja kuinkahan monelta meiltä onnistuu kakkaaminen kun joku katselee ja kannustaa vieressä? Synnyttäjän pelko, jännitys, outo tilanne, vieraat ihmiset, epävarmuus jne. voivat hidastaa kohdunsuun avautumista tai pysäyttää sen kokonaan. Ja tätä tilannetta sitten hoidetaan oksitosiinilla, eikä pyritäkään saamaan synnyttäjää rentoutumaan. Siis hoidetaan seurausta eikä syytä.
Rentoutunut, itseensä luottava synnyttäjä taas saa aikaan positiivisen kehän: hapensaanti paranee (lapsen ja äidin), kivunsietokyky paranee, endorfiinien määrä lisääntyy, synnytys edistyy hyvin, jne. Tämä vain on hyvin herkkä prosessi, joka häiriintyy vähästä, ja jonka ylläpitämiseen kätilö harvoin edes pyrkii :(
..positiivisella mielellä sitten? Meillä esikoisen synnytys kesti kolme tuntia. Siitä jäi itselleni kauheat traumat kun toinen tulee vauhdilla ja siitä syystä hyvin kivuliaasti! En ehtinyt saada mitään kivunlievitystä kun kipuihini ei uskottu.. Olis varmaan tarvinnu lukea enemmän kauhujuttuja niin olis poika syntyny rauhallisesti ja synnytys olis ollu ihana kokemus ;)
Onpas ollut nopia synnytys, olet sitten ihan virallisesti syöksysynnyttäjä :)
Sinulla, jos kellään olisi oikeus traumatisoitua synnytyksestä, kokemuksesta tiedän, että kivut ovat olleet HIRVEÄT (kun kivunkievitystä, ilokaasua lukuunottamatta, ei enää VOI antaa niin nopeissa tapauksissa)! Mutta ilmeisesti osaat ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee :)
Itselläni ykkösen synnytys kesti myös todella vähän aikaa, lapsiveden menosta alkoi ja kahden tunnin kuluttua olisi jo ollut valmis tulemaan maailmaan... vaan kun kukaan ei ollut kertonut, että synnytys saattaa olla myös NOPEA. Joka paikassa vaan synnytysvalmennuksessa kerrottiin, että supistukset alkavat pikkuhiljaa ja niihin ehtii tottua useamman tunnin kuluessa, epiduraalin saa tottakai halutessaan ja pääsee ammeeseen ym. kivunlievitysjuttua on tarjolla, kun vaan osaa päättää laajasta valikoimasta, mitä haluaa kokeilla.
Vaan sitten kun todellisuus iskee ja avautumisvaihe kestää vajaa kaksi tuntia, laitokselle päästyä ei enää ole MAHDOLLISTA (oli kivut sitten kuinka kovat tahansa) antaa mitään kivunkievitystä, paitsi ilokaasua... niin siinä menee kyllä pasmat ihan sekaisin. Kaikki "suunnitelmat" synnytysasennoista sun muista joogapalloista valuu viemäriin, kun alkutarkastuksessa todetaan vain, että kohdunsuu on 9 cm auki, mitään muuta et enää ehdi tehdä, kuin mennä saliin ja alkaa pikkuhiljaa ponnistamaaan :)
Sen verran olin (vaikka melko kylmäpäinen ja kipua sietävä olenkin) sekaisin, että en tyhmänä tajunnut (kun kukaan ei kertonut), miten helppoa ponnistus olisi, jos vain siihen uskaltaisi rohkeasti ryhtyä. Siinä sitten kärvistelin NELJÄ TUNTIA hirveissä kivuissa ja kaikki järjenrippeet huusivat, että "älä ponnista, sattuu vain vielä enemmän".
Mutta lopputulos oli, että ponnistaminen ei ollutkaan niin hirveätä, episiotomia tehtiin ja kaikki meni ihan hyvin. Tyttö oli terve ja todella pirteä :)
Luulin, että synnytyksestä jäisi hirveät traumat, mutta nyt kun toista synnytystä odotellaan (laskettuaika oli jo 12. päivä), huomasin, että oikeastaan TOIVON, että tämäkin synnytys olisi samanlainen... sietämättömän kivulias, mutta NOPEA!
Kaikkein pahin kauhukuva olisi minulle se, että joutuisn kärvistelemään avautumiskivuissa monta tuntia ja ottamaan epiduraalit ym. Ei sillä, että vastustaisin kivunlievitystä, mutta piiiiiiiiiiiiiitkä (vaikkakin kipu lisääntyisi asteittain) synnytys ei vain jotenkin kuullosta enää niin houkuttelevalta, kun olisi mahdollista selvitä siitä vain parissa tunnissa ;)
Mutta asenne on tosiaan kaiken A&O! Niin synnytykseen mennessä kuin sen jälkeenkin.
Ehkä synnytysvalmennuksessa pitäisi enemmän korostaa sitä, että synnytys ei aina ehkä menekään aivan niinkuin oppikirjoissa kerrotaan ja siihen pitää asennoitua "avoimesti". Olla valmiina vastaanottamaan kaikki, mitä eteen tulee, eikä suunnitella liian tarkasti etukäteen... sunnitelmat kun saattavat yhtäkkiä mennä ihan kokonaan uusiksi ja kaikkien kipujen keskellä on hieman tukalaa alkaa yhtäkkiä punomaan "vaihtoehto-beetä".
Missään tapauksessa en sano, että synnytys olisi ollut IHANA ja auvoisa kokemus, lähinnä suoraan hel**tistä!! Jos miehet synnyttäisivät, niin kipuihin olisi jo aikoja sitten keksitty kunnon lievitykset!!! Mutta jännä, miten nopeasti aika kultaa muistot ja jälkeenpäin olen sitä mieltä, että pääsin jopa ehkä melkoisen helpolla ;)
En ole vielä törmännyt kauhutarinoita kertoviin mammakerhoihin, mutta jos sellaisen paikallistan, suitsutan ihan kiusallaankin synnytyksen riemua... ihan vain vastapainoksi kaikille "repeämisille" ja "imetyksen epäonnistumisille" :D
Me oltiin kans varauduttu et vuorokausi siellä pakerretaan. Reppu oli täys kaikenlaista lehteä, tekemistä ja naposteltavaa yms. Kaikki oli suunniteltu niin valmiiks että..
Ja muistan sen synnytyksestä et hoin itselleni et tätä kipua en halua enää ikinä kokea!! et vaikka kuinka aika kultaa muistot niin muistan tän hokeman.. halusin pari kertaa ennemmin kuolla kun olla siinä.. mutta nyt on kulunut 3kk ja mietin et oliko se nyt niin hirveetä, selvisinhän mä siitä hengissä. Ja seuraavalla kerralla ehkä saan sen kivunlievityksen (vaikka kuulemma seuraava pitäis olla nopeampi :) ). Ja nyt kun mietin niin kyllä mäkin ottaisin uudestaan tuon nopean synnytyksen kipuineen kun kärvistellä siellä tunnista toiseen!
Ja tähän kaupan päälle mulla oli tosi raskas raskausaika, tuo järkky synnytys, vaikeat ekat kuukaudet muksun kans.. mut musta tuntuu et olen ollut elossa enemmän kuin koskaan. Tää on ollut elämäni parhaimpia aikoja. Enkä vaihtais mitään pois!!
Ilolla siis kaikki synnyttämään :D
Itse olen sitä mieltä, että omassa tapauksessani tieto ei lisännyt tuskaa,vaikka ennen ensimmäisen lapsen saamistani luin tarkoituksella kaikenlaisia synnytyskertomuksia. Vaikka esiin tuli hienosti menneiden synnytysten lisäksi mitä karmivampia tapauksia, ei se kyllä minulla lisännyt synnytyspelkoa, mitä nyt muuten jo valmiiksi hieman jännitti. Koin, että olen jollakin tapaa viisaampi kun tiedän mitä kaikkea voi mahdollisesti tapahtua, eli tavallaan valmistauduin tulevaan koitokseen, huolimatta siitä mitä kaikkea se toisikaan eteeni. En nyt tiedä ymmärtävätkö muut, mitä ajan takaa, mutta tunsin olevani hyvin valmistautunut ja etten pienistä hätkähtäisi...ainakin tunsin oloni rentoutuneeksi ja voimakkaaksi synnytykseen valmistautuessani. Poikani lopulta syntyi sektiolla perätilan vuoksi ja ainakaan sektio ei minua jatkossakaan edes jännitä,oli se vaan niin "helppoa" ja kivutonta, ainakin minulle, ja lopputuloksena oli terve ja virkeä poikavauva! Tämä vain minun mielipteeni asiasta.
lokakuussa,ei pelottanu yhtään!kuuluuhan siihen oma kipunsa mut hyvä fiilis jäi=)24h avauduin ja 10h oli aktiivinen osuus,salissa olin vain 3h kun tyttö synty.nyt 5,5kk prinsessa,eiku rohkeesti pakertamaan vaan ja turhat pelot pois,asenne a ja o!
Kun ihminen tuntee kauhua jotain asiaa kohtaan, siihen ei auta mikään oikean asenteen tuputtaminen. Pelosta voi opetella pois, mutta prosessi on pitkä. Vähättelystä ei ole mitään apua. Pahimmillaan pelko lamaannuttaa ja hallitsee elämää. Kauhutarinoiden kertojat usein työstävät omaa pelkoaan, huomaamatta, että siitä voi olla haittaa muille.
Minulle ei kukaan kertonut, kun odotin ensimmäistä, kuinka ihanaa lapsen saaminen voi olla, että synnytys voikin olla helppo ja lapselle ei tulekaan koliikkia ja imetys voikin lähteä sujumaan kertalaakista.
Minulle kerrottiin, milloin koliikki saattaa alkaa, miten helposti imetys menee pieleen, miten synnytys kestää 18 tuntia ja repeämään ommeltiin toistakymmenti tikkiä, kakka haisee ja loppuelämä on pilalla, seksielämä päättyy ja parisuhde kärsii, miten vaikeaa tutista luopuminen on ja kuinka huonosti lapsi nukkuu ensimmäiset 2 vuotta.... jne. lista on oikeasti loputon.
Oikeasti kaiken huippu oli sukulainen, joka päätteli, että lapsessamme on jotain vikaa, kun kaikki onkin mennyt tosi helposti ja hyvin (sitä ei sitten kai saa sanoa ääneen, jos asiat sujuvat hyvin).
Minä ainakin edelleen aion kertoa myös sen, kuinka ihanaa voi olla.
aina tavalla tai toisella siihen, että äitiä on kohdeltu jotenkin asiattomasti tai ymmärtämättömästi. Tästä on tehty väitöskirjakin. Itse olin kuolla ensimmäiseen synnytykseeni, mutta henkilökunnan asiallisuus ja ystävällisyys sai aikaan sen, että kokemus oli kaiken kaikkiaan ihan hyvä. Sama hyvä onni kohtelun suhteen ollut kahdella seuraavallakin kerralla. Nyt odotan malttamattomasti neljännen lapseni syntymää.
Liian monella omassakin lähipiirissäni on ollut näitä kurjia kokemuksia, jotka ovat tehneet sinänsä ihan mukavasti sujuneesta synnytyksestä kokemuksen, josta jäi ikävä sivumaku suuhun.
Aivan samaa mieltä! Mulla oli ekassa synnytyksessä ikävä kätilö, joka ei kivunlievitystä edes harkinnut "ei suhun vielä satu" jne. lista on loputon, tästä synnytyksestä jäi tosi karvas maku suuhun ja uhkasin koko raskauden toista odottaessa et seuraavan synnytän jossain muualla..
No toinen synnytys käynnisty puol yllättäin ja ainut kenet sain kiinni oli oma isäni, hän sitten lähti viemään mua sairaalaan (matka n. 2h) koko matkan isä oli itse rauhallinen, joka supistuksen jälkeen puhu mulle ku lapsena jämäkästi mut rauhallisesti "Hyvä kulta, taas on yks supistus takana, kyllä sä jaksat, oot vahva tyttö" jne myös kätilö oli todella mukava, kysyi heti mitä haluan ja antoi mun toimia vaistojeni varassa; sitten kun tuntuu niin ponnista, kehu jatkuvasti ja kannusti ja PYYTEETTÖMÄSTI auttoi mua vaihtamaan asentoa kun olo kävi tukalaks enkä itse pystynyt..
Molemmat oon synnyttäny luomuna, toisessa synnytyksessä lapsi oli isompi ja repesin paljon pahemmin ku ekassa, mut heti välittömästi synnytyksen jälkeen olo oli paljon parempi ja tuntu et eihän tää kamalaa ollutkaan..
Voisin väittää että juuri tämä isän ja kätilön asenne teki synnytyksestä lähes miellyttävän kokemuksen!
No en muista mikä niistä synnytystä edeltävistä kauhutarinoista oli raflaavin, mutta niiden yhteisvaikutus oli että meinasi tulla lapsi rappukäytävään kun odottelin niitä helvetin tuskia mitä ei järjiltään menemättä kestä...eikä sitä pistettä ikinä tullut!
Ja ah niin, jälkikäteen sitten olen saanut kuulla "vaivihkaa" että no ei se itseasiassa niin monesta nyt sit NIIN kamalaa ole ollutkaan. Toki jos jotain menee vikaan/jumiin/jne. niin se on sitten asia erikseen. Mutta ne on kuitenkin kai poikkeustapauksia, niistä muista ei vaan ikinä kuule!!!
olette kirjoittaneet tähän ketjuun hyviä kokemuksianne synnytyksestä.
Minulla vajaan kuukauden päästä laskettu aika.
Alku ja keskiraskauden alussa pelotti synnytys tosi paljon, juuri "kauhukertomuksien" takia.Myös rankat lapsettomuushoidot takana.
Aloin sitten kuuntelemaan päivittäin synnytä rentoutuneena cd-levyä ja olen myös jutellut aiheesta monien kanssa, joilla synnytys mennyt ihan ok.
Nyt ei pelota tippaakaan, eikä edes jännitä.
Kiitos todella rohkaisevista kertomuksistanne!
oikeasti sitä mieltä että neuvolassa ja kaikkialla muuallakin ei kerrota riittävästi siitä että kaikki synnytykset eivät etene "normaalisti". Myös kipua ja tuskaa usein vähätellään. En halua pelotella ketään, ei niin pidä tehdä, mutta kyllä naisille pitäisi antaa realistinen kuva siitä, mitä voi tapahtua.
Perhevalmennuksessakin vain todettiin että joskus joudutaan käyttämään imukuppia/pihtejä tai voidaan joutua sektioon. Mitään muuta näistä ei puhuttu.
Kun sitten vauvani autettiin imukupilla ulos ja vietiin pois kolmeksi tunniksi eikä minulle kerrottu koskaan miksi jäi todella paskamainen fiilis koko synnytyksestä ja nyt kolmen kuukauden jälkeen tuntuu että voimat loppuu kokonaan kun ei tiedä mitä on oikeasti tapahtunut ja voiko vauvalle mahdollisesti tulla myöhemmin jotain ongelmia, onko hän kärsinyt hapenpuutteesta vai mistä pirusta oli kysymys??!!!!
Jos olisin tiennyt etukäteen että näin voi käydä olisin EHKÄ osannut kysyä henkilökunnalta että mitä tapahtuu.
Samoin kertomatta jätetään se että välilihaa ei välttämättä puuduteta ja sitä saatetaan ommella reilu tunti.
Ihminen pelkää sitä mistä ei tiedä. Tämä on minun mielipiteeni. Asioista, myös ikävistä, pitäisi puhua avoimemmin ja kertoa että näinkin voi mennä, mutta siitäkin selviää useimmiten hengissä. Minulle jäi trauma synnytyksestä ja syytän siitä helkkarin epärealistista kuvaa, joka synnytyksestä annetaan.