Hohhoijaa, nyt on kuulkaa nainen niin sekaisin ettei tosikaan. Tunteet ja tuntemukset on jotain aivan muuta mitä järki yrittää saada aikaan... Kyse on sekä suhteesta että koko persoonallisuudesta.
Yritän kertoa lyhyesti, mutta tämä voi olla vaikeaa, koska tuntuu siltä, että koko elämäni niputtuu tähän nykyiseen tilanteeseeni.
Joten aloitetaan alusta, etukäteen jo kiitos kaikille, jotka jaksavat lukea ja kommentoida...
Lapsena olin hyvin ujo ja sisäänpäinkääntynyt, viihdyin paljon yksin. Vanhempani olivat molemman alkoholisteja ja jouduin jo nuorena ottamaan paljon vastuuta pikkusiskostani ja kodin töistä kuin myös vanhemmistanikin. Hain äitini baarista kotiin ensimmäisen kerran ekaluokkalaisena ja sen jälkeen olen sovitellut vanhempieni riitoja ja jopa tappeluita harva se viikonloppu ja raahannut heitä sänkyyn nukkumaan, kun ovat sammuneet milloin mihinkin.
Olen myös lapsesta saakka ollut ylipainoinen, enkä ole ollut kovinkaan tyytyväinen itseeni, itsetuntoni ja -arvostukseni ovat olleet hyvin alhaalla.
Reilu parikymppisenä aloin vihdoin päästä sinuiksi menneisyyteni kanssa ja reilu kolmekymppisenä pääsin loppujen lopuksi eroon myös ylipainostani. En ole koskaan tuntenut itseäni kauniiksi tai edes viehättäväksi, en ole koskaan ajatellut, että olisin sellainen ihminen, johon kukaan haluaisi tutustua ja josta kukaan välittäisi. Jotenkin kummassa olen kuitenkin onnistunut vääntäytymään naimisiinkin ja rakastan miestäni suuresti.
Monesti sanotaan, että ei laihduttaminen tai ulkonäön korjaus auta itsetunto-ongelmiin, mutta minun tapauksessani on auttanut. Painon pudotessa aloin saamaan huomiota sekä naisilta että miehiltä ja vähitellen ilmeisesti sekä painon pudotus että saamani huomio on parantanut sekä itsetuntoani että -arvostustani.
Mikä tietenkin on hyvä asia! Mutta tästä on alkanut tulemaan jo ongelma. Pelkään, että aiempi ujouteni ja arvottomuuden tunteeni keikahtavat toiseen ääripäähän ja minusta tulee itsekäs ja itserakas.
Olen muuttunut mielestäni töykeäksi sellaisissa tapauksissa, joissa tunnen minua kohdellun väärin tai typerästi. Toki asiasta saa sanoa, mutta mielestäni ei ole mitään syytä olla töykeä tai tyly, sillä vaikka toinen ehkä onkin töykeä tai tyly, ei minun mielestäni ole mitään syytä lähteä samalle linjalle, vaan vanhan sanonnan mukaan 'viisaampi taipuu'...
Näissä tapauksissa olen kuitenkin reagoinut ennen kuin olen ehtinyt ajatella asiaa tarkemmin. En ole koskaan aiemmin reagoinut töykeydellä tai tylyydellä, enkä mielestäni ole töykeä tai tyly ihminen. Mistä tuo käytös kumpuaa?
Huomaan myös ajattelevani joissain tilanteissa (esim. kun tuttava peruu tapaamisen jostain keksitystä syystä), että se on hänen tappionsa, ei minun. Enkä oikeasti ole edes ärsyyntynyt tilanteesta, totean sen vain mielessäni tyynesti ja sitten unohdan sen.
Minusta tuntuu, että olen muuttumassa kylmäsydämiseksi - ainakin verrattuna siihen mitä olen aiemmin ollut. Vai onko tämä sitä normaalin ihmisen reagointia ja aiemmin olen ollut empaattisyyden sijasta sympaattinen?
Jotenkin hirveän vaikea kirjoittaa tähän kaikkia ajatuksia ja tuntemuksia, toivottavasti edes joku ymmärsi jotain. Varsinainen pointti ehkä koko jutussa on se, että olen mielestäni tällä hetkellä hyvännäköinen, hyvässä kunnossa ja älykäs ja _tiedostan sen_. Tunnen olevani ylivertainen moneen muuhun ihmiseen, jopa vanhoihin ystäviini nähden. Suhtaudun mielessäni heihin joskus jopa alentuvasti - toivottavasti en ole tehnyt sitä vielä oikeasti!!!
Onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia oman käytöksensä, tunteidensa ja ajatustensa muuttumisesta?? Saa toki kommentoida muutenkin, vaikka arvaan kyllä millaisia kommentit ovat. Tämä ei ole kovinkaan kaunista...
Yritän kertoa lyhyesti, mutta tämä voi olla vaikeaa, koska tuntuu siltä, että koko elämäni niputtuu tähän nykyiseen tilanteeseeni.
Joten aloitetaan alusta, etukäteen jo kiitos kaikille, jotka jaksavat lukea ja kommentoida...
Lapsena olin hyvin ujo ja sisäänpäinkääntynyt, viihdyin paljon yksin. Vanhempani olivat molemman alkoholisteja ja jouduin jo nuorena ottamaan paljon vastuuta pikkusiskostani ja kodin töistä kuin myös vanhemmistanikin. Hain äitini baarista kotiin ensimmäisen kerran ekaluokkalaisena ja sen jälkeen olen sovitellut vanhempieni riitoja ja jopa tappeluita harva se viikonloppu ja raahannut heitä sänkyyn nukkumaan, kun ovat sammuneet milloin mihinkin.
Olen myös lapsesta saakka ollut ylipainoinen, enkä ole ollut kovinkaan tyytyväinen itseeni, itsetuntoni ja -arvostukseni ovat olleet hyvin alhaalla.
Reilu parikymppisenä aloin vihdoin päästä sinuiksi menneisyyteni kanssa ja reilu kolmekymppisenä pääsin loppujen lopuksi eroon myös ylipainostani. En ole koskaan tuntenut itseäni kauniiksi tai edes viehättäväksi, en ole koskaan ajatellut, että olisin sellainen ihminen, johon kukaan haluaisi tutustua ja josta kukaan välittäisi. Jotenkin kummassa olen kuitenkin onnistunut vääntäytymään naimisiinkin ja rakastan miestäni suuresti.
Monesti sanotaan, että ei laihduttaminen tai ulkonäön korjaus auta itsetunto-ongelmiin, mutta minun tapauksessani on auttanut. Painon pudotessa aloin saamaan huomiota sekä naisilta että miehiltä ja vähitellen ilmeisesti sekä painon pudotus että saamani huomio on parantanut sekä itsetuntoani että -arvostustani.
Mikä tietenkin on hyvä asia! Mutta tästä on alkanut tulemaan jo ongelma. Pelkään, että aiempi ujouteni ja arvottomuuden tunteeni keikahtavat toiseen ääripäähän ja minusta tulee itsekäs ja itserakas.
Olen muuttunut mielestäni töykeäksi sellaisissa tapauksissa, joissa tunnen minua kohdellun väärin tai typerästi. Toki asiasta saa sanoa, mutta mielestäni ei ole mitään syytä olla töykeä tai tyly, sillä vaikka toinen ehkä onkin töykeä tai tyly, ei minun mielestäni ole mitään syytä lähteä samalle linjalle, vaan vanhan sanonnan mukaan 'viisaampi taipuu'...
Näissä tapauksissa olen kuitenkin reagoinut ennen kuin olen ehtinyt ajatella asiaa tarkemmin. En ole koskaan aiemmin reagoinut töykeydellä tai tylyydellä, enkä mielestäni ole töykeä tai tyly ihminen. Mistä tuo käytös kumpuaa?
Huomaan myös ajattelevani joissain tilanteissa (esim. kun tuttava peruu tapaamisen jostain keksitystä syystä), että se on hänen tappionsa, ei minun. Enkä oikeasti ole edes ärsyyntynyt tilanteesta, totean sen vain mielessäni tyynesti ja sitten unohdan sen.
Minusta tuntuu, että olen muuttumassa kylmäsydämiseksi - ainakin verrattuna siihen mitä olen aiemmin ollut. Vai onko tämä sitä normaalin ihmisen reagointia ja aiemmin olen ollut empaattisyyden sijasta sympaattinen?
Jotenkin hirveän vaikea kirjoittaa tähän kaikkia ajatuksia ja tuntemuksia, toivottavasti edes joku ymmärsi jotain. Varsinainen pointti ehkä koko jutussa on se, että olen mielestäni tällä hetkellä hyvännäköinen, hyvässä kunnossa ja älykäs ja _tiedostan sen_. Tunnen olevani ylivertainen moneen muuhun ihmiseen, jopa vanhoihin ystäviini nähden. Suhtaudun mielessäni heihin joskus jopa alentuvasti - toivottavasti en ole tehnyt sitä vielä oikeasti!!!
Onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia oman käytöksensä, tunteidensa ja ajatustensa muuttumisesta?? Saa toki kommentoida muutenkin, vaikka arvaan kyllä millaisia kommentit ovat. Tämä ei ole kovinkaan kaunista...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minulla ei ole yhtä rankkoja laspuudenkokemuksia kuin sinulla, mutta monia yhteisiä piirteitä löysin tarinastasi. Olin lapsena koulukiusattu ja eristäytynyt (osaksi koulukiusaamisesta johtuen, osaksi siksi, että halusin olla omissa oloissani). En ollut ylipainoinen, mutta en todellakaan sinut oman ruumiinikaan kanssa. Tunsin olevani kömpelö ja ruma.
Muutamia vuosia sitten aloin muuttumaan. En oikeastaan edes tiedä miksi. Jotenkin aloin kiinnittämään enemmän huomiota pukeutumiseeni, liikkumiseeni ja ruokailutottumuksiini ja tulokset ovat olleet ulkoisesti positiivisia. :)
Sisäisesti huomasin kuitenkin muuttuvani kylmemmäksi ja itsekeskeisemmäksi. Välillä mieleeni tuli ylimielisiä ajatuksia, huomasin pitäväni itseäni parempana kuin joitakin muita ihmisiä. En ole koskaan arvottanut ihmisiä ulkonäön perusteella, joten tällaiset ajatukset kauhistuttivat melkoisesti...
Näyttää siltä, että tuo egoistinen vaihe alkaa menemään ohi (luojan kiitos). Alan päästä kait jonkinlaiseen normaalitilaan: itsetuntoni on hyvä, mutta se ei vaadi pönkitystä vertailusta muihin ihmisiin. Ehkä tuo tunnekylmyys on vain luonnollinen vastareaktio sille aikaisemmalle minälle, joka oli sisäisesti, vaan ei ulkoisesti, kaunis?
Kiitos kommentista, kerrotko vielä kuinka pitkään sinulla tuo vaihe kesti?
Huomaan tällä hetkellä todellakin hakevani itselleni vertailukohtia muista ihmisistä ja omassa mielessäni arvostelevani ihmisiä, joiden katson olevan jollain tavalla huonompia kuin minä (ulkonäöllisesti tai älyllisesti). En ole koskaan aiemmin ajatellut ihmisistä tällä tavalla ja ajatukseni samanaikaisesti omalla tavallaan ihastuttavat, mutta myös suuresti kauhistuttavat. En ole koskaan ajatellut olevani pinnallinen, mutta tällä hetkellä olen juuri sitä.
Samanaikaisesti on surku olo näistä ajatuksista, mutta kuitenkin nautin suuresti tuntiessani olevani jollain tavalla parempi kuin moni muu ympärilläni oleva ihminen.
Kyse on tosiaankin varmaan siitä, että olen aiemmin tuntenut olevani huonompi, enkä ole arvostanut itseäni. Nyt olen alkanut arvostaa ja ehkä kyse sitten on siitä, että tunteet ensin heilahtavat sieltä huonosta itsetunnosta ja -arvostuksesta toiseen päähän, eli ylikorostuneeseen itsetuntoon ja -arvostukseen ennen kuin ne asettuvat 'normaaliin'. Toivotaan, että kyse on siitä.
Olisikohan tuota vaihetta kestänyt minulla joku puolitoista-kaksi vuotta. Kävin läpi samanlaista ajattelutyötä kuin sinäkin, ja kyllä sen oman ajattelutavan halutessaan saa taas normaaleille raiteille. :)