Tuossa alhaalla Uneton Pohjois-Savossa ja kumppanit puhuivat masennuksesta ja kuinka vaikeaa on näytellä iloista. Minä kaipaisin hieman asiantuntijoiden ajatuksia omaan tilanteeseeni.
Vaimoni on vaikeasti masentunut ja on itsekin sanonut, kuinka vaikeaa on tavata ihmisiä ja näytellä iloista. Hän ei ole kertonut ihmisille sairaudestaan, enkä minäkään ole luonnollisesti hänen toivomuksestaan kertonut edes parhaille ystävilleni, vaikka mieleni tekisi ja ehkä jopa auttaisi, koska luulen ystävieni luulevan joko minun tai vaimoni olevan epäsosiaalisia henkilöitä.
Olemme usein omissa oloissamme, mikä sopii minulle aivan hyvin, mutta välillä kuitenkin yritän pitää yllä myös sosiaalista elämäämme. En vain tiedä, olisiko paras luopua tällaisesta, vai yrittää "raahata" hänet ulkoilmaan välillä. Tätä tapahtuu siis harvoin, ehkä kerran kuukaudessa. Mitä mieltä te olette?
Ongelma on siinä, etä luulen ymmärtäväni hänen ahdistuksensa sosiaalisten tilanteiden suhteen, mutta kuitenkin katson sosiaalisten yhteyksien säilyttämisen tärkeäksi myös hänelle. yleensä hän suostuu kyllä vaikka tapaamaan ystävät, mutta muutama tunti ennen tapaamista alkaa perumaan ja sanomaan, että "mene sinä vain, sano, että minä sairastuin yllättäen". Tai sitten hän alkaa valittamaan, kuinka ikäviä ja kusipäitä juuri nämä kaverit ovat (kaikki) ja kuinka huonosti ja epäkohteliaasti he häntä kohtelevat (kaikki). Yleensä kuitenkin saan hänet lähtemään, eikä hän jälkeenpäin valita. Päinvastoin, tuntuu aina olevan aidosti iloinen ja sosiaalinen. Tosin jälkeenpäin hän löytää aina jotain negatiivista sanottavaa pariskuntien naisista (olipa se lihonnut! Näitkö, kuinka ruma mekko xllä oli päällä? Huomasitko, kuinka ilkeästi se kohteli minua?).
Siis mitä tehdä? Unohtaa ulkomaailma, raahata väkisin ihmisten ilmoille vai pitää yllä minimaalista sosiaalista elämää? Kiitos etukäteen kaikista vastauksista!
Vaimoni on vaikeasti masentunut ja on itsekin sanonut, kuinka vaikeaa on tavata ihmisiä ja näytellä iloista. Hän ei ole kertonut ihmisille sairaudestaan, enkä minäkään ole luonnollisesti hänen toivomuksestaan kertonut edes parhaille ystävilleni, vaikka mieleni tekisi ja ehkä jopa auttaisi, koska luulen ystävieni luulevan joko minun tai vaimoni olevan epäsosiaalisia henkilöitä.
Olemme usein omissa oloissamme, mikä sopii minulle aivan hyvin, mutta välillä kuitenkin yritän pitää yllä myös sosiaalista elämäämme. En vain tiedä, olisiko paras luopua tällaisesta, vai yrittää "raahata" hänet ulkoilmaan välillä. Tätä tapahtuu siis harvoin, ehkä kerran kuukaudessa. Mitä mieltä te olette?
Ongelma on siinä, etä luulen ymmärtäväni hänen ahdistuksensa sosiaalisten tilanteiden suhteen, mutta kuitenkin katson sosiaalisten yhteyksien säilyttämisen tärkeäksi myös hänelle. yleensä hän suostuu kyllä vaikka tapaamaan ystävät, mutta muutama tunti ennen tapaamista alkaa perumaan ja sanomaan, että "mene sinä vain, sano, että minä sairastuin yllättäen". Tai sitten hän alkaa valittamaan, kuinka ikäviä ja kusipäitä juuri nämä kaverit ovat (kaikki) ja kuinka huonosti ja epäkohteliaasti he häntä kohtelevat (kaikki). Yleensä kuitenkin saan hänet lähtemään, eikä hän jälkeenpäin valita. Päinvastoin, tuntuu aina olevan aidosti iloinen ja sosiaalinen. Tosin jälkeenpäin hän löytää aina jotain negatiivista sanottavaa pariskuntien naisista (olipa se lihonnut! Näitkö, kuinka ruma mekko xllä oli päällä? Huomasitko, kuinka ilkeästi se kohteli minua?).
Siis mitä tehdä? Unohtaa ulkomaailma, raahata väkisin ihmisten ilmoille vai pitää yllä minimaalista sosiaalista elämää? Kiitos etukäteen kaikista vastauksista!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Vaikka itse koenkin samoin kuin vaimosi.
Mielestäni on siis vaimollesi hyväksi jos lähtee aina välillä ulos sitä kautta pikkuhiljaa voi kertoja lisätä. Itse vuosia aikaisemmin työskentelin mielenterveyskuntoutujien kanssa ja muistan erään perheen jossa vaimo oli pahasti masentunut eikä häntä saanut kotoa pois. Hänen kanssaan tein silleen että kun aamulla isä oli vienyt lapset päiväkotiin ja kouluun ja mennyt itse töihin, lähdin vaimon kanssa käyttämään koiraa koirapuistossa. siellä olimme tunnin parin ja sit mentiin heidän kotiin ja vaimo sai levätä hieman kun tein hänelle lounaan ja sen syötyään houkuttelin äidin hakemaan kanssani lapset päivähoidosta. Tällä tavoin sain äidin pikkuhiljaa liikkeelle. Myöhemmin työsuhteen loputtua olen nähnyt perhettä ja isä kertoi että vaikka sairaus ei ole vielä voitettu he käyvät perheenä jo kaupassa ja elokuvissa samoin vierailuilla sukulaisten luona. Tuttava perheet olivat heilläkin kaikonneet koska vaimo ei sinne ollut jaksanut lähteä saoilla syillä mitä itsekin kirjoitit.
Eli mitä yritän sinulle sanoa on se että yrittäkää kuienkin houkutella vaimoasi ulos vaikka yhteiselle päivälenkille tms.
Karkauspäivän iltana tuli radiosta ohjela italialaisesta säveltäjästä, Gioacchino Rossinista. Silloin oli hänen syntymäpäivänsä (eli 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa). Rossini masentui kai 39-vuotiaana ja masennusta kesti 19 vuotta. Tuona aikana hän ei säveltänyt yhtään. Ohjelmassa haastateltiin lastenpsykiatri (ja muusikko) Jari Sinkkosta. Sinkkonen selvitti masennuksen syitä (äiti useita kertoja poissa esiintymismatkoilla, isä vankilassa pojan ollessa pieni). Rossinilla oli ollut kaikki vaikean masennuksen oireet (syömättömyys ja niin suuri voimattomuus, ettei "saanut edes henkeään riisteyksi"). Toimittaja kysyi "ihmeparantumisen syitä". Sinkkonen kertoi, että vaimo oli kuunnellut Rossinia nuo kaikki vuodet. Kukaan psykoanalyytikko ei olisi jaksanut niin kauan, kuulemma.
Olen kuin vaimosi. Tahdon viime hetkellä perua lähtemiset, mutta pitää vain mennä ja olla kuten kuuluukin. Se tekee hyvää, kuitenkin, pitää elämässä kiinni. Ei minulla ole vaikeaa masennusta, se on keskivaikea. Ehkä pääsen siitä vähitellen irti. Vuoden olen jo napsinut lääkettä. Mieheni on kärsivällinen ja hyväntahtoinen, kuten sinäkin. Ihailen hänen ja sinunkin kärsivällisyyttäsi. Se uskollisuus ja hyväksyminen ja rakastaminen vaikeinakin aikoina on suurenmoista.
En tiedä, milloin ilo tulee takaisin. Se on ollut jo kauan poissa, mutta se kuuluu elämään. Se tulee, kun olen toipunut riittävästi, kun tunteeni palaavat. Silloin tulee surukin ja kaikki ne patoutuneet tunteet, jotka ovat olleet jo vuosia poissa. Näytteleminen on raskasta, mutta en tahdo, että koko maailma tietää masennuksestani. On niin paljon pahantahtoisiakin ihmisiä. En tahdo kuulla heidän päivittelyään ja "ohjeitaan".
Hei!
Minkäniminen ohjelma tuo Rossinia käsittelevä ohjelma oli? Miltä kanavalta tuli? Löytyisiköhän sitä vielä YLE-areenalta.
terv. Maria
Se tuli Yle Radio ykköseltä illalla kello yhdeksältätoista. Jostain vanhasta sanomalehdestä voisi löytää sen nimen. Toimittajana oli Minna Lindgren. Se oli hyvä, pohdiskeleva ohjelma.
http://www.drtolonen.com/document.asp?id=158