Unohtumaton ilta

Kaikkihan alkoi typerästä kiistasta.
Loikoilin mökkirannassa kun vaimo kahautti Alfalla pihaan. Silmäkulmastani
panin merkille että hän ei palannutkaan yksin.
Sovittaessani laseja päähäni, karkasi minulta karkea kirous,- anoppi.

Konkoutuessani jaloilleni, alkoi vaimo kiljua, - Mitä sinä olet tänään täällä
tehnyt? Ruohonleikkurikin on juuri samassa paikassa, mihin sen aamulla työnsin.
-   Niin älä vastaa, tiedän kyllä, olet lipittänyt rakasta konjakkiasi ja sepitellyt
typeriä kertomuksiasi!

Tästä illasta ei tuli Helvettiäkään.
Tyynesti kävelin mökkiin, otin pyyhkeen ja konjakin lopun, ja aloin askeltaa
polkua tieheni. Äänet takanani kuulostivat hanhilaumalta.

Päätinkin suunnistaa läheiselle Nuutisen mökille, huonokuntoinen vanhus vietti harvoin aikaansa täällä, lisäksi paikalla sijaitsi upea kallioranta.
Vajaan kilometrin tallusteltuani, riisun hikisen paitani ja valmistauduin sukeltamaan.
Muutama verryttelyliike, kädet eteen ja tyylikäs sukellus.

Onnettomuus tapahtui, koska en tuntenut rantaa kovin hyvin.
Luojan kiitos, käteni olivat eteen ojennettuna.
Rystyset edellä kumautin pääni suureen rantakiveen.

Syvyyttä ehkä puolitoista metriä, nousin horjuen jaloilleni.
Rystyseni vuosivat verta valtoimenaan ja jotain lämmintä valui otsasta nenälleni.

Kompuroin takaisin rannalle ja puistelin päätäni, pitäisiköhän mennä paikattavaksi?
Siemaisin konjakin loppuun, otin kännykkäni ja pyyhkeeni.

Heti aluksi huomasin maiseman jotenkin muuttuneen.
Vanhuksen kalamajasta ei näkynyt jälkeäkään. Synkkä kuusikko, jonka läpi olin
taivaltanut oli muuttunut kymmenmetriseksi taimikoksi.
Puistelin hämmentyneenä päätäni, että veri roiskui. Olinkohan sekaisin?
Polkukin oli hävinnyt, lisäksi puiden takaa pilkotti punainen mökki, jota en ennen
muista nähneeni…
Vähät siitä, nyt oli saatava ensiapua.

Ilokseni huomasin taloa asutun, savukiemura nousi piipusta, ja vanha museoauto
oli pysäköitynä pihaan.
Tölmäsin ajattelematta tupaan. Ketään ei ollut kotona.
Tuvan hellalla porisi kuparinen pannu. Pöydälle oli levitetty päivän Karjalainen.
Jättipahkasta muotoillulla tupakkapöydällä oli avattu Saimaa- laatikko.

Huhuilin, mutta ketään ei kuulunut. Kuitenkin tuvassa oli sellainen tunnelma
että joku oli poistunut juuri tullessani…

Silmätessäni tuvan peiliin, panin merkille että otsassani oli vain noin sentin
mittainen haava, helposti paikattavissa.
Paremman puutteessa kiskaisin Karjalaisesta etusivun, myttäsin sen ja painoin
veriselle otsalleni. Rystyseni olivat lakanneet itsekseen vuotamasta.

Silmäilin siinä samalla ympärilleni.
Mihinkä helvetin kotiseutumuseoon olin eksynyt. Kaikki oli aivan kuin 20- 30
luvulla. Hoippuvin jaloin kurkistelin kaappeihin. Ei ainoatakaan muovipussia.
sinkkipeltisiä sekä keraamisia astioita jauhoille yms. Elintarvikkeille.
Hymähtelin mielessäni pahkakupille ja seinänrakoon laitetulle puulusikalle.
Pedantti Isäntä!

Verenvuodon tyrehtyessä huomasin hyllylle nostetun vanhan radion.
Ihastuin välittömästi. Tunnen hiukan näitä museovehkeitä, tämä yksilö oli nä-
köjään varustettu vanhoilla anodiparistoilla.

Napsautin varovasti radion päälle. Hiljalleen alkoi vihreä silmä hehkua etupanee
lissa. Myhäillen silmäilin radion asteikkoa, tiedättehän nämä;
Hilversum, Motala, Berlin, Oslo, terveisiä ulkomailta.

Suriseva ääni kurottui eetteristä.
-   Linnoitustyöt Karjalan kannaksella jatkuvat…
Mitä helvettiä! Ah, tottakai näitä ihania Radion dokumentteja!
Käänsin suhisevaa asemanvalitsinta, ja tunsin kuinka koko maailma piipahteli ja
suhisi korvieni ohitse.
Kunnes tuttu ääni kajahti esiin. Carl Erik Creutz, hänen syvä, luotettava
baritoninsa ei jättänyt sijaa epäilyksille. Komea ääni kertoi; Suojeluskunnan
Pohjanmaan Piiripäällikkö kertoo epävakaasta tilanteesta.
Kas kummaa, jo kahdella kanavalla historiallisia dokumentteja…
Hiljalleen synkkä epäilyksen varjo laskeutui ylleni

Vapiseva käteni pyöritti keltaista pyörönuppia, hikikarpalot valuivat verisen
haavani ohitse.
Onko tämä jotain Pirun pilaa! Äänityslaitteita ei näkynyt missään. Ainoastaan yksi
johto karkasi yksinkertaiseen antenniin.
Tärisevillä käsilläni sain Luxemburgin vihdoin kuulumaan. Suhisevasta, häipyilevästä ohjelmasta ymmärsin Euroopan olevan sotatilassa.

Lysähdin lattialle ja hamusin kännykkäni esille. Ei kenttää.
Jumalauta, mökkini on alle viiden kilometrin päässä mastosta. Kymmeneen vuoteen ei ole kenttää puuttunut…

Mitä helvettiä oli tapahtunut! Olenko siirtynyt ajasta yhtäkkiä 30 luvulle…
Onko tämä joku outo aikajatkumo? Mihin oikein pääni löin?
En ole polttanut kahteenkymmeneen vuoteen kun siirryin tärisevin käsin
Saimaa laatikolle!
Mitä on tapahtunut, missä olen, missä on talon isäntä?

Sielunelämäni tuntien, lähdin hakemaan juotavaa. hetken harhailtuani, löytyi saunasta kiljusaavi…
Kortteli kiljua tinatuopissa, istuin mökin portailla silmäillen museoautoa.
Musta, upea vaunu, korskeat kurakaaret ylväästi pystyssä.
Tietenkin uteliaisuus voitti. Torpedopellin avattuani suora kasi, kynttilöineen irvisti vastaan. Siinä ja siinä etten taputtanut karvaisia käsiäni…

Siinä huomaamatta, ilta kului kuin siivillä. Välillä kävin kuuntelemassa Matti
Jukolan urheiluselostuksia Viipurin kentältä.

Illan isäntä vain viipyi. Radionkin akkumulaattori hiipui hiljalleen.
Hyväksyin vähitellen sen tosiasian, että nyt elettiin vuotta 1939…

Auringon jo sammuessa mailleen, heräsin hituseen viileyteen. Humalani oli haihtunut. Pääni pyöri kuin pössihavukalla. Samassa tuvassa oltiin edelleen.
Isäntä puuttui myös, kuitenkin kuin humalan rajamailta näin partaisen, pieni-
kokoisen miehen harppomassa ylitseni ja nostavan kahvipannun tulelta…

Kotiin oli mieli.

Silmäisin kännykkääni, lähtiessäni oikaisemaan metsäkannaksen poikki. Ei kelloa ei mitään!
Päätin olla viisaampi kuin Hannu ja Kerttu. Leivänmurut minulta tosin puuttuivat…
Mutta tänne halusin takaisin!

Seuraava mielikuvani oli kun vaimoni retuutti minua paidan rinnuksista.
-   Täällä se juoppo makaa! säpisi vaimoni. Joku lehti kainalossaan.
-   Ja verissäpäin, säesti anopin nasaali ääni
Turhaan yritin selittää näille Feministeille, syrjäyttäneeni aikavyöhykkeen.
Kaikki leimattiin juopuneen horinoiksi.

Seuraavana aamuna palasin takaisin naapurin rannalle.
Lie turha sepustaa, että kyseistä punaista mökkiä ei enää löytynyt.
Kuusikkokin oli entisen mittainen…
Taapersin ristiin rastiin koko kulmakunnan- Turhaan!

Ihminen elää nytkin kahdella eri tasolla. On tämä ja nyt.
On myöskin toinen oleva. Vuosia, satoja sitten tapahtunut, yhä oleva.
Koko ajan, Alituiseen. Sitä vaan ei saa koskaan kiinni.
Useita sukupolvia elää edelleen elämäänsä, samoilla mailla. Toisistaan
piittaamatta.
Meidän maailmamme ei ole ainoa, sen sisällä, tai ulkopuolella on toinen
maailma. Aistimme vaan eivät sitä havaitse.
Minulla oli suuri kunnia käydä menneisyydessä.

Näitä kertoissani mökillä, anopin hirnuva nauru katkesi kuin kanan lento,
tuodessani 27.7.1939 päivätyn Karjalaisen hänen käteensä.
Veren ohella se tuoksui yhä painomusteelle.