Olen nuori äiti ja minulla on alle vuoden ikäinen lapsi. Olemme lapsen isän kanssa eronneet vasta muutama kuukausi sitten ja minua edelleen ahdistaa kamalasti..! Mies on itse jo löytänyt uuden rakkauden.
Ajattelen häntä koko ajan, en siis mitenkään hyvällä ajattele. En pidä hänestä enää ihmisenä olenkaan ja kadun että ryhdyin hänen kanssaan mihinkään, mutta en ikinä kuitenkaan ihanaa lastani kadu.
Hän tapaa kerran viikossa lastaan minun luonani koska lapsemme ei tunne isäänsä eikä heillä ole mitään suhdetta viellä kehittynyt. Minua ahdistaa aina ihan älyttömästi kun se päivä lähenee kun hän on tulossa taas..! :'(
Joka päivä aamusta iltaan vaan mietin kaikkea ja ahdistaa..! Mutta en ole masentunut. Minulla on päinvastoin kova tahto jatkaa elämää ja päästä suhteestamme yli ! Se vaan on vähän vaikeaa kun toisen kanssa joutuu koko ajan olemaan tekemisissä..
Ehkä joku päivä en enää ahdistu hänen tulemisistaa ja en ajattele häntä enää päivittäin..:(
Onko muilla samoja kokemuksia? Sitten mieitn välillä miten minun pitäisi käyttäytyä häntä kohtaa kun hän tulee..? Olla ystävällinen ja kysellä kuulumisia? vai välinpitämätön ja tehdä vaan omia juttuja niinkuin olen tähän asi tehnyt.
Järjellä kun ajattelen niin asiat on ihan hyvin!
ISä tapaa lastan kerran viikossa eikä minun tarvitse muuten olla hänen kanssaan tekemisissä. Mutta tunteet on sittn vähän toisin taas..:/
Ajattelen häntä koko ajan, en siis mitenkään hyvällä ajattele. En pidä hänestä enää ihmisenä olenkaan ja kadun että ryhdyin hänen kanssaan mihinkään, mutta en ikinä kuitenkaan ihanaa lastani kadu.
Hän tapaa kerran viikossa lastaan minun luonani koska lapsemme ei tunne isäänsä eikä heillä ole mitään suhdetta viellä kehittynyt. Minua ahdistaa aina ihan älyttömästi kun se päivä lähenee kun hän on tulossa taas..! :'(
Joka päivä aamusta iltaan vaan mietin kaikkea ja ahdistaa..! Mutta en ole masentunut. Minulla on päinvastoin kova tahto jatkaa elämää ja päästä suhteestamme yli ! Se vaan on vähän vaikeaa kun toisen kanssa joutuu koko ajan olemaan tekemisissä..
Ehkä joku päivä en enää ahdistu hänen tulemisistaa ja en ajattele häntä enää päivittäin..:(
Onko muilla samoja kokemuksia? Sitten mieitn välillä miten minun pitäisi käyttäytyä häntä kohtaa kun hän tulee..? Olla ystävällinen ja kysellä kuulumisia? vai välinpitämätön ja tehdä vaan omia juttuja niinkuin olen tähän asi tehnyt.
Järjellä kun ajattelen niin asiat on ihan hyvin!
ISä tapaa lastan kerran viikossa eikä minun tarvitse muuten olla hänen kanssaan tekemisissä. Mutta tunteet on sittn vähän toisin taas..:/
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ainoa mikä auttaa on aika. Sinulla taitaa olla liikaa aikaa ajatella.
Anna tilaa lapselle ja isälle tutustua toisiinsa ja lähde vaikka lenkille, kun isä tulee tapaamaan lastaan. Kyllä he sen ajan pärjään keskenäänkin.
Joo, yhdyn täysin edellisen kirjoittajan neuvoon. Lähde lenkille siksi aikaa kun isä käy tapaamassa lastaan, kyllä ne siellä sen hetken toimeen tulee. Sekin on ihan normaalia että kaikenlaisia tunteita vielä ilmaantuu, onhan teillä yhteistä historiaa takana. Enemmän tekemistä niin on vähemmän ajateltavaa. Tapaa kavereita, käy lapsen kanssa avoimissa päiväkodeissa jne.. No, kaikkihan neuvoa osaa, taitoa vaatii niitä noudattaa ja poimia oikeat vinkit ittelleen.
Aika auttaa. Tuo on kyllä aivan totta, ettei yhtään tekisi mieli nähdä sitä toista. Hyvä silti että isä käy lastaan tapaamassa ja toivottavasti heille sitten kehittyy sellainen suhde, että voit alkaa lopulta antamaan lapsen hänen huostaansa ensin päiväksi, sitten yöksi ja lopulta pitemmäksikin aikaa.
Minusta tuo lenkillelähtö on hyvä ajatus. Luultavasti teillä, tai ainakin sinulla, on vaivaantunut olo kun lapsen isä on kylässä. Lisäksi on parempi, ettet ole heti auttamassa jos isällä menee sormi suuhun lapsen kanssa. Kyllä he pärjäävät muutaman tunnin oikein hyvin ja ulkoilma saa sinutkin hyvälle tuulelle.
Ilmeisesti teillä ei kuitenkaan ole varsinaisesti huonot välit. Vai ymmärsinkö oikein?
Jos ei, niin kannattaa koittaa vain suhtautua ystävällisesti ja jutella vähän niitänäitä ja etenkin lapsen kehityksestä. Itseäni ainakin harmitti suuresti, kun en voinut jakaa kenenkään kanssa sitä riemua mitä kaikkea lapsi taas on tehnyt ja oppinut. Ja tuossa ajassahan tapahtuu koko ajan todella paljon ja nopeasti.
Nyt on kulunut kolme vuotta erosta. Lapsen vaihdot ovat tapahtuneet pääasiassa hoitopaikan kautta (toinen on vienyt lapsen aamulla ja toinen hakenut iltapäivällä), mutta jos vaihto tapahtuu suoraan niin aina siinä menee pitkä tovi jutellessa lapsista. Samoin asioiden sopiminen puhelimitse: enää puhelut ei kestä kahta minuuttia vaan luontevaa juteltavaa löytyy varsinaisen asian ulkopuoleltakin.
Aika on auttanut ja voin sanoa että kyllä tuosta yli pääsee ajan kanssa.
(taustana voin sanoa, että meillä lapsen äiti lähti löytäessään uuden miehen. Lapsi oli silloin puoli vuotta. Meillä on ollut alusta asti 50/50-huolto. Vähän eri tavalla siis kuin teillä, mutta halusinkin kertoa omasta kokemuksestani. Ja on tässä vähän yhteisiäkin piirteitä)
Minulla hyvin pitkälti samoin... Tosin muksu menee isänsä ja tämän uuden perheen luokse kaksi kertaa kuussa viikonlopuksi... Jostain syystä että he saivat lapsen koski minuun aivan hirveästi, päätin että jos isä rupeaa meidän lasta yhtään laiminlyömään uuden perheen takia niin pistän välit täysin kokonaan 100% poikki... itse teen omia juttujani kun hän hakee lasta luokseen, menen nettiin ym kun mukulaa puetaan... En edes puhu hänelle jos hän ei kysy mitään enkä katso silmiin, en vain voi. Eli MYÖNNÄN, olen aika helvetin katkera,vihainen ja ahdistunut hänen isäänsä kohtaan, mutta en haluaisi olla,asiat kuitenkin ovat hyvin mutta pääni ei näytä sitä tajuavan!... Eihän sitä tunteilleen mitään voi... Odotan "innolla" lapsen synttäreitä kun joudutaan olemaan saman katon alla pidempään...