Hei!
Kysyin tuossa taannoin, 2,5 kk sitten samalla otsikolla kirjoittamassani viestissä kuinka voisit isovanhempana suhtautua lapsenlapseen, jonka alkuperä on se, että poikasi naisystävä on sen "ilman lupaa" hankkinut.
Useimmat vastaajista sanoivat luonnollisesti paheksuvansa tekoa, mutteivät viatonta lasta sen vuoksi hylkäisi, vaan jopa entistä suuremmalla syyllä pitäisivät yhteyttä ja haluaisivat siten tarjota edes yhden täyspäisen aikuiskontaktin tälle lapselle.
Lupasin palata asiaan. Lapsi ei tuolloin ollut vielä syntynyt eikä ole nytkään. Itse olen tämän lapsen äitinä kuitenkin vähintään uudestisyntynyt. Lapsen isä oli kiristämällä kieltänyt minua ottamasta yhteyttä entiseen vaimoonsa. Meillä kummallakin oli edellisistä liitoista lapsia. Mies sanoi, että olisin vaaraksi hänen suhteelleen näihin aiempiin lapsiin, jos ottaisin entiseen vaimoon yhteyttä, koska tämä entinen vaimo on mustasukkainen hullu ja kimmastuisi tällaisesta uutisesta. Hän ilmoitti myös ettei aikoisi tätä minun tehtailemaani lasta tavata senkään takia, että olen sitä häneltä toistuvasti kerjännyt ja sen takia että päätin vastuuttaa hänet isyyteen siitä huolimatta, ettei hän ollut tätä lasta suunnitellut. Hän syytti minua talousrikolliseksi.
Olin jo näihin hänen lapsiinsa entisestä liitosta tutustunut ja sen vuoksi sinnittelin kuukausikaupalla enkä ottanut yhteyttä. Lopulta epätoivo kasvoi liian suureksi. Olin varma, että mies ei tule olemaan yhteydessä tähän lapseensa ja tuntui kohtuuttomalta, että mies halusi myös kieltää tältä lapselta yhteydet tämän isänpuolen sisaruksiin. Olisin voinut toki odottaa, että lapset kasvavat ja tekevät itse omat päätöksensä. Päätin kuitenkin viimein (taas) ottaa ohjat omiin käsiini ja ilmoittaa itsestäni entiselle vaimolle, jonka tiesin kumminkin tietävän olemassaolostani.
Ilmeni, että entinen vaimo saattaa toki olla "mustasukkainen hullu", mutta samassa määrin kuin minä itse olen sellainen. Ilmeni, että hän haluaa olla meihin yhteydessä. Ilmeni todistettavasti, että mies oli pimittänyt viranomaisilta omaisuuttaan saadakseen näiden aviolastensa elatusmaksut kunnan maksettaviksi. Ilmeni, että mies oli omasta aloitteestaan lakannut tapaamasta ensimmäisestä liitosta syntynyttä lastaan riideltyään tämän kanssa (siis ihan reippaasti alaikäisen lapsen kanssa). Minulle mies oli kyynelsilmin kertonut, että mustasukkainen 2. vaimo esti tapaamiset, mitä tarinaa olin jo alkanut epäillä kun mies ei kyennyt yrittämään uusia yhteydenottoja tähän unohtuneeseen lapseensa meidän suhteemme aikana, vaikka rohkaisin häntä siihen.
Oikeastaan mikään näistä edellä mainituista nyt ilmi tulleista asioista ei minua järkyttänyt siinä määrin kuin vielä yksi pieni valkoinen valhe, joka selvisi. Minulla on tallella vielä sähköpostiviesti, jossa mies kirjoittaa ennen ensi tapaamistamme, että on muuttanut asumuseroon vaimostaan vuosi sitten. Kävin miehen asunnolla melko pian ensi tapaamisemme jälkeen ja pystyin toteamaan, että kyse oli todella hänen pysyvästä kodistaan, jossa hän asui yksin ja jossa hän tapasi lapsiaan. Henkilöllisyys ja työpaikkakin olivat uskottavasti tiedossani, joten uskoin hänen sanomansa ja aloitin suhteen hänen kanssaan.
Mutta mutta...Ensi tapaamisella mies esitteli minut lapsilleen. Tapasimme leikkipuistossa. Minulla oli oma lapseni mukana. Lapset tietysti kertoivat äidilleen tästä tapaamisesta. Kuulin, että äiti oli ollut raivoissaan. Ymmärsin toki tämän, mutta ajattelin silti, että hänen on kumminkin jossain vaiheessa totuttava ajatukseen, että eron jälkeen elämä jatkuu.
Mitä minä sitten nyt sain tietää? Jotain sangen nöyryyttävää. Miehen asumuseroon muutosta ei yhteydenpitoa aloittaessamme ollutkaan kulunut vuosi vaan reilu viikko...Kun hän tuli lapsineen minua tapaamaan ja lanseeraamaan uudeksi äitipuoleksi oli kyse lasten ensimmäisestä tapaamisesta isän kanssa eron jälkeen. Mies oli kertonut entiselle vaimolleen lukeneensa jostain, että koiraa tai lapsiaan ulkoiluttava mies on naisten mieleen.
Jostain syystä minusta lasten äidin "hullu mustasukkaisuus" tuntuu tämän uuden tiedon valossa melko normaalilta. Jostain syystä minusta ei enää tunnu hirvittävän tärkeältä, että "vahinkolapsellamme" on yhteys tällaiseen isään. Kuulin myös, että herra isä on raskauteni aikana muuttanut toiselle paikkakunnalle uuden morsiamensa perässä. Voi vain arvella, minkälaisen version kaikesta tämä naisraukka on kuullut. Lapsemme isoäiti tukee poikaansa eikä aio olla meihin yhteydessä. Jostain syystä en jaksa siitäkään enää välittää.
Korttitalo on sortunut. Perusta olikin mätä alunalkaen. Olen aivan raivoissani, mutta tällä kertaa kaikkein eniten näiden miehen jo syntyneiden lasten vuoksi. Kuinka hän kehtaa kohdella heitä tällä tavalla, retuuttaa heidät heti perheen kotoa muutettuaan uuden naisen luo? Minut mies hylkäsi (päätöstään kuitenkaan sanoiksi pukematta)heti raskaudestani kuultuaan ja on siitä pitäen syyllistänyt minua kaikin tavoin epärehellisyydestäni. Halunnut minun ja lapsen katoavan elämästään ja kieltää lapselta myös yhteyden sukuunsa.
Jostain syystä olen kyllästynyt olemaan tämän tarinan (ainoa) roisto. Erittäin tyhmäksi kyllä tunnen itseni ja minulla totisesti riittää kiikkustuolissa kerrottavaa lastenlapsille!
Ehkä kysymys kuuluukin nyt: Voisitko sinä antaa poikasi toimia tällä tavalla? (isoäiti tietää tästä syntyvästä lapsesta ja lapsen syntyhistoriasta)
Kysyin tuossa taannoin, 2,5 kk sitten samalla otsikolla kirjoittamassani viestissä kuinka voisit isovanhempana suhtautua lapsenlapseen, jonka alkuperä on se, että poikasi naisystävä on sen "ilman lupaa" hankkinut.
Useimmat vastaajista sanoivat luonnollisesti paheksuvansa tekoa, mutteivät viatonta lasta sen vuoksi hylkäisi, vaan jopa entistä suuremmalla syyllä pitäisivät yhteyttä ja haluaisivat siten tarjota edes yhden täyspäisen aikuiskontaktin tälle lapselle.
Lupasin palata asiaan. Lapsi ei tuolloin ollut vielä syntynyt eikä ole nytkään. Itse olen tämän lapsen äitinä kuitenkin vähintään uudestisyntynyt. Lapsen isä oli kiristämällä kieltänyt minua ottamasta yhteyttä entiseen vaimoonsa. Meillä kummallakin oli edellisistä liitoista lapsia. Mies sanoi, että olisin vaaraksi hänen suhteelleen näihin aiempiin lapsiin, jos ottaisin entiseen vaimoon yhteyttä, koska tämä entinen vaimo on mustasukkainen hullu ja kimmastuisi tällaisesta uutisesta. Hän ilmoitti myös ettei aikoisi tätä minun tehtailemaani lasta tavata senkään takia, että olen sitä häneltä toistuvasti kerjännyt ja sen takia että päätin vastuuttaa hänet isyyteen siitä huolimatta, ettei hän ollut tätä lasta suunnitellut. Hän syytti minua talousrikolliseksi.
Olin jo näihin hänen lapsiinsa entisestä liitosta tutustunut ja sen vuoksi sinnittelin kuukausikaupalla enkä ottanut yhteyttä. Lopulta epätoivo kasvoi liian suureksi. Olin varma, että mies ei tule olemaan yhteydessä tähän lapseensa ja tuntui kohtuuttomalta, että mies halusi myös kieltää tältä lapselta yhteydet tämän isänpuolen sisaruksiin. Olisin voinut toki odottaa, että lapset kasvavat ja tekevät itse omat päätöksensä. Päätin kuitenkin viimein (taas) ottaa ohjat omiin käsiini ja ilmoittaa itsestäni entiselle vaimolle, jonka tiesin kumminkin tietävän olemassaolostani.
Ilmeni, että entinen vaimo saattaa toki olla "mustasukkainen hullu", mutta samassa määrin kuin minä itse olen sellainen. Ilmeni, että hän haluaa olla meihin yhteydessä. Ilmeni todistettavasti, että mies oli pimittänyt viranomaisilta omaisuuttaan saadakseen näiden aviolastensa elatusmaksut kunnan maksettaviksi. Ilmeni, että mies oli omasta aloitteestaan lakannut tapaamasta ensimmäisestä liitosta syntynyttä lastaan riideltyään tämän kanssa (siis ihan reippaasti alaikäisen lapsen kanssa). Minulle mies oli kyynelsilmin kertonut, että mustasukkainen 2. vaimo esti tapaamiset, mitä tarinaa olin jo alkanut epäillä kun mies ei kyennyt yrittämään uusia yhteydenottoja tähän unohtuneeseen lapseensa meidän suhteemme aikana, vaikka rohkaisin häntä siihen.
Oikeastaan mikään näistä edellä mainituista nyt ilmi tulleista asioista ei minua järkyttänyt siinä määrin kuin vielä yksi pieni valkoinen valhe, joka selvisi. Minulla on tallella vielä sähköpostiviesti, jossa mies kirjoittaa ennen ensi tapaamistamme, että on muuttanut asumuseroon vaimostaan vuosi sitten. Kävin miehen asunnolla melko pian ensi tapaamisemme jälkeen ja pystyin toteamaan, että kyse oli todella hänen pysyvästä kodistaan, jossa hän asui yksin ja jossa hän tapasi lapsiaan. Henkilöllisyys ja työpaikkakin olivat uskottavasti tiedossani, joten uskoin hänen sanomansa ja aloitin suhteen hänen kanssaan.
Mutta mutta...Ensi tapaamisella mies esitteli minut lapsilleen. Tapasimme leikkipuistossa. Minulla oli oma lapseni mukana. Lapset tietysti kertoivat äidilleen tästä tapaamisesta. Kuulin, että äiti oli ollut raivoissaan. Ymmärsin toki tämän, mutta ajattelin silti, että hänen on kumminkin jossain vaiheessa totuttava ajatukseen, että eron jälkeen elämä jatkuu.
Mitä minä sitten nyt sain tietää? Jotain sangen nöyryyttävää. Miehen asumuseroon muutosta ei yhteydenpitoa aloittaessamme ollutkaan kulunut vuosi vaan reilu viikko...Kun hän tuli lapsineen minua tapaamaan ja lanseeraamaan uudeksi äitipuoleksi oli kyse lasten ensimmäisestä tapaamisesta isän kanssa eron jälkeen. Mies oli kertonut entiselle vaimolleen lukeneensa jostain, että koiraa tai lapsiaan ulkoiluttava mies on naisten mieleen.
Jostain syystä minusta lasten äidin "hullu mustasukkaisuus" tuntuu tämän uuden tiedon valossa melko normaalilta. Jostain syystä minusta ei enää tunnu hirvittävän tärkeältä, että "vahinkolapsellamme" on yhteys tällaiseen isään. Kuulin myös, että herra isä on raskauteni aikana muuttanut toiselle paikkakunnalle uuden morsiamensa perässä. Voi vain arvella, minkälaisen version kaikesta tämä naisraukka on kuullut. Lapsemme isoäiti tukee poikaansa eikä aio olla meihin yhteydessä. Jostain syystä en jaksa siitäkään enää välittää.
Korttitalo on sortunut. Perusta olikin mätä alunalkaen. Olen aivan raivoissani, mutta tällä kertaa kaikkein eniten näiden miehen jo syntyneiden lasten vuoksi. Kuinka hän kehtaa kohdella heitä tällä tavalla, retuuttaa heidät heti perheen kotoa muutettuaan uuden naisen luo? Minut mies hylkäsi (päätöstään kuitenkaan sanoiksi pukematta)heti raskaudestani kuultuaan ja on siitä pitäen syyllistänyt minua kaikin tavoin epärehellisyydestäni. Halunnut minun ja lapsen katoavan elämästään ja kieltää lapselta myös yhteyden sukuunsa.
Jostain syystä olen kyllästynyt olemaan tämän tarinan (ainoa) roisto. Erittäin tyhmäksi kyllä tunnen itseni ja minulla totisesti riittää kiikkustuolissa kerrottavaa lastenlapsille!
Ehkä kysymys kuuluukin nyt: Voisitko sinä antaa poikasi toimia tällä tavalla? (isoäiti tietää tästä syntyvästä lapsesta ja lapsen syntyhistoriasta)
Vastaukset 15
Vanhimmat
Poika (siis mies) on aikuinen ja vastuussa omista möhlingeistään.
Ei vanhaa isoäitiä voi enää vastuuttaa... eikä hän ole kasvatusvelvollinen psykopaattisesta pojastaan.
Minua, sorry vaan, pikemmin säälittää vanhus, joka joutuu seuraamaan tällaista.
Mitä hän voisi tehdä, muuta kuin korkeintaan tehdä perinnöttömäksi poikansa?
Vanhuksella on omat vaivansa, kipunsa ja nivelrikkonsa. Hän ei jaksa, eikä tahdo ajatella näitä poikansa lemmenseikkailuja.
Tottakai hän haluaa pitää ihannoidun kuvan pojastaan. Hän ei kestä, hänen psyykensä ei kestä rikkoa sitä kuvaa.
Ihminen, joka elää elämänsä syksyä, ei halua tehdä tyhjäksi menneisyyttään, johon on uskonut, toivonut ja luottanut.
Vanhat äidit eivät ole vastuussa aikuisten lasten töppäilystä lainkaan edessä. Yhtään vanhusta ei ole laitettu tyrmään poikiensa rötöksistä.
Laki näyttää olevan viisampi kansaa.
Nuoret selvitelkööt oman sänkyseikkailunsa ja niiden tulokset!
Ymmäärrystä tässä asiassa. Minusta olisi vastenmielistä vastuuttaa jotain vanhaa Huldaa sellaisesta.
Syökööt he nitrojaan omassa rauhassaan ja pitäköön unelmansa, idolinsa ja harhansa.
Jaksamista sinulle, olet kokenut karsean pettymyksen.
Kaikella on tarkoituksensa. Ehkä tälläkin tapauksella. Tämä petkutus viestittää sinulle jotakin ohjeeksi ja opiksi sinulle.
Kysy mielessäsi, mikä viesti tapahtumilla on sinull.
Saat kyllä alitajunnaltasi vastauksen!
ovat tosi vanhoja.
Minusta se isoäiti minkä tuossa kaikkine vaivoineen kuvasit edustaa enemminkin jo iso-isoäitiä, kuin ehkä vielä alle kuusikymppistä mahd. nuorekasta mummoa.
Olisi kiva tietää, minkä ikäisestä miehen äidistä on kysymys ja kuinka vaivaisesta.
Olen varmaan vanhempikin kuin miehesi äiti, joten olen vuosien varrella erilaisia elämänkohtaloita nähnyt.
Kysyt, miten miehen äiti sallii tämän kaiken. Siihen on minun pakko sanoa, että osoite on väärä.
Isoäiti ei voi asialle yhtään mitään. Hänellä on tunneköyhä poika, joka on syntymästään saakka ollut samanlainen. Perusluonne ihmisellä on alun alkaen olemassa. Uskon, että pojan äidille asia on selvinnyt jo pojan lapsuudessa. Se on varmasti ollut myrskyinen ja ristiriidat kotona jokapäiväiset.
Varmasti poika on kertonut kuinka väärin häntä kotona on kohdeltu, sillä tuollainen ihminen on aina mielestään joka asiassa syytön ja kurjien olosuhteiden uhri.
Äidin osana on ollut yrittää vain tulla toimeen. Hän on samassa pisteessä kaikkien näiden kertomiesi naisten kanssa. Mies manipuloi äitiään, tekee itsensä "tykö", mutta petkuttaa heti kun voi. Ilmiselvää on, ettää äidillä ei ole totuudenmukaista kuvaa poikansa naisjutuista, sillä hänhän kuulee asiat poikansa kertomana. Äidille on vielä helpompaa syöttää pajunköyttä kuin epäluuloisille naisystäville.
Äiti ei voi erota. Oman mielenrauhansa vuoksi hänen on vain yritettävä uskoa poikaa mieluummin kuin muita. Kyllä hän sydämessään tietää asian oikean laidan.
Uskon, että äiti on taistelunsa käynyt jo vuosia sitten. Hän syyttää itseään ja yrittää ajatella asiat parhain päin. Joko hän on yhtä tunteeton kuin poikansa, tai sitten hän on onnettomin teistä kaikista.
Rakkauteen ja huolenpitoon kykenevä isä ei toimisi kertomallasi tavalla missään olosuhteissa. Omat lapset ovat useimpien eroavien miesten murheena ja huolena, vaikka koti hajoaakin ja välit vaimoon kylmenevät.
Miesystäväsi on tuollainen dohuan-tyyppi, joka löytää aina uuden naisen, joka uskoo hänen vilpittömältä tuntuvaa puhettaan. On selväkin, että suhteesta lähdettyään miehen on kiireesti löydettävä uusi naisystävä, jonka luo voi muuttaa, koska hän ei halua elää yksin arkisten huolien kanssa. Naiset maksavat vuokrat, tekevät ruuat ja pesevät pyykit. Miehen mielestä se on naisen tehtävä.
Olet järkevä ja aikuinen. Olet joutunut tilanteeseen, joka selvisi vasta kun olit jo raskaana. Mutta sinä tiedät nyt. Et enää kuvittele turhia miehestä, et ajattele, että kaikki vielä muuttuu hyväksi. Sinä olet siinä asiassa voiton puolella. Oman lapsesi voit suojata isän aiheuttamilta kolhuilta, kun todellakin unohdat koko mieen. Uskon myös, ettei miehen äitikään rikastuttaisi lapsesi elämää millään tavalla, niin että on turhaa yrittää pitää häneen yhteyttä.
Uskoisin, että se on tilanteessasi paras ratkaisu.
pitäisi laittaa ilmoitus lehtiin ja kuva televisioon varoitusten kera, että hänen tiensä tuolla alalla olisi kuljettu loppuun.
Hän on sitä lajia, että niin kauan kun hänen tarinansa naisiin uppoaa, niin jatka ja jatkaa vaan.
Onkohan hän todella saanut äitinsäkin uskomaan kaikki nyyhkytarinansa ja siksi äiti on hänen puolellaan.
Tiedätkö varmuudella, että äiti tukee poikaansa ja ei välitä olla lapsenlastensakaan kanssa tekemisissä? Vai onko sekin miehen sepittämä juttu.
Kun mies valehtelee noin paljon ja joka suuntaan, niin mistään ei voi olla varma, ennen kuin on tarkistanut muilta asioiden todenperäisyyden.
Tämä mies on täysin kehittymätön henkisesti, eikä ehkä koskaan tule ajattelemaan muita kuin itseään.
Onneksi sait totuuden selville jo ennen lapsesi syntymää, joten voit lopettaa toivomasta yhtään mitään siltä suunnalta.
Keskity nyt vain lapseesi ja siihen, että yksin tulet lapsesta aina vastaamaan ja yritä unohtaa koko mies.
Lapselle kertoisin aikanaan, kun hän kysyy isästään, isän nimen ja ehkä näyttäisin valokuvan.
Lapsella on siihen oikeus.
Tiedän, että monille lapsille riittää, tai ainakin on tyhjää parempi, että tietävät isänsä nimen ja miltä isä näyttää. Sen jälkeen asia ei enää askarruta lapsen mieltä ja kun häneltä joku kysyy, mikä on isänsä nimi, niin hän voi sitten kertoa.
Kamalaa jos lapsi joutuu sanomaan, ettei tiedä.
Kun tollaset asiat on lapselle selvät, niin hän jatkaa keskittymistä leikkeihinsä eikä mieti niitä enää ja hän on ihan tyytyväinen sinun kanssasi.
Jos taas lapselle ei kerrottaisi, jäisi asia askarruttamaan häntä koko loppuelämäksi.
Ole sinä edes rehellinen ja avoin lapsellesi.
Koska olet itse myöntänyt oman osuutesi tässä lapsenteko projektissa, niin älä enää laita lastasi kärsimään mistään juonitteluista tai salailuista. Lapselle pitää olla rehellinen.
Rehellisyyttä sun ei tarvi koskaan katua.
Kysyit miten pojan äitinä suhtautuisin, vastaus on, että mikäli tietäisin totuuden saisi poikani melkoisen moraalisaarnan ja itse yrittäisin ainakin paikkailla ja tehdä lapsenlasteni kanssa mitä tehtävissä on.
Aikuisen miehen elämää olisi muuten melko vaikeaa mitenkään muuttaa tai siihen puuttua.
Luovuin tosiaankin periaatteestani, jonka mukaan isän läsnäolo lapsen elämässä on aina hyvä asia. Minulle on tosiaan ehdotettu mitä erilaisimpia versioita, joita sepittää isästä vauvalle. Että isä on kuollut, ettei isä ole hylännyt...Kumpikaan selitys ei käy, koska ei ole totta. Valheita tässä tarinassa on kerrottu kylliksi.
Aion kertoa lapselle isästä ja näyttää isän kuvaa jo ennen kuin lapsi itse osaa isää kysyä.Aion kertoa hänelle, ettei isä kykene tapaamaan häntä, mutta että syy ei missään tapauksessa ole lapsen itsensä. Viimeistään lapsen täysi-ikäistyttyä kerron koko tarinan. Siihenkin lienee monta tapaa olemassa ja siihen mennessä lienen myös työstänyt enimmän katkeruuden - myös omasta osuudestani tapaukseen.
Lapsi on ollut toivottu alusta saakka, joten uskon hänen syntyvän täysjärkisenä, vaikka olenkin koko raskauden ajan voinut henkisesti tosi huonosti. Voin myös vilpittömästi kertoa hänelle olleeni syvästi rakastunut hänen isäänsä ja isän hyvistäkin puolista. Nyt totuuden selvittyä pystyn kuitenkin viimein armahtamaan itseni ja suomaan lapselle tämän tarvitseman huomion.
Mitä mieheen tulee...Itse jo valmiiksi äitinä toivon voivani tarvittaessa vaikka katkaisemaan välini sellaiseen lapseeni, joka törttöilisi vauvani isän tavalla. Lapseen pitäisin kaikessa tapauksessa yhteyttä. Lapsen isoäidistä tiedän, että hän ei ole kyennyt pitämään yhteyttä poikansa esikoiseenkaan, vaikka tämä asuu hyvin lähellä isoäitiään eikä isoäidin ja lapsen äidin välillä ole epäsopua lukuunottamatta tietenkään sitä, että lapsen äiti on vihainen isälle tapaamisten loppumisesta. Eikä pysty ymmärtämään, miksi isoäiti seuraa esimerkkiä. Isoäiti on täysin selvillä tämän vauvan olemassaolosta ja saanut minulta kirjeen, jossa kerron oman puoleni tarinasta. Olen pyytänyt häntä olemaan läsnä lapsen elämässä. Hän ei pysty tähän kutsuun vastaamaan, niinpä keinoni ovat lopussa.
En haluakaan vastuuttaa vanhempia täysi-ikäisten lastensa tekemisistä. Omista tekemisistään kyllä. Eri asia on tietysti, jos kyse on hyvin vanhasta ja/tai sairaasta ihmisestä, jonka energiat menevät omaan selviytymiseen.
Pidän tärkeänä sitä, että lapsella on yhteys kummankin puolen sukuun, koska biologisten sukulaisten tuntemisella on merkitys ihmisen identiteetille. Suurena lohtuna tässä karmeudessa onkin nyt se, että vaikuttaa siltä, että lapsella tulee olemaan läsnä elämässään ainakin nämä isän puolen sisarukset...siis ainakin nämä, joiden äidit ovat uraputki-isälle jo taakse jäänyttä elämää.
Piti vielä sanomani, että kiitos vastauksista! Näin pääsiäisen alla tuntuu hyvältä, että piinaviikot tuntuvat vihdoin olevan ohitse ja saan kokea ikäänkuin kuolleista ylösnousemisen riemun. Olen vapaa!
minäkin halusin elämän jatkuvan ,kihloihin mentiin ja lasta rupesin odottamaan.saman toisto,minä yksin olen lapsen halunnutkin.synnytyksen jälkeenkään emme muuttaneet yhteen,oli aviliitosta 2 lasta joiden kanssa asuin.nyt lapsi ei halua tavata isää alkon vaikeuksien takia,ja minä olen kasvattanut vihaamaan isäänsä.minusta on naurettavaa että sukulaisten silmissä nainen joka haluu rakentaa uuden kodin onkin anopin pojalle tosi huono,vapaita naisia juoksee vapaana pilvin pimein,jotka vois tehdä sukuun sen jatkajan ,tiedä sitten kumpi olis parempi onni.
Olen varma, että joudun myös edelleen kamppailemaan sen kanssa, että tunnen kauheaa vihaa vauvani isää kohtaan - omasta puolestani, vauvan puolesta ja näiden muiden lasten ja naisten puolesta. Nyt pyörityksessä olevallakin naisella on jo ennestään lapsia eikä hänellä luultavasti ole mitään tietoa kokonaistilanteesta, kuten minullakaan ei ollut. Pelkään, että on mahdollista, että lapsi kuulee paljon vihaisia ja väheksyviä kommentteja isästään. Ei pelkästään minulta ja lapsiltani, vaan kaikilta, joiden kanssa olen tekemisissä. Mies vedätti meitä kaikkia. Saattaa olla mahdollista, että huuma minun kanssani ei kestänytkään hirveän kauan myös siksi, että mies huomasi, ettei pysty eristämään minua, kuten ex-vaimon kanssa oli pystynyt tekemään. Heidän liittonsa kesti kauemmin, mutta siihen sisältyi sitten röyhkeää sikailua heti kun nainen oli saatu kiinnitettyä. Minä hölmö halusin kiinnittyä ihan itse kun en tiennyt karmeaa totuutta tästä miehestä.
Pyrin silti siihen, etten kasvata lasta vihaan. Aion toki puhua hänen kanssaan siitä, etten ymmärrä, hyväksy tai pidä siitä, minkälaisen tien hänen isänsä valitsi erityisesti suhteessa tähän lapseen - että vihaan sitä, miten hän toimii. Tyytyväinen olen ainoastaan siitä, että vain raskaustesti näytti plussaa. Tuollaisen miehen kanssa olisi voinut käydä paljon hullumminkin!
Onneksi sinulla on vielä pitkä aika siihen, kun alat puhua lapselle isästä.
Lapsi ei ehkä edes ihmettele moneen vuoteen koko asiaa, varsinkin jos sinulla on omaa sukua ympärilläsi.
Toivottavasti pystyt sitten aikanaan kiihkottomasti kertomaan, että näitte isän kanssa parhaaksi kokonaan erota, koska aina ei asiat luista niin kuin on ajateltu.
Tietysti asia on lapsen kannalta surullinen, mutta ehkä kuitenkin hänelle onneksi, koska isä ei osaa olla aikuinen ja isä.
Lapsesi kuuluu isänsä sukuun, vaikka mitä tapahtuisi, joten on tietysti turhaa panna häntä siihen tilanteeseen, että isää ja hänen sukuaan pitää vihata. Lapselle se on vaikeaa, eikä hän pysty käsittämään sitä.
Aion kertoa lapselle isästä kuvaa näyttämällä jo ennen kuin lapsi osaa puhua tai kysyä isästä mitään. Opettaa hänelle, kuka ja minkänäköinen ihminen isä on. Isästä ei varmasti tarvitse päivittäin pakkomielteisesti jauhaa ja jankuttaa, mutta haluan silti, että lapselle syntyy selvä tietoisuus siitä, että asiaan ei liity mitään (hänen itsensä kannalta) hyssyteltävää, mystistä tai hävettävää.
En kyllä ajatellut sepittää mitään siitä, että ero oli jotenkin yhdessä suunniteltu juttu kun niin ei kerran ollut. Vihaisuus ja sen välittyminen ei minusta ole pahasta, kunhan itse olen sinut asian kanssa ja viha kohdistuu isän toimintaan ja ratkaisuihin, ei isään henkilönä (siihen on vielä matkaa). Sainhan kuitenkin tältä mieheltä, vaikkakin vääryydellä, tämän ihanan lahjan. Lapsi on ihme!
Kuten sanottu, kontakti sisaruksiin tulee toivottavasti arkipäiväistämään ja normalisoimaan tilannetta ja lapsi pääsee sitä kautta kiinnittymään myös osaksi isän sukua, vaikka kontaktia isään ja isovanhempiin ei luultavasti olekaan. Isälle lähetämme varmaankin ihan reippaasti isänpäivänä kortin. Ja isoäidille äitienpäivänä.
Aika näyttää ja opettaa. Uskon, että paljon tällaista pahaa jäisi tapahtumatta, jos ihmiset lakkaisivat valehtelun lisäksi suostumasta valheessa elämiseen ja salailuun. Kaikilla on oma vastuunsa itsestään, tilanteista ja jossain määrin myös toisistaan.
Kovastipa suunnittelet mitä meinaat lapsesi kanssa tehdä. Ja syytät kaikesta isää. Vain sivulausein toteat itse aiheuttaneesi tilanteesi. Jos suku ei halua sinua (ymmärrettävistä syistä), älä tuputa itseäsi sinne väkisin.
Lapselle en olisi vihainen, katkera tai muutakaan, mutta miettisin kovasti mitä konnuuksia juonit kun oveni taakse tulet koputtelemaan.
Jos äitiä pitäisi hävetä, häpeäisin sinua.
olen aivan riittävän monta kuukautta yrittänyt kaivaa lähinnä itsestäni syitä tapahtumien kulkuun. En kiellä enkä ole missään vaiheessa kieltänyt omaa viheliäistä osuuttani tapahtumiin. Moni muu, terveempi ihminen, olisi tajunnut luovuttaa ajoissa mahdottoman edessä. Olen silti helpottunut siitä, että nyt sain selville asian, joka tekee suhteen kulusta aivan loogisen. Mitään suhdetta ei itse asiassa koskaan oikeasti ollutkaan olemassa, joten on aivan paikallaan, että mies on roikkumisestani ja petoksestani raivoissaan eikä halua lapseenkaan pitää mitään yhteyttä.
Aivan varmasti on myös paikallaan sanoa, ettei toimintani ole ollut rakkaudellista, vaan yhä enenevässä määrin pakkomielteisen takertuvaa ja toisen/toisten elämästä päättämiseen pyrkivää. Pyrin myös liikaa hallitsemaan tulevaisuutta sen sijaan, että keskittyisin omiin vastuihini tässä päivässä. Jo pelkästään tänne palstalle asiasta kirjoittaminen on sitä. Parempi olisi ollut sinetöidä asia mielessään ja keskittyä jatkamaan vain omaa elämää.
Mitä tarkoitat kun puhut lapsesta? Tätä vauvaa vai sen isää? Ymmärrän tekstistä, että isää.
Jos puhut isästä, en voi ymmärtää pelkästään jo sitä, että antaisit siunauksesi hänen toiminnalleen ja että mielestäsi on vallan sopivaa valehdella tuntemattomille ihmisille päästäkseen heidän suosioonsa - ja siinä sivussa riepotella omia lapsiaan äitipuolen luota toisen luo vailla minkäänlaista hengähdystaukoa lasten kodista muuttamisensa jälkeen - ja olla tapaamatta omaa lastaan, sellaista, jonka kanssa on lapsen varhaislapsuuden elänyt ja myöhemmin itse kontaktin katkaissut. Ja selittää lasten äitien, näkökulmastani loogisen reagoinnin toimintaansa sillä, että nämä ovat mielenhäiriöisiä ja tasapainottomia.
Itse olen ollut elämäni varrella tekemisissä sellaistenkin eri-ikäisten ihmisten kanssa, joiden perheet on sota hajottanut eikä perheenjäsenten tästä syystä ole enää ollut mahdollista elää yhdessä. Tämän vuoksi minun on ollut yhä vaikeampi ymmärtää sitä, että jotkut järjestävät näitä sotaolosuhteita aivan vapaaehtoisesti omaan elämäänsä. Toisaalta sodat lienevät vain tämän samanlaisen itsekkyyden (josta en millään lailla itsekään ole vapaa) ilmentymää suuremmassa mittakaavassa. Ihmisellä ei ole väliä!
Kiitän kommentista! Siinä oli vinha perä ja se herätti ajatuksia!
Mies teki ja tekee mitä lystää. Sinä teit oman valintasi hankkimalla ominpäin lapsen, vaikka onhan se miehelläkin vastuu, kun yhdynnässä ollaan. Tunnut kantavan kovasti huolta ex-miehen tekosista ja siitä mikä on hänen äitinsä vastuu tapahtumien kulussa.
Miehen tekoihin et voi vaikuttaa, varsinkaan jo tehtyihin asiohin. Miehen äiti on oman osuutensa poikansa elämässä jo tehnyt tämän lapsuusaikana eikä voi aikuisen miehen elämään puuttua.
Sinä et voi siis kuin keskittyä vain omaan elämääsi, jonka olet itsellesi luonut. Mitä sitä kuluttamaan energioitansa sellaiseen mille ei voi mitään. Anna nekin voimat kehostasi kasvavalle lapsellesi ja suuntaa kohti tulevaa.
Niin kauan kun takerrut märehtimään ex-miehesi elämän käänteitä annat hänelle vallan sinusta eli hän pitää sinua vallassaan. Sitäkö haluat? Ja sitä, että tuhlaat omaa elämääsi keskittymällä jonkun toisen elämään?
Jos et omin päin pääse vihantunteistasi ex-miestäsi kohtaan suosittelen kaupunkisi perheneuvolan psykologin juttusille menoa. Neuvolasta saa myös sellaisten henkilöiden puhelinnumeroita, jotka voivat auttaa sinua pääsemään henkiseen tasapainoon. Ethän anna vihan siirtyä lapseen!
vihastasi.
Lapsellesi älä kerro aikanaan, ettei isä hänestä piittaa, se tieto voi olla hyvinkin traumatisoiva hänelle.Kerro vain hyvät asiat, mitkä hänetä muistat.
"Lapsellesi älä kerro aikanaan, ettei isä hänestä piittaa, se tieto voi olla hyvinkin traumatisoiva hänelle."
Samaa mieltä!
"Kerro vain hyvät asiat, mitkä hänestä muistat."
Eri mieltä. Voihan sitä asioista kertoa niin kuin ne ovat, mutta lapsen ikään sopivana ajankohtana.