Odotan lasta, josta olen todella onnellinen. Lapsellani on isä ja suunnittelemme kovasti tulevaisuutta. Olemme nuoria ja kaiken pitäisi olla edessä. Kuitenkin olen niin surullinen ja maassa. Odotusaikanani on kuollut jo 3 henkilöä, kaikki läheisiä, melko nuoria vielä. Tuntuu etten kestä omaa, enkä läheisieni surua. Yritän ajatella tulevaa, mutta mietin vain onko sitä edes, kaikki voi loppua niin äkkiä. Oikeastaan minulla on kauhea koti-ikävä, pelkään, että joku taas lähtee. Tämä on melko raskasta aikaa ja olen miettinyt, miten jkasan sitten kun vauva tulee. Voisinko minä piristyä, kun saan muuta ajateltavaa? Pelkään, että masennun entistä enmmän synnytyksen jälkeen kun olen jo valmiiksi niin maassa. Eikös se synnytyksen jälkeinen masennus ole niin yleistä? Miksi en voi ajatella onnellisia asioita.. Toivoisin, että joku voisi neuvoa miten selviäisin pois tästä synkästä olosta ja välttää vielä pahempi masennus.
kuinka selvitä??
kohta äiti
2268
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
mee juttelee jonkun kanssa. Ota miehesi mukaan.
Me saatiin keskusteluapua (terveyskeskuspsykologi ja seurakunnan naispappi), kun kymmenviikkonen siskontyttö kuoli isoäitini hautajaisten aikana ja vaimonikin oli raskaana.
Vauvan synnyttyä tuskin ehdit ajatella muuta kuin vauvan hoitoa, mutta jos jäät hoitovapaalle äitiysloman jälkeen, hommaa jokin harrastus. Nytkin sinun kannattanee touhuta jotain, josta tykkäät. Sen olen huomannut, että mitääntekemättömyys pahentaa tilannetta.
Koeta saada nuo surulliset asiat purettua jollain tavalla, ettei käy niin, että ne pomppaavat kymmenien vuosien päästä särkemään sen hetkistä elämääsi. Kirjoita, keskustele, mutta älä pyöritä ajatuksiasi vain päässäsi.
Voimia sinulle.
Hei!
Menetin 2 lapsen äitinä molemmat sisarukseni ja muutaman vuoden sisällä kuoli n. 10 tuttua (vanhempia sekä nuorempia).
Lasten hoitotyö oli niin kokonaisvaltaista, että ei ollut hirveästi aikaa surra. Oli tietysti raskasta kantaa surua sisällään ja samalla yrittää olla läsnä lapsilleen. Ystävät, joille sain todella puhuttua ja lenkkeily auttoivat pärjäämään, mutta surutyöni kyllä pitkittyi vuosiksi.
Sitten saimme iltatähden, jonka syntyminen nosti minut uudestaan oikein kiinni elämään. Lapsi myös auttaa surun yli, koska on uutta ja ihanaa menetysten tilalle (vaikka eihän kukaan ihminen voi toista korvata).
Itse en päässyt vuorotyön ja lasten hoidon takia sururyhmään enkä rohjennut psykologillekaan, vaikka olisi ehkä ollut hyvä mennä juttelemaan. Toivon, että sinä saisit mahdollisuuden puhua paljon tunteistasi. Voimia elämääsi!