Miten minulla menee? Päin helvettiä… elämää talloo paikallaan, unelmat eivät toteudu.
Se ylimaallinen käsitys itsestäni ja kyvyistäni huolehtia asioistani, elää toisia kunnioittaen, vahvana ja pärjäävänä on romuttunut täysin.
Olen vanki, itseni vanki… toistan samat virheet uudelleen, miksen voi uskoa että on asioita joista ei pokaalia voi saada ja vaikka saisikin, tuhoaisi monen syyttömän osapuolen elämän, ainakin joksikinaikaa..
Olen askarrellut lapseni kanssa, maalattu munia, tehty oksia, hyvää ruokaa. Olen puhunut ystävieni kanssa, tavannut heitä, käynyt salilla, siivonnut.. ja kärsinyt. Olen oksentanut pahaa oloa ulos, itkenyt silmät päästäni, ruoskinut itseäni, vihannut itseäni, en ole pystynyt syömään, en nukkumaan, etsinyt epätoivoisesti rauhaa sielulle. Olen odottanut iltaa, että aika kuluu ja parantaa haavat…
Minulla on paljon hyviä asioita elämässäni, ihana lapsi, eläimiä, ystäviä, perusasiat kunnossa, mitä pitää tapahtua että paksu kalloni ymmärtää olla niistä täyttynyt?
On kulunut kaksi vuotta enemmän tai vähemmän tuuliajolla, se tarkoittaa myös kultaakin kallimpaa aikaa lapseni kehityksessä… siitä ajasta jota ei koskaan saa takaisin, olen katkera etten saanut tuntea täyttä iloa ja onnea pienisuurista asioista vaan olen vaeltanut sumussa, puolittain reaalielämässä kiinni niin monta tärkeää hetkeä. Olen katkera elämälle, miksi rakkaus ei riitä, miksi on pakko hyväksyä se että taikaa ei ole olemassakaan? Miksi helvetissä olen niin levoton ja onneton, miksi maljani ei täyty koskaan? Pitääkö tässä hakeutua hoitoon vai vetää itsensä kiikkuun.
Pistän naamion kasvoilleni joka aamu, suoritan ja voimat vähenevät… Voin niin huonosti, ja vielä toistaiseksi lapseni, lemmikkini, työni ja kotimme olen hoitanut, se vain tuntuu päiväpäivältä raskaammalta, ja raskaammalta. Mikään uni ei riitä, jos yleensä edes saa nukuttua…
Se ylimaallinen käsitys itsestäni ja kyvyistäni huolehtia asioistani, elää toisia kunnioittaen, vahvana ja pärjäävänä on romuttunut täysin.
Olen vanki, itseni vanki… toistan samat virheet uudelleen, miksen voi uskoa että on asioita joista ei pokaalia voi saada ja vaikka saisikin, tuhoaisi monen syyttömän osapuolen elämän, ainakin joksikinaikaa..
Olen askarrellut lapseni kanssa, maalattu munia, tehty oksia, hyvää ruokaa. Olen puhunut ystävieni kanssa, tavannut heitä, käynyt salilla, siivonnut.. ja kärsinyt. Olen oksentanut pahaa oloa ulos, itkenyt silmät päästäni, ruoskinut itseäni, vihannut itseäni, en ole pystynyt syömään, en nukkumaan, etsinyt epätoivoisesti rauhaa sielulle. Olen odottanut iltaa, että aika kuluu ja parantaa haavat…
Minulla on paljon hyviä asioita elämässäni, ihana lapsi, eläimiä, ystäviä, perusasiat kunnossa, mitä pitää tapahtua että paksu kalloni ymmärtää olla niistä täyttynyt?
On kulunut kaksi vuotta enemmän tai vähemmän tuuliajolla, se tarkoittaa myös kultaakin kallimpaa aikaa lapseni kehityksessä… siitä ajasta jota ei koskaan saa takaisin, olen katkera etten saanut tuntea täyttä iloa ja onnea pienisuurista asioista vaan olen vaeltanut sumussa, puolittain reaalielämässä kiinni niin monta tärkeää hetkeä. Olen katkera elämälle, miksi rakkaus ei riitä, miksi on pakko hyväksyä se että taikaa ei ole olemassakaan? Miksi helvetissä olen niin levoton ja onneton, miksi maljani ei täyty koskaan? Pitääkö tässä hakeutua hoitoon vai vetää itsensä kiikkuun.
Pistän naamion kasvoilleni joka aamu, suoritan ja voimat vähenevät… Voin niin huonosti, ja vielä toistaiseksi lapseni, lemmikkini, työni ja kotimme olen hoitanut, se vain tuntuu päiväpäivältä raskaammalta, ja raskaammalta. Mikään uni ei riitä, jos yleensä edes saa nukuttua…
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ihan on samat fiilikset mullakin, toisella metsänolennolla :) Osasitpa kirjoittaa asian niin täydellisesti että tunnistin omat tunteeni ja mietiskelyni jokaisesta sanastasi.