Hei!
Onko täällä äitejä, joilla on ollut oikeesti rankka raskaus? Sellainen, joka on vaikuttanut omaan terveyteen, vaikeuttanut jotain kroonista tautia tai saanut piilevän taudin puhkeamaan? Tai onko jollakin ollut ongelmia raskaudesta palautumisessa esim pitkän vuodelevon jälkeen?
Oletteko kuitenkin uskaltaneet yrittää uudelleen,kun sanotaan että jokainen raskaus on erilainen? Miten lääkärit ovat suhtautuneet, entä läheiset?
Mulla on takana hankala raskaus vuodelepoineen, lääkityksineen yms, mutta koska lapsi voi hyvin ja on ollut aina terve, niin hiipii taas toive saada vielä yksi lapsi. Raskaus pelottaa. Pelottaa itseni puolesta (fyysiset ja henkiset voimat) ja pelottaa perheen puolesta, että miten kurjaa, jos äiti menee taas huonoon kuntoon. En ole koskaan kenenkään kuullut miettivän tällaisia. Onko täällä kohtalotovereita?
Onko täällä äitejä, joilla on ollut oikeesti rankka raskaus? Sellainen, joka on vaikuttanut omaan terveyteen, vaikeuttanut jotain kroonista tautia tai saanut piilevän taudin puhkeamaan? Tai onko jollakin ollut ongelmia raskaudesta palautumisessa esim pitkän vuodelevon jälkeen?
Oletteko kuitenkin uskaltaneet yrittää uudelleen,kun sanotaan että jokainen raskaus on erilainen? Miten lääkärit ovat suhtautuneet, entä läheiset?
Mulla on takana hankala raskaus vuodelepoineen, lääkityksineen yms, mutta koska lapsi voi hyvin ja on ollut aina terve, niin hiipii taas toive saada vielä yksi lapsi. Raskaus pelottaa. Pelottaa itseni puolesta (fyysiset ja henkiset voimat) ja pelottaa perheen puolesta, että miten kurjaa, jos äiti menee taas huonoon kuntoon. En ole koskaan kenenkään kuullut miettivän tällaisia. Onko täällä kohtalotovereita?
Vastaukset 10
Vanhimmat
erilainen, yhtään et voi tietää mitä "puuntakaa" paljastuu.
Itse (olen 43v) uskalsin yrittää vielä kerran, vaikkapa ikäkin tulee jo vastaan, niinhän siinä sitten kävi, etten loppuun jaksanut lasta kantaa vaan hän syntyi kaksikuukautta etuajassa sectiolla. TERVE POIKA! Luonto soi minulle tälläisen "lyhennetyn" raskauden. Ja kuntoni, on kuin onkin hyvä. Vaikkapa hyvin skeptisesti ennakkoon suhtauduin loppuraskauden hankaliin vaivoihin.
Loppuraskaus oli vaikea ja sitten tuli kaikkea komplikaatiota jne. Olin aika huonossa kunnossa...
Mutta... kyllä mietityttää voiko tässä enään koskaan hankkia lapsia... Taitaa tuo yksi riittää meille... ainakin näillä näkymin. Raskaaksi tulo olisi vaarallista minun kohdallani ja en oikeastaan välttämättä ole valmis ottamaan sitä riskiä.
Se on jännä miten toiset "käy vaan pyöräyttää" pienokaisen ja on heti jaloillaan...
Minulla oli viimeinen raskaus vaikea, supistukset alkoivat viikolla 12, sairaslomalle oli jäätävä makoilemaan rv 20. Koko ajan piti olla valmiudessa, koska takana oli yksi kohdunrepeämä, ja supistuksia ei olisi saanut tulla. Lääkärissä sai juosta, ja sektioajankohtakin määriteltiin alkuvaiheessa, että tehdään viikoilla 32-37. Kaikista raskaimmaksi koin tosiaankin pelon, tuossa vaiheessa ei ollut kohdunrepeämistä vielä kokemusta juurikaan, olin lääkärin mukaan ensimmäinen raskaana olija repeämän jälkeen ko. sairaalassa, joten hekin joutuivat konsultoimaan muita sairaaloita. Lääkärit olivat erimielisiä tilanteen hoidosta, asenteet vaihtelivat abortin suosittelusta positiiviseen ja rohkaisevaan suhtautumiseen. Lopulta tehtiin päätös, että minulle määrättiin yksi lääkäri, joka oli vastuussa, ja saatiin hoitosuunnitelmakin tehtyä. Aikaisemmin se oli hyvin elävä, joka taas lisäsi minun pelkojani: entäs jos jokin menee pieleen, ja sairaalassa on vaan joku kokematon lääkäri paikalla silloin, koska uudelleen repeämisen riski oli suuri.
Mutta tilanne ei ollut raskas pelkästään minulle, tokihan minulla oli kurjaa, mutta mieheni kantoi vastuun lähes kaikesta, kaksi vanhempaa villiä poikaa oli jo, molemmilla omat ongelmansa. He tosin olivat päivät päivähoidossa.
Kuntoutuminen ei ollutkaan ihan helppoa, kuukausia makoilin, ja yleiskunto romahti todella alas. Onneksi kuitenkin kaikki meni hyvin, ja lapsikin oli terve. Ei ollut puhettakaan, että olisin voinut palata työelämään äippäloman jälkeen, koska en olisi ehtinyt saada kuntoani kohotettua tarpeelliselle tasolle, varsinkin lihaskunnon kanssa sai tehdä töitä tosissaan. Lisäksi oli vaivana (ja on edelleenkin) tuosta repeämästä johtuvia kiinnikekipuja, virtsarakkovaivoja ja muuta mukavaa, tosin niiden kanssa olen oppinut aika hyvin elämään. Mutta tuo seuraava raskaus oli erittäin kivulias.
Enää en jaksaisi käydä läpi samaa, ja riskitkin ovat sitä luokkaa, että kolme meille riittää. Kierukan otin, koska sanoivat sen olevan luotettavampi kuin sterilisaatio. Koko ajan opn kuitenkin pieni pelko, että entäs jos ehkäisy pettääkin (taas).
Hei! Mulla supistukset alkoivat myös viikolta 12. Annettiinko niille jotain selitystä, vaikuttivatko ne kohdunkaulakanavaan? Mulla oli hirveästi supistuksia aina viikolle 25 saakka ja sitten ne onneksi laantuivat. Olin lähes vuodelevossa puolet raskausajasta ja loppuraskaudessa en enää pystynyt kuntoutumaan vaikka olisin voinut jo käydä esim kävelyllä. Ei puhettakaan, sillä pulssi kohosi jo pukemisesta yli 150. Kunto on ihan nollassa edelleen nyt kun vauva on vuoden ikäinen.
Oliko sulla supistelua ekassa ja tokassa raskaudessa vai etenikö ne ihan normaalisti? Laantuko sun supistelut jossain vaiheessa raskautta? Käsitin, että sun raskaus meni loppuun asti. Ymmärrän hyvin, että suurin ongelma sulla oli pelko. Mua puistattaa vieläkin muistot sohvan nurkassa, yksin omien ajatusten, pelkojen ja toivon kanssa. Ja meillä myös isä parka joutui selviämään ihan kaikesta yksin ja stressaantuneena samasta pelosta. Hänen tosin piti selvitä vain yhden lapsen kanssa. No, ohi on ja isäkin toivoo taas vauvaa ihan tosissaan. Ehkä hän ei muista, kuinka rankkaa aikaa raskaus voi olla.
Supistukset eivät oikeastaan loppuneet lainkaan, paitsi antibioottikuurilla hetkeksi. Kohdunsuuta seurasivat ultralla, että saisivat luotettavamman kuvan tilanteesta, koska kohtuni oli taaksepäin kallellaan. Tilannetta seurailtiin, ja jos olisi mennyt huolestuttavaksi, niin sektio olisi tehty herkästi. Välillä kahden päivän välein oli kontrollit. Ilmeisesti b-streptokokki aiheutti niitä supistuksia. Raskaus meni kuitenkin aika hyvin, tosin ihan riskirajoille venyi, koska sairastuin juuri ennen sektioaikaa rv 36. Eli lapsi syntyi rv 37 suunnitellulla sektiolla, tosin supistukset olivat aika kovat saliin jonottaessa, eli synnytys varmaankin käynnistymässä myös. Sitä siis siirrettiin ihan sen vuoksi, että on mukavampi toipua kauheasta yskästä ilman isoa sektiohaavaa. Ja tietysti siis antibioottikuurin määräsivät, jotta helpommin tervehtyisin. Lääkärin mukaan meni liian pitkälle, eli kohta olisi kohtu revennyt todennäköisesti taas, oli jo kämmenen kokoinen ohut alue.
Ekassa raskaudessa ekat supistukset tulivat vasta vuorokauden käynnistyksen jälkeen rv 41 5. Lapsi syntyi sektiolla rv 42, koska synnytys ei edennyt, ja lapsen kunto romahti.
Toisessa raskaudessa sama juttu, aloitin äippäloman (opinnoista) viikkoa ennen käynnistymistä, rv 41. Vasta synnytyksessä (rv 42)kaikki meni pieleen, ja hätäsektiolla saatiin lapsi pelastettua, eli vasta leikkaussalissa oli selvinnyt, miksi lapsen kunto meni yhtäkkiä huonoksi. No, lapsi saatiin elpymään suhteellisen nopeasti, vaikka tehohoitoa tarvitsikin alkuaikoinaan. Isälle kokemus oli traumaattinen, koska vastoin yleistä käytäntöä hän oli mukana siellä sektiossa, ja vasta siinä vaiheessa kun tilanteen vakavuus oli selvinnyt hänet oli häädetty ovesta käytävälle yksinään odottelemaan. Jälkihoitookin oli vähän niin näin, kukaan ei muistanut kertoa hänelle, että olimme molemmat hengissä ja voimme suhteellisen hyvin, ennen kuin yksi kätilö oli ottanut asian selvittääkseen hänen pyytäessään. Oli ollut kuulemma pitkä parituntinen, koska viimeinen tieto hänellä oli, että lasta elvytettiin, ja äitiä kursittiin kasaan...
Tuosta kuntoilusta. Minä aloitin lyhyistä lenkeistä, ja vauhti oli verkkainenn. Jo muutama sata metriä sai puuskuttamaan, mutta siltikin jatkoin. Kunnon kohotessa hitaasti, myöskin oma vointi koheni. Varsinaisen lihaskuntoilun aloitin vasta reilun puoli vuotta sektiosta. Alussa en pystynyt edes yhteen vatsalihasliikkeeseen, mutta puolessa vuodessa ahkeralla jumpalla pääsin kohtalaiseen työkuntoon(raskas hoitotyö). Ihan jokapäivä en pystynyt jumppaamaan, mutta muutaman kerran viikossa aika rankan ohjelman kävin läpi. Sitten kävin lenkillä, ja poljin kuntopyörällä sellaista kestävyyskuntoa myös. Kuntopyörän hankin silloin itselleni kotiin. Kesän tullessa sitten hankimme trampoliinin lapsille, ja se on muuten erinomaista liikuntaa myöskin aikuiselle. Eli trampoliini oli myöskin käytössä.
Mutta näin jälkeenpäin en kyllä vaihtaisi tilannetta, koska meillä on tosiaan uskaltamisen seurauksena kolmaskin prinssi talossa. Siinä on palkintoa kerrakseen, vaikka hän ei aivan suunniteltu (oikeastaan uskallettu)lapsi ollutkaan. Mutta koska kohtuni on huonossa kunnossa olisi seuraavissa raskauksissa jo vastassa lapselle keskosuuden riskejä, eli paljon aikaisempi sektio olisi edessä, niin en uskalla enää. Tosin, jos ehkäiusy taas pettäisi, niin ei minusta varmaan olisi keskeytykseenkään, eli varmaan mentäisi tilanteen mukana, ja toivottaisiin parasta.
On eri syistä johtuvia ongelmia raskaudessa ja niiden perusteella lääkäritkin voivat osata ennustaa tulevaa. Jonkun asian toistuminen on huonoa tuuria ja joku taas on puolet jne. Kannattaa siis jutella asiasta alan lääkärin kanssa ja sitten tietää hieman enemmän.
Ystävälläni oli esim tilanne jossa todela raju pahoinvointi pahenee noin puolella porukasta ja toisilla sitä ei uusissa raskauksissa ole. Hänellä tietenkin paheni..
Toinen ystäväni taas oli ongelmaryhmää jo valmiiksi ja raskaus menikin sitten sen suhteen ihan ok ja kaikki normaalit ongelmat oman sairauden kanssa loppuivat. Mutta koska elämä ei ole reilua niin keho alkoi tappelemaan raskautta vastaan eli se reagoi monin tavoin raskauteen ja aiheutti uusia ongelmia. Ystäväni oli kuitenkin onnellinen koska oman taudin ongelmat olivat hankalampia ja kivuliaampia kuin nyt tulleet uudet jutut.. Meikäläisen mittapuulla ongelmaraskaus jonka hän vietti sairaslomalla ja ajoittain vuodelevossa ja loppukuukaudet sairaalassa ilman mitään viihdykettä kuten kirjat, tv jne vain radio ja säännöstellyt puhelut. Odotettavissa on että seuraava raskaus on aivan samanlainen koska kys eon oman kehon hormooneista yms eikä ne miksikään ole muuttuneet. Toinen on tulossa nyt...
Oma mieliala on iso juttu meni niin tai näin.
eli itselläni on ollut todela pitkään kilpirauhasongelma, joka havaittiin vasta viimeisen lapsen syntymän jälkeen. Eli muutokset on olleet hyvin hitaita ja huomaamattomia. Raskaus on tehnyt asiaan sellaisen muutoksen, että arvot ovat jostain syystä ilmeisesti normalisoituneet ja siitä on ollut tietyt seuraukset.
Pointti on se, että itse tauti olisi puhjennut joka tapauksessa, mutta raskaudet ovat ilmeisesti hidastaneet sen havaitsemista vuosilla.
Mun raskaus oli aika vaikeaa aikaa. Pahoinvointi alkoi viikolla 6 ja loppui viikolla 20 ja alkoi taas viikolla 30. Oksentelin siis päivittäin 1-15 kertaa. Supistukset alkoivat viikolla 20 ja kestivät loppuun asti. Raskaushepatoosi todettiin viikolla 30 ja siitä eteenpäin söin lääkkeitä, kävin kerran viikossa labrassa ja 2 kertaa viikossa vauvan sydänkäyrällä ja koko ajan oli pelko että voiko vauva hyvin vai ei. Omat kutinat oli lääkityksestä huolimatta myös ihan kamalat. Vauva meinas syntyä viikolla 35, se estettiin. Käynnistys tehtiin kuitenkin viikko siitä, sillä maksa- ja sappiarvot nousivat korkealle. Synnytyksen jälkeen kaikki ok.
Minä olen sitä miettinyt, että jaksanko toisen raskauden mikäli sellainen tulisi, mutta olen päätynyt ratkaisuun että jaksan! Hepatoosikin kun on tiedossa niin tiedetään ainakin ottaa verikokeita ja seurailla. Mulla todettu pco ja poika syntyi clomien avulla, mutta ei kyllä tullut mieleenkään jäädä ilman ehkäisyä ekan lapsen jälkeen. Niin raskas raskaus ja pojan koliikki-vauva-aika oli. Nyt kun poika 9kk, jätämme kohta ehkäisyn pois.
kaikille kokemustenne jaosta! Kyllä me taidetaan vielä uskaltaa yrittää :)Jos tapahtuis ihme ja saatais vielä yksi ihme.
ajattelin synnytyksen jälkeen että ihana nyt kaikki raskaus kärsimykset on ohi mutta sitten tyttärellä alkoi kolikki tyttö huusi yötä päivää 4kk mutta kertaakaan en ajatellut en raskauden enkä koliikin aikana tai jälkeen etten koskaan enään tee lapsia minusta se kaikki palkitaan niin suurenmoisella lahjalla etten voisi parempaa toivoa..