Hermorauniona!!! Argh

Ex-elämäni rakas on palannut elämääni. Hän sanoo rakastavansa ja tahtovansa meidät mutta että häntä pelottaa. Hän keksii erilaisia verukkeita olla tapaamatta minua ja kuitenkin sitten aina tulee luokseni ja vietämme ihania hetkiä. Olen koittanut miettiä pääni puhki että miksi mies varoo ja sanoo että voidaanko mennä ihan hiljalleen tässä. No hyvähän se on toki, mutta minulle on alkanut tulla huono olo itsestäni ja itsetuntoni on koetuksella kun toinen jahkaa nyt kolmatta kuukautta. Tuleeeko minun naisena vain ymmärtää ja antaa aikaa sillä totuushan on ettei rakkaus ole väkisin vaan vapaasta tahdosta.. Silti mietin omaa jaksamistani ja kuinka kauan tähän laitan elämääni ja ajatuksiani. Olen joskus todella väsynyt ja tunnen jopa halua laskea irti tilanteesta. Mies sanoo ihan reilusti että ei ole satavarma mihin hän asioissa päätyy mutta että halu meihin on suuri. Hän haluaa pitää ajatuksensa kasassa. Minä näen hänen rakkautensa mutta mietin miksi hän varoo niin. Mitä voin tehdä muuta kuin ajatella että rakkaus löytää tiensä ja koittaa olla odottamatta? Mutta odottavan aika on niin pitkä, niin pitkä. Kun ikävöi toista ja toivoo että voisimme viettää enemmän aikaa yhdessä. Onko se niin että lopussa kiitos seisoo? Tulee välillä sellaisia kurjia oloja itsestäni, että en riitäkään hänelle koska hän niin empii..