Viattomuus ei ole ikuista

Kompuroin, kuulen kuinka oksa katkeaa kenkäni alla. Tunnen oloni kömpelöksi, häpeän itseäni. Koetan pysyä tytön vauhdissa, mutta jään jatkuvasti jälkeen. Hänen sirot, paljaat jalkansa löytävät vaivatta turvallisen askelman ryteikössä, jossa omat saappaani tuntuvat jatkuvasti olevan väärässä paikassa. En uskalla katsoa alaspäin, tiedän muutenkin, ettei allani ole käytännössä yhtään mitään. Käyttämämme kulkutie on jonkinlainen hatara, oksista punottu silta, joka yhdistää kaksi pientä saarta toisiinsa. Toiselle puolelle päästäkseen on joko uitava hengenvaarallisen voimakkaassa virrassa kaikenmaailman trooppisten merieläinten armoilla tai käytettävä tätä siltaa.
Tyttö oli selvästikin kulkenut tätä reittiä ennenkin, niin varmalta hänen kulkunsa näyttää. Hän on jo ehtinyt kauemmalle saarelle, minä kiiruhdan askeleitani saavuttaakseni hänet. Hän pysähtyy, kääntyy katsomaan taakseen ja jää odottamaan minua. Hän nojautuu paksua, rosoista puunkylkeä vasten ja katselee minua tummien kulmiensa alta huvittuneesti hymyillen. Kun vihdoin olen hänen kohdallaan, hän tarttuu käteeni ja lähtee johdattamaan minua laakean, yksitoikkoisen näköisen alueen halki kohti kivenjärkäleen toista laitaa.
Polku viettää jyrkästi alaspäin, ja loppumatkasta en enää pysty näkemään eteeni, sillä vehreä kasvillisuus kietoutuu kaikkialla ympärilläni tiheäksi, kaikenpeittäväksi suojaksi. Luotan vain maan tuntuun jalkojeni alla, tytön kapeiden sormien lempeään puristukseen omissani ja annan hänen viedä minua eteenpäin. Kaikkialla on hämärää. Hengitän keuhkoihini kosteaa ilmaa, jossa ei ole tarpeeksi happea. Huohotan. Matka ei vain tunnu päättyvän, tummanvihreitä köynnöksiä ja sammaleisia oksia mihin tahansa katsonkin. Pyyhin vapaalla kädelläni hikeä kasvoiltani ja avaan khakinvärisen paitani ylimmän napin pystyäkseni hengittämään.
Lopulta näen, kuinka edessämme lehvästön lomasta näkyy kaistale turkoosinväristä merta. Huokaisen helpotuksesta. Tyttö pysähtyy taas ja vilkaisee minua silmiin rohkaisevasti. Elekielellä hän kehottaa minua kulkemaan edellä lopun matkaa. Epävarmana nyökkään ja astun varovaisesti eteenpäin. Siirrän muutamia oksia sivuun nähdäkseni kunnolla. Henkäisen terävästi. Edessämme aukeaa uskomattoman upea maisema: Valkoisen hiekkakaistaleen ympäröimä sinivihreä laguuni kylpee auringonvalossa, kolmella puolella poukamaa kohoavat korkeat, trooppisen kasvillisuuden peittämät seinämät. Yhdeltä seinämältä laskeutuu vesiputous, jonka soliseva ääni sekoittuu lintujen heleään lauluun. Tunnelma on rauhallinen, koskemattoman luonnon harmonia käsinkosketeltavaa.
Lähden haltioituneena laskeutumaan rantaa kohti ja kuulen, että tyttö seuraa perässäni. Hänen pitkät, tummat hiuksensa ovat liimautuneet kiinni ihoon ja kevyt, kankainen mekko myötäilee pehmeästi hänen vartalonsa muotoja. Seisoessaan siinä edessäni niin viattoman ja nuoren näköisenä hän on kauniimpi kuin koskaan. Unohdun tarkastelemaan hänen kasvojaan, joiden henkeäsalpaavan puhtaista piirteistä en milloinkaan voi saada tarpeekseni.
Hän laskeutuu pehmeälle hiekalle, ja näen, kuinka hän vähitellen rentoutuu. Hiukset kehystävät sotkuisina levollisia kasvoja saaden hänet näyttämään entistäkin haluttavammalta. Istun hänen viereensä, tarpeeksi lähelle nähdäkseni hänet kunnolla, mutta kuitenkin niin kauas, etten häiritse häntä. Tarkkaavaisuuteni alkaa hellittää ja lähinnä vain annan silmieni levätä hänen kehollaan. Otan maiharini pois ja oikaisen jalkani. Yhtäkkiä huomaan, että hänen vihreät silmänsä ovat auki ja hän vastaa katseeseeni kysyvästi. Nolostun ja käännyn pois, en halua hänen huomaavan hämmennystäni.
Vilkaisen silmäkulmastani, katsooko hän vielä, ja kohtaan toistamiseen hänen satumaiset silmänsä. Tällä kertaa niiden ilme ei ole kysyvä, ei hämmentynyt tai häpeilevä niin kuin omieni. Ei, hän katsoo minua ovela ilme kasvoillaan ja nousee hitaasti ylös pudistellen samalla hiekkaa vaatteistaan. Hän ojentaa kätensä minulle ja viittaa seuraamaan. Taas kerran. Hän liikkuu puoliksi juosten, puoliksi pyörähdellen, ja näyttää ennemminkin tanssivan kuin kävelevän. Rantaviivan tullessa vastaan hän ei pysähdykään, kuten olin olettanut, vaan jatkaa kulkuaan suoraan veteen. Minun ei auta kuin seurata perässä. Nielaisen kuuluvasti ja koetan olla tuijottamatta, mutta se on erittäin hankalaa, sillä veden kastellessa hänen mekkonsa näen, ettei hänellä ole alusvaatteita. Antaisin mitä vain, jos vain olisin hänen edessään enkä jäljessä. Omien vaatteideni paino kaksinkertaistuu niiden imiessä vettä itseensä, mutta en välitä siitä. Tyttö näkee tuskaisen ilmeeni ja naurahtaa pehmeästi, mikä jumalainen ääni se onkaan.
Hän ilmeisesti saavuttaa määränpäänsä, sillä hän nousee vedestä laguunia kiertävän seinämän vieressä olevalle kivelle. Siitä matka jatkuu toisia vastaavia kiviä pitkin, kunnes olemme vesiputouksen alla. Siellä hän pysähtyy ja kääntyy puoleeni. Hänen ilmeensä on kaikkea muuta kuin viaton –puhdas himo saa hänen silmänsä hehkumaan entistäkin lumoavampina. En pysy mukana tässä yllättävässä luonteenmuutoksessa, pystyn vain seisomaan typertyneenä paikallani hänen kohottaessa oikean kätensä poskelleni.
Hänen sormensa avaavat tiukan kampaukseni ja tunnen, kuinka hiukset ryöppyävät niskaani ja hartioilleni. Hellät sormet vaeltavat malttamattomina niskasta kaulalle ja solisluille, auttavat minua kuoriutumaan likomärästä paidastani. En voi enää hillitä itseäni, annan minuun koko aamupäivän aikana kerääntyneen halun päästä valtaan. Tartun tytön mekon miehustaan liian rajusti, kangas repeää. Emme välitä siitä, tämä mielipuolisen nopeasti syntyneen kiihkon hallitsema hetki on tärkein. Avaan vyöni ja annan ahdistavien maastohousujeni pudota jalkoihini välittämättä niidenkään kohtalosta. Käteni tärisevät, pyyhkäisen tumman hiussuortuvan hänen kasvoiltaan. Tartun kiihkeästi kiinni hänen kapeaan leukaansa ja kohotan sitä niin, että katseemme kohtaavat. Hän upottaa kätensä niskahiuksiini ja vetää pääni alas niin, että huulemme kohtaavat.
Suutelemme ahnaasti ja tunnen, kuinka hän avaa rintaliivieni hakasen. Painan hänet kallioseinämää vasten ja tutkin käsilläni hänen vartaloaan, ja hän vastaa kosketukseeni painautumalla auliisti minua vasten. Hän vetää minut alas niin, että makaan selälläni matalassa rantavedessä. Hän kurottuu puoleeni juoksuttaen sormenpäitään ihoani pitkin. Tunnen, kuinka kosteat hiukset liimautuvat reiteeni hänen laskeutuessaan suutelemaan vatsaani, reittäni. Suljen silmäni, tunnen hänen jatkavan vartaloni tutkimista. Hengitykseni kiihtyy entisestään. Ajatukseni sumenevat täysin, keskityn vain kestämään vielä hetken, nauttimaan vielä hetken. Hänen lempeiden huuliensa suostuttelevuus yhdistyy kielen vaativaan taitavuuteen saaden minut hulluksi. En voi enää vastustaa, tunnen kuinka selkäni taipuu kaarelle ja huudan ääneen.
Katson järkyttyneenä noihin vihreisiin syöjättären silmiin, joita vielä aikaisemmin olin pitänyt viattomina. En voi vastustaa häntä, enkä tahtoisikaan. Käännän hänet lempeästi ympäri, niin että hän lepää kasvot rintaani vasten painettuina sylissäni. Äskeisen eläimellisen kiihkon sijasta etenen nyt rauhallisesti, silitän hänen hiuksiaan ja annan oman hengitykseni tasaantua. Käännän hänen päätään ja suutelen kaulaa, rintoja, hentoja hartioita. Silitän käsivarsien pehmeää ihoa ja suutelen jokaista sormenpäätä erikseen. Sivelen hänen kehoaan rauhoittavasti, odotan että hän on täysin rentoutunut. Sitten aloitan oman, perusteellisen tutkimusmatkani edeten rauhallisesti ja kiirehtimättä, kuitenkin koko ajan kiihottaen. Annan hänen odottaa huippuaan mahdollisimman pitkään, aina kun hän on tulemaisillaan lopetan hetkeksi ja annan hänen tasaantua hetken ennen kuin suostun jatkamaan. Hän puhuu omalla kielellään, en ymmärrä sanoja, mutta äänensävystä tajuan merkityksen. Hän anelee, anelee minua jatkamaan. Joten minä jatkan.
Jälkeenpäin hän nukahtaa syliini ja hiuksemme sekoittuvat vedessä toisiinsa, tummat ja vaaleat suortuvat muodostavat kuvioita tyyneen vedenpintaan. Raukea katseeni kiertää tytön alastonta, läpikotaisin tyydytettyä vartaloa. Niin, viattomuus ei ole ikuista.