Irak: miten USA pelaa veristä hajota ja hallitse -peliä
Pommeja toreilla, murharyhmiä ja hyökkäyksiä moskeijoihin. Verinen nurkkakuntainen väkivalta leviää kautta Irakin, ja nyt uusi kansanryhmien välinen sota, jossa kurdit ovat arabeja ja turkomaaneja vastaan, uhkaa maan pohjoisosaa.
Kahden viime vuoden aikana ovat kaappaukset, murhat ja pommi-iskut moninkertaistuneet. Vuonna 2003 tapahtui yksi yli 50 siviiliä surmanut itsemurhapommi-isku, vuonna 2004 niitä oli neljä, vuonna 2005 viisi ja vuonna 2006 kuusi. Tämän vuoden tammikuussa neljä pommi-iskua surmasi 70, 88, 73 ja 137 siviiliä.
Vaikka suurimman osan näistä veriteoista tekevät nimettömät, naamioidut pyssymiehet, meille sanotaan, että yhteenoton juuret ovat jaossa sunni- ja shiiamuslimeihin.
Miehityksen kannattajat sanovat, etteivät USA:n ja Britannian miehitysjoukot voi juurikaan parantaa tuota muinaista kaunaa.
He pönkittävät vaarallista myyttiä, jonka mukaan Irakin ongelma ei olisi miehitys, vaan irakilaisten jakautuneisuus ja kansan omat murhanhimoiset ryhmät.
He vihjaavat, että USA:n ja Britannian joukkojen tekemät surmatyöt ovat paitsi oikeutettuja, myös ainoa suoja kaaokselta.
Tosi asiassa miehittäjät ovat tarkoituksella myrkyttäneet poliittisen elämän, mikä on johtanut nykyiseen lahkolaisväkivallan räjähdykseen.
USA:n viranomaiset ovat pitkään tukeneet näkemystä Irakin yhteiskunnasta jakautuneena uskonnollisten ja etnisten rajaviivojen mukaisesti.
Vuoden 2003 hyökkäyksen jälkeen amerikkalaisviranomaiset omaksuivat strategian käsitellä irakilaisliittolaisiaan. He olettivat, että maanpakolaispoliitikot, jotka palasivat USA:n armeijan tarakalla, olivat kukin uskonnollisen ja etnisen ”yhteisönsä” aitoja edustajia.
Tässä lähestymistavassa oli kaksi merkittävää ongelmaa. Tärkein oli oletus, että irakilaiset olivat ensisijaisesti ”shiioja” tai “sunneja”, “kurdeja”, “arabeja” tai “turkomaaneja”, joita saattoivat edustaa vain heidän oman uskon- tai etnisen ryhmänsä jäsenet.
Toinen oli, että miehitystä tukevilla irakilaispuolueilla, tärkeimpiä kurdipuolueita lukuunottamatta, oli vähän kannatusta irakilaisten enemmistön parissa.
Tuloksena oli epätoivoinen peli, jossa nämä puolueet pyrkivät kaappaamaan valtion resurssit. Panoksena oli osuus 12 miljardista dollarista USA:n valvomaa irakilaisrahaa. Amerikkalaisviranomaiset vaatimuksesta ministeriöt jaettiin uskontoryhmien mukaisesti.
Läpi vuosien 2003 ja 2004, kun todellinen valta oli liittouman väliaikaista miehityshallintoa johtavilla amerikkalaisviranomaisilla, Irakin hampaattomat hallitukset kinastelivat siitä, tuliko sisäministeriön kuulua sunneille vai shiioille.
Vaikka miehitystä tukevat poliitikot eivät voineet johtaa maata, he saattoivat tehdä ministeriöistä suosikkikoneistoja ja jakaa työpaikkoja ja palveluksia lisätäkseen vaikutusvaltaansa.
Erityisesti valtiosta tuli hautomo miliisijoukoille, jotka olivat pitkälti etnisiä tai uskontoryhmiin perustuvia ja heijastivat emojärjestöjensä linjaa.
Tämä linja, sekä Irakin armeijan ja muiden valtion instituutioiden hajottaminen, ovat sen takana, kuinka valtion ulkopuoliset miliisijoukot, kuten Muqtada al-Sadrin Mahdin armeija ja sunni-islamilaiset ryhmät, kasvoivat räjähdysmäisesti.
Samaan aikaan miehityksen yksityistäminen jatkuu nopeasti – Irakissa on nyt ainakin 48 000 ”yksityissotilasta” USA:n kontrolloimien puolen tusinan salaisen miliisijoukon lisäksi.
Suurvaltamiehityksen logiikka on liikkeellepaneva voima Irakin lahkolaisväkivallan takana. Se on seurausta amerikkalais- ja brittiviranomaisten yrityksestä kontrolloida maata, jossa enemmistö vastustaa heidän läsnäoloaan.
Heidän linjansa oli klassinen siirtomaastrategia – pitääkseen kurissa hyökkäyksen vastustajat valitaan paikallisia eliittejä, jota voivat tehdä yhteistyötä sen kanssa, tuetaan heitä sotilaallisesti ja syytetään viattomia, kun konflikti kärjistyy.
Irakin valtava kuolleiden määrä johtuu joko suoraan USA:n ja Britannian joukoista tai jakautumisesta, jota miehitys on edistänyt.
Miehittäjät ovat tarkoituksella luoneet edellytyksiä ryhmien lahkolaiselle yhteenotolle. Mitä kauemmin he pysyvät, sitä enemmän he vahingoittavat Irakia.
Mitä pikemmin he lähtevät, sitä todennäköisempää on, että lahkolaisuuden vastaiset liikkeet saavat jälleen vauhtia. (Anne Alexander)
Pommeja toreilla, murharyhmiä ja hyökkäyksiä moskeijoihin. Verinen nurkkakuntainen väkivalta leviää kautta Irakin, ja nyt uusi kansanryhmien välinen sota, jossa kurdit ovat arabeja ja turkomaaneja vastaan, uhkaa maan pohjoisosaa.
Kahden viime vuoden aikana ovat kaappaukset, murhat ja pommi-iskut moninkertaistuneet. Vuonna 2003 tapahtui yksi yli 50 siviiliä surmanut itsemurhapommi-isku, vuonna 2004 niitä oli neljä, vuonna 2005 viisi ja vuonna 2006 kuusi. Tämän vuoden tammikuussa neljä pommi-iskua surmasi 70, 88, 73 ja 137 siviiliä.
Vaikka suurimman osan näistä veriteoista tekevät nimettömät, naamioidut pyssymiehet, meille sanotaan, että yhteenoton juuret ovat jaossa sunni- ja shiiamuslimeihin.
Miehityksen kannattajat sanovat, etteivät USA:n ja Britannian miehitysjoukot voi juurikaan parantaa tuota muinaista kaunaa.
He pönkittävät vaarallista myyttiä, jonka mukaan Irakin ongelma ei olisi miehitys, vaan irakilaisten jakautuneisuus ja kansan omat murhanhimoiset ryhmät.
He vihjaavat, että USA:n ja Britannian joukkojen tekemät surmatyöt ovat paitsi oikeutettuja, myös ainoa suoja kaaokselta.
Tosi asiassa miehittäjät ovat tarkoituksella myrkyttäneet poliittisen elämän, mikä on johtanut nykyiseen lahkolaisväkivallan räjähdykseen.
USA:n viranomaiset ovat pitkään tukeneet näkemystä Irakin yhteiskunnasta jakautuneena uskonnollisten ja etnisten rajaviivojen mukaisesti.
Vuoden 2003 hyökkäyksen jälkeen amerikkalaisviranomaiset omaksuivat strategian käsitellä irakilaisliittolaisiaan. He olettivat, että maanpakolaispoliitikot, jotka palasivat USA:n armeijan tarakalla, olivat kukin uskonnollisen ja etnisen ”yhteisönsä” aitoja edustajia.
Tässä lähestymistavassa oli kaksi merkittävää ongelmaa. Tärkein oli oletus, että irakilaiset olivat ensisijaisesti ”shiioja” tai “sunneja”, “kurdeja”, “arabeja” tai “turkomaaneja”, joita saattoivat edustaa vain heidän oman uskon- tai etnisen ryhmänsä jäsenet.
Toinen oli, että miehitystä tukevilla irakilaispuolueilla, tärkeimpiä kurdipuolueita lukuunottamatta, oli vähän kannatusta irakilaisten enemmistön parissa.
Tuloksena oli epätoivoinen peli, jossa nämä puolueet pyrkivät kaappaamaan valtion resurssit. Panoksena oli osuus 12 miljardista dollarista USA:n valvomaa irakilaisrahaa. Amerikkalaisviranomaiset vaatimuksesta ministeriöt jaettiin uskontoryhmien mukaisesti.
Läpi vuosien 2003 ja 2004, kun todellinen valta oli liittouman väliaikaista miehityshallintoa johtavilla amerikkalaisviranomaisilla, Irakin hampaattomat hallitukset kinastelivat siitä, tuliko sisäministeriön kuulua sunneille vai shiioille.
Vaikka miehitystä tukevat poliitikot eivät voineet johtaa maata, he saattoivat tehdä ministeriöistä suosikkikoneistoja ja jakaa työpaikkoja ja palveluksia lisätäkseen vaikutusvaltaansa.
Erityisesti valtiosta tuli hautomo miliisijoukoille, jotka olivat pitkälti etnisiä tai uskontoryhmiin perustuvia ja heijastivat emojärjestöjensä linjaa.
Tämä linja, sekä Irakin armeijan ja muiden valtion instituutioiden hajottaminen, ovat sen takana, kuinka valtion ulkopuoliset miliisijoukot, kuten Muqtada al-Sadrin Mahdin armeija ja sunni-islamilaiset ryhmät, kasvoivat räjähdysmäisesti.
Samaan aikaan miehityksen yksityistäminen jatkuu nopeasti – Irakissa on nyt ainakin 48 000 ”yksityissotilasta” USA:n kontrolloimien puolen tusinan salaisen miliisijoukon lisäksi.
Suurvaltamiehityksen logiikka on liikkeellepaneva voima Irakin lahkolaisväkivallan takana. Se on seurausta amerikkalais- ja brittiviranomaisten yrityksestä kontrolloida maata, jossa enemmistö vastustaa heidän läsnäoloaan.
Heidän linjansa oli klassinen siirtomaastrategia – pitääkseen kurissa hyökkäyksen vastustajat valitaan paikallisia eliittejä, jota voivat tehdä yhteistyötä sen kanssa, tuetaan heitä sotilaallisesti ja syytetään viattomia, kun konflikti kärjistyy.
Irakin valtava kuolleiden määrä johtuu joko suoraan USA:n ja Britannian joukoista tai jakautumisesta, jota miehitys on edistänyt.
Miehittäjät ovat tarkoituksella luoneet edellytyksiä ryhmien lahkolaiselle yhteenotolle. Mitä kauemmin he pysyvät, sitä enemmän he vahingoittavat Irakia.
Mitä pikemmin he lähtevät, sitä todennäköisempää on, että lahkolaisuuden vastaiset liikkeet saavat jälleen vauhtia. (Anne Alexander)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.