Vanhempien tuntemuksia

nykyään erityinen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus!

Katso miten lapsella lähtee ryhmässä menemään, jos hän viihtyy ja kehitystä tapahtuu, silloin se on oikea paikka lapselle ja lapsen parastahan tässä kuitenkin haetaan.

Olen itse ollut töissä erityislasten kanssa, ja siellä on vanhempien välillä tosi luja - me henki, siitä viis mitä asiasta mitään tietämättömät supattavat, saat varmasti muista erityislasten vanhemmista vertaistukea ja uusia tuttavuuksia ja lapsi saa sieltä kavereita.
Vaikka kouluaika menisikin erityisryhmässä, muussa elämässä ei kannata eristäytyä ja ajatella etteikö me kelvattaisi mukaan kaikkeen "normaali" toimintaan. Sehän vain hälventää muiden ennakkoluuloja.

Jokaisella lapsella on jokin eriyisosaaminen tai kyky tai piirre, ja se on näissä erityisryhmissä hyvä asia, että yleensä siellä ne erityisosaamiset löydetään ja niitä tuetaan, niin lapsi saa kokemuksia siitä, että on oikeasti jossakin hyvä, kun taas normaaliryhmissä helposti jäisi muiden varjoon ja saisi aina tuntea olevansa se "huonoin".

Älykkyysosamäärä, mororiset taidot yms eivät mittaa ihmisyyttä,ja matikkanero voi olla täysin tumpelo sosiaalisissa taidoissa ja päinvastoin: silti kummankinlaisia ihmisiä tarvitaan ja kaikenlaisilla ihmisillä on paikkansa.

Erityislapsilla on usein sellaista herkkyyttä mitä kaikilla ei ole: muistan erään erityisen vaikean ylivilkkaan pojan jolle koulunkäynti ja muiden ihmisten kanssa toimeen tuleminen oli lähes mahdotonta. Mutta eläinten kanssa hän oli aivan yliveto, iso kömpelö ja raju poika piteli kissanpoikaa sylissään niin hellästi ettei kukaan.

ja kun tätä ominaisuutta rohkaistiin ja häntä kehuttiin siitä ja saatiin uskomaan, että se on hienoa ja arvokas taito, hän opiskeli sittemmin eläinlääkärin apulaiseksi ja nyt tuo "toivoton tapaus" menestyy hyvin ja on hyvä työssään.

Eli älä huoli, asioilla on tapana järjestyä!

oma poikani tosin on "vain" villi (eli siis impulssikontrollin häiriö,yms "pientä")Poika on kuitenkin tosi välkky, vähintään ikätasoa, monessa asiassa ylikin.

Omat tuntemukset on se, että minua äitinä vähätellään -tutkimuksiin ei päästettäisi, eteenpäin ei laitettaisi millään jollei itse vaatimalla vaadi. Useimmiten vastaus on ollut epäuskoinen "Siis sinäkö haluat?" tai "Nytkö hänet jo pitäisi laittaa?" Herranen aika, poika menee syksyllä kouluun. MILLOIN SITTEN JOS EI NYT?

Lisäksi välillä tulee tunne, että ns asiantuntijoiden mielestä koetan painaa oman osaamattomuuteni vanhempana villaisella, eli kaataa syyn jonkun tarkkaavaisuushäiriön niskaan kun olen kasvattanut lapseni pieleen. Tai että kaikki johtuu vanhempien avioerosta. Kun yksi ovi aukeaa, toinen pamahtaa kiinni naaman edestä.

Kun puhun asiasta ihan reilusti ihmisille (mielestäni se on parempi kuin jos poikaa alettaisiin pitää ilkeänä ja tottelemattomana, koska oikeasti hän on ihana ja kiltti) esim kavereiden vanhemmille tai sukulaisille, niin saan vastaan outoja ilmeitä -ihan kuin minun pitäisi "ymmärtää" hävetä tätä epäonnistunutta lasta.

Mutta kuten sanottu, nämähän ovat minun tuntemuksiani. Ei siis välttämättä totta. Ja samapa tuo ovatko totta vai eivät, menen vaikka läpi kallion poikaani auttaakseni. Se on pitkällä tähtäimellä koko perheen etu.

kun lapseni saivat "erityislapsen statuksen". Vika ei siis ollut ns. omassa päässä. Tein selväksi kaikille naapureista lähtien, että meillä on sitten näin. Turha supatella tai puhua puppua nurkan takana.

Mutta tarkkana ja valveutuneena saa olla, että lapsi saa sitten hänelle kuuluvat oikeudet.

Minusta on tosi hyvä, että asioihin voidaan puuttua jo noin alkuvaiheissa eli kun lapsi on noin pieni.

erityisryhmä on se tarhassa tai eskarissa tai koulussa,ei ole siksi että olisi tyhmempi kun omat ikäiset,kehittymisen viivästys,ei pärjää samassa juoksussa on saman ikäiset isossa luokissa.olen huomannut,saa vertaisensa tuen,oppii omassa tahdissa,ei ole itkua vaikeista läksyistä.jos tarjotaan terapiaa tai tukea kaikkea kannattaa ainakin kerran kokea,kun se ei maksa mitään.vasta yläasteella huomaa tasoa suurempi opetuksen taso,en tiedä pysyykö mukana oravanpyörässä.eikä kannata naapureista mkiettiä.yritä saada lapselle saman ikäistä seuraa vaikka harrastuksissa.vaikeaa on ollut saada kunnon kaveria joka ei kiusaa tai pilkkaa

Itse aloin pelätä murrosikää. Alta kouluikäinen kunnioittaa vanhempiaan. Koulukiusaus ongelmaa ei ole jne. Täydellinen ikä saada tukea (alle 7v.).
Meidän vanhempi lapsi on erityislapsi ja olen ottanut ilolla kaiken tuen vastaan. Nimenomaan aikuisikää ajatellen. Haluan lapseni olevan "vammastaan" huolimatta itsenäinen ja onnellinen.
Ongelmia todettiin vasta ekaluokan aikaan. Lapsi ei pärjännyt. Uhma ja itsekunnioituksen puute lisääntyivät heti koulun alun jälkeen. Diagnoosina lievä adhd ja dysfasia myöhemmin. Heti diagnoosin jälkeen saimme tukitoimia, jotka otin vastaan siksi, että:
- en halua peräkammarein poikaa (äidiltä ei haeta tukea aina, pärjätään itsekin)
-haluan lapsenlapsia (empatia ja vastuu muista)
-Itsetunto (vaikka muut osaa kympin kertotaulun silmät kiinni, sä osaat jotain muuta)

Pienryhmä on loistava tapa kasvattaa tulevaa menestyjää (elämän menestyjää), josta muussa tapauksessa voisi tulla pelkkä katujen mies (alkoholiongelma ym. ajelehtimista kunnon tuen puutteesta?)

kaksi vuotta erityispäiväkodissa. Muistan kyllä tunteen kun kolmevuotiaana olisi pitänyt siirtyä isompien lasten ryhmään ja meidän poikaa ei voinut siirtää kun ei olisi pärjännyt siellä isommassa ryhmässä. Tuntui että lapsi jäi jo kolmevuotiaana ensimmäisen kerran luokalleen. Uudessa integroidussa ryhmässä on mennyt melko hyvin, mutta juuri leimautuminen tämmöisellä pienellä paikkakunnalla pelottaa. Toisaalta tämä poika on mun "iltatähteni" ja mulla on myös 26-vuotias tyttö, joka meni yksityislääkärille pienen veljen "saatua" ad/hd-diagnoosin ja tyttö todettiin myös heti ad/hd-tapaukseksi ja sai lääkkeet. Elämä on tytöllä parantunut 200% ja hän sanoi että ensimmäisen kerran tuntuu siltä että kaikki ei mene pieleen ja että aina epäonnistuu, vaan pärjää. Kehoitti ottamaan vastaan lääkityksen myös pikkuveljelle, joka täyttää ensi kesänä 6 vuotta. Lääkityksen aloittaminen tuntuu tosi isolta kynnykseltä ja nyt ajattelemme että kokeillaan ainakin kuukauden verran kun esikoulu alkaa. Concerta-nimistä lääkettä olisi lääkäri pojalle kirjoittanut vuosi sitten kun diagnoosi tehtiin. Onko muilla kokemusta pienelle pojalle annetusta concertasta? Kotona pärjäämme pojan kanssa ihan hienosti, mutta päiväkodissa hän ei pärjää ryhmässä, sosiaaliset taidot ovat heikot ja motoristakin kömpelyyttä on. Erityistaito (josta kirjoitettiin jossakin ketjussa) on kiipeily! Vuorikiipeilijäksikö häntä rohkaisemme :) Löysin vasta tämän keskustelupalstan, joten anteeksi pitkä tilitys.

mutta viesti hävisi johonkin. Meillä on kesällä kuusi vuotta täyttävä poika, jolla on ad/hd. Kolmevuotiaana hänen olisi pitänyt päiväkodissa siirtyä vanhempien lasten ryhmään, mutta henkilökunta kertoi ettei voi häntä siirtää kun poika ei tulisi pärjäämään isommassa ryhmässä. Silloin tuntui että lapsi jäi ensimmäisen kerran luokalleen. Sen jälkeen alkoi lääkärissä ja testeissä käynti ja poika sai diagnoosin. Hän siiryi sitten integroituun päiväkotiryhmään ja minua kyllä pelottaa leimautuminen jotenkin "vammaiseksi" näin pienellä paikkakunnalla. Nykyään on päiväkodissa mennyt aika hyvin ja poika käy toimintaterapeutilla kerran viikossa. Lääkäri olisi kirjoittanut heti hänelle reseptin Concerta-nimistä lääkettä. Emme ole vielä ainakaan aloittaneet lääkitystä, ajattelimme kokeilla jos esikoulu ei ensi syksynä suju. Onko kokemuksia tuosta lääkkeestä näin pienelle? Jotenkin pelottaa kun on kuulemma jonkinlaista huumetta. Päiväkodin väki puhui viime hojksissa että JOS poika pystyy käymään normaalikoulua. Sekin kuullosti minusta tosi pahalta. Meidän mielestämme täällä kotona pojassa kun ei ole mitään vikaa.

Hei!

Olen itse töissä päivähoidossa, ja muistuttaisin sinua, että ns. eritisryhmässä on yleensä puolet ns. normaalilapsia, joten jos et halua kertoa kenellekkään, että lapsesi on ns. erityispaikalle, ei sitä tiedä kuin henkilökunta, millä taas on vaitiolovelvollisuus.

Onko lapsellasi diagnoosi erityissairaanhoidolta?, jos ei on ihan mahdollista että nyt varhaisen tuen avulla kehityy ja kasvaa, sekä saa ikätoverinsa kiinni kehityksessä. Eikä sitten kouluun mennessä tarvitse eritystätukea. Tämä tietysti riippuu millaista vaikeuksia hänellä on.

Oma erityispoikani menee syksyllä esikouluun ja olin ajatellut, että sitten Starttiluokan kautta kouluun ns. normaaliluokalle, mutta nyt näyttää siltä, että tarviikin enemmän tukea ja varmaan meneekin johonkin erityisluokkaan, mutta enemmin niin kuin, että alkaa inhota koulua.

Oman poikani sain pienempään ryhmään vasta vuosisitten, ja hän jo kerkesi kehittämään kammon päivähoitoa kohtaan.

Sinullekkin on mukavempaa saada positiivisempaa viestiä hoidosta kotiin, kun on kiva pieni ryhmä, missä on paljon tukea opetella rauhassa uusia asioita , kuin että kuulisit kuinka mikään ei suju isossa ryhmässä. Usko, minä tiedän millaista se on sekä äitinä, että ammattikasvattajana.

Kaikkea Hyvää teille!!!