Minua häiritsee seuroissa paljon se, kun jotkut puhujat suorastaan huutavat ja karjuvat mikrofoniin, mikä tuntuu korvissa pahalta.
Ei mikrofoniin tarvitse huutaa ja karjua, kyllä se puhe sen kautta kuuluu oikein hyvin ilman turhaa äänen korottamistakin.
Se on tietysti joillakin puhujilla tapa, ettei osata hillitä ja hallita äänenkäyttöään.
Kuinka herttaista ja miellyttävää onkaan kuunnella saarnaa, joka puhutaan rauhallisella äänensävyllä.
Toista oli ennen vanhaan, kun ei pirttiseuroissa ollut mikrofonia, silloin oli sopivaakin korottaa ääntään ja kyllä ne puhujat saarnasivatkin niin voimallisesti, että pirtin seinistä ja katoista karstat pölähtelivät.
Onneksi ei ole enää niin voimallisia puhujia, sillä muutenhan mikrofonien kautta kovaa puhuttu saarna saisi kuulijoiden korvat koetukselle.
Pelkään suviseuroihin mennessä, että loossini sattuu juuri kaijutinpylvään alapuolelle, jolloin koko päivän saa kärsiä liian kovasta melusta.
Kukaan ei tietenkään ole koskaan mitannut, mikä on suviseuroissa melutaso parhaimmilla paikoilla.
Olen joskus asiasta joidenkin kanssa keksustellut ja vastaus on ollut, etteihän täällä nyt meteliä ole lähestulkoonkaan verrattuna rock-festareihin.
En pidä kovista äänistä, olkoon ne sitten vaikka kuinka hyvää saarnaa ja virrenveisuuta.
Tuskin olen sen huonompi uskovainen, vaikka jäisin pois näiltä jokakesäisiltä suvijuhlilta.
Mieluummin kuuntelen radiosta tai istun järven rannalla kuulemassa laineiden loisketta ja suvituulen lepattaessa rantakoivuissa.
Mutta viime pyhänä kun olin seuroissa, ensimmmäinen puhe oli korvilleni kärsimystä.
Puhuja käytti sellaista korostusta, että ääni kiihtyi välillä ja varmaan ei huomannut itsekkään, kun kumartui eteenpäin ja suu oli aivan mikrofonissa kiinni.
Toivoisinkin, että saarnaajat ottaisivat tämän huomioon.
Onko se vain lestadiolainen tapa, että saarnan pitää olla suoraa huutoa välillä ikäänkuin korostaakseen sillä sanomaansa.
Ihailen sellaista saarnaa joka puhutaan tavallisella äänensävyllä ilman nopeatempoisia muutoksia.
Vai onko kovasanaisen saarnan tarkoitus vielä nykyäänkin herättää kuulijoita synnin unesta.
Ennen ainakin hirmuisen puheen sävyllä oli tarkoitus saada kuulija kyynelehtimään ja synnintuntoon.
Kaitpa se puhuja ennen nautti siitä, kun näki, miten kovan saarnan vaikutus pani varsinkin vanhemmat naisihmiset vapisemaan ja voivottelemaan.
Uskoakseni nykyaikana ei ole tarpeen enää saarnata sillä tavalla kuin ennen, että muhat laipiosta tippuu.
Lestadiolainen saarnatyyli on aikojen saatossa muuttunut normaalimmaksi puhetavaksi, mutta yhä edelleen on puhujia, jotka matkii entivanhaisia saarnatyylejä korottamalla ääntään tarpeettoman kovalle. Heidän tulisi muistaa,kuinka nykyisissä toimitaloissa on tehokkaat äänentoistolaitteet, jotka toistavat saarnaan tarpeettoman kovalle.
Ei mikrofoniin tarvitse huutaa ja karjua, kyllä se puhe sen kautta kuuluu oikein hyvin ilman turhaa äänen korottamistakin.
Se on tietysti joillakin puhujilla tapa, ettei osata hillitä ja hallita äänenkäyttöään.
Kuinka herttaista ja miellyttävää onkaan kuunnella saarnaa, joka puhutaan rauhallisella äänensävyllä.
Toista oli ennen vanhaan, kun ei pirttiseuroissa ollut mikrofonia, silloin oli sopivaakin korottaa ääntään ja kyllä ne puhujat saarnasivatkin niin voimallisesti, että pirtin seinistä ja katoista karstat pölähtelivät.
Onneksi ei ole enää niin voimallisia puhujia, sillä muutenhan mikrofonien kautta kovaa puhuttu saarna saisi kuulijoiden korvat koetukselle.
Pelkään suviseuroihin mennessä, että loossini sattuu juuri kaijutinpylvään alapuolelle, jolloin koko päivän saa kärsiä liian kovasta melusta.
Kukaan ei tietenkään ole koskaan mitannut, mikä on suviseuroissa melutaso parhaimmilla paikoilla.
Olen joskus asiasta joidenkin kanssa keksustellut ja vastaus on ollut, etteihän täällä nyt meteliä ole lähestulkoonkaan verrattuna rock-festareihin.
En pidä kovista äänistä, olkoon ne sitten vaikka kuinka hyvää saarnaa ja virrenveisuuta.
Tuskin olen sen huonompi uskovainen, vaikka jäisin pois näiltä jokakesäisiltä suvijuhlilta.
Mieluummin kuuntelen radiosta tai istun järven rannalla kuulemassa laineiden loisketta ja suvituulen lepattaessa rantakoivuissa.
Mutta viime pyhänä kun olin seuroissa, ensimmmäinen puhe oli korvilleni kärsimystä.
Puhuja käytti sellaista korostusta, että ääni kiihtyi välillä ja varmaan ei huomannut itsekkään, kun kumartui eteenpäin ja suu oli aivan mikrofonissa kiinni.
Toivoisinkin, että saarnaajat ottaisivat tämän huomioon.
Onko se vain lestadiolainen tapa, että saarnan pitää olla suoraa huutoa välillä ikäänkuin korostaakseen sillä sanomaansa.
Ihailen sellaista saarnaa joka puhutaan tavallisella äänensävyllä ilman nopeatempoisia muutoksia.
Vai onko kovasanaisen saarnan tarkoitus vielä nykyäänkin herättää kuulijoita synnin unesta.
Ennen ainakin hirmuisen puheen sävyllä oli tarkoitus saada kuulija kyynelehtimään ja synnintuntoon.
Kaitpa se puhuja ennen nautti siitä, kun näki, miten kovan saarnan vaikutus pani varsinkin vanhemmat naisihmiset vapisemaan ja voivottelemaan.
Uskoakseni nykyaikana ei ole tarpeen enää saarnata sillä tavalla kuin ennen, että muhat laipiosta tippuu.
Lestadiolainen saarnatyyli on aikojen saatossa muuttunut normaalimmaksi puhetavaksi, mutta yhä edelleen on puhujia, jotka matkii entivanhaisia saarnatyylejä korottamalla ääntään tarpeettoman kovalle. Heidän tulisi muistaa,kuinka nykyisissä toimitaloissa on tehokkaat äänentoistolaitteet, jotka toistavat saarnaan tarpeettoman kovalle.
Vastaukset 3
Vanhimmat
me tietysti, mut ku näyttää tuota väkee oleva vua aina yhä enemmä ja enemmän kuulossa, mix?
Mikä heitä niin vaivaa, villitsijäkö?
Karjuminen on tarpeen, jotta ääni kantaa mukeloiden melskauksen yli. Monilla vanhemmilla ei ole edes seuroissa mitään otetta lapsiinsa, että saisivat nämä olemaan siivommin. Pitääköhän ry:lle palkata pari rivakkaa karjua vartiointiliikkeestä?
...