Meillä on 11 kk tyttö ja itsellä oli tarkoitus mennä töihin nyt syksystä. Mutta tilenne muuttui kun huomasin joku hetki olevani raskaana, toinen muksu syntyy syksyllä jos kaikki menee hyvin. Eli siis töihin meno siirtyy auttamattomasti.
En ole koskaan tuntenut itseäni erityisen "kotiäidiksi" ja nyt kaikki tuntuu vielä kamalammalta kun tietää, että luultavasti täällä kotona tulee kökittyä vielä kaksikin vuotta.
Erityisen pahalta tässä tuntuu se, että tällä hetkellä tulee olo, että olsisn nytkin mieluummin päivällä töissä kun tuon muksun kanssa. (Laitettakoon taustatietoa, että meillä on suht "vaativa lapsi", päivät on tyytyväinen melkeinpä vain kun on sylissä ja kävellään ympäri kämppää...).
Mahtaakohan milulle löytyä kohtalotovereita vai olenko vaan auttamattoman itsekäs äidiksi?
En ole koskaan tuntenut itseäni erityisen "kotiäidiksi" ja nyt kaikki tuntuu vielä kamalammalta kun tietää, että luultavasti täällä kotona tulee kökittyä vielä kaksikin vuotta.
Erityisen pahalta tässä tuntuu se, että tällä hetkellä tulee olo, että olsisn nytkin mieluummin päivällä töissä kun tuon muksun kanssa. (Laitettakoon taustatietoa, että meillä on suht "vaativa lapsi", päivät on tyytyväinen melkeinpä vain kun on sylissä ja kävellään ympäri kämppää...).
Mahtaakohan milulle löytyä kohtalotovereita vai olenko vaan auttamattoman itsekäs äidiksi?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Faktaahan se on, etteivät kaikki ole mitään "pullantuoksuisia kotiäitejä". Se mikä toiselle sopii, ei välttämättä sovi toiselle eikä siinä silloin ole mitään itsekästä.
Aikanaan itse laitoin poikani hoitoon 10 kuukauden ikäisenä, kun en kerta kaikkiaan jaksanut olla kotona. Halusin elämääni muutakin kuin ruoanlaittoa, vaipan vaihtoa ja pyykinpesua. Niinpä palasin kouluun mahdollisimman pian (opiskelin siis tuolloin). Nyt tuosta ajasta on kulunut reilu 5 vuotta, poika nyt 6 v. Ja poika ei ole millään tavalla kärsinyt siitä, että laitoin hänet niin pienenä hoitoon. Päinvastoin, pojastani on kasvanut erittäin sopeutuvainen ja sosiaalinen, joka kuitenkin on se ihana "äitin poika" :)
Itse olen siis vahvasti sitä mieltä, että äiti jaksaa paremmin lapsen kanssa, jos on muutakin elämää kuin se vauva-arki siellä kotona. Mutta eiväthän kaikki tietenkään tätä mieltä ole eikä voikaan olla.
Eli jos sinulla vaan on mahdollisuus palata hetkeksikin töihin, niin tee se ihmeessä. Jaksat sitten taas paremmin :)
En kiellä asiaa, että ensinmäiseksi mieleeni tuli, että miksi lapsia.
Nyt sinulla on kuitenkin lapsi ja toinen tulossa. Tulet varmasti omalla tavallasi äitiydestä selviämään.
Samaa mietin minäkin. En ole mielestäni kotiäitityyppi, mutta jaksan kotona sen voimalla, kun tiedän sen olevan parhaaksi pienille lapsilleni. Heitä on elokuussa toivottavasti kaksi kappaletta.
Mun esikoinen on ihan yhtä vaativa kuin sunkin, mutta tytsin ollessa 1,5 kaikki on huomattavasti helpompaa kuin puolikin vuotta sitten. Tyttö leikkii yksinkin, viihtyy jo hieman pikku kakkosen edessä, tykkää puistoista. Tämän lisäksi ollaan saatu uusia kavereitakin!
Koska tilanne on sulla ja mulla tämä, lähtökohtana ei voi olla valittaminen, kun ei olla kotiäitityyppejä. Järjestetään tilanne itsellemme mielekkääksi! Ota selvää perhekerhoista, perhemuskareista, perhekahviloista jne. Vaikka itsekin joskus ärsytti imetyksestä jauhavat ja synnytyksen jälkivuodon määrää vertailevat Maripaita-mammat, niin kyllä heidän kanssaan aina jotakin yhteistäkin juttua löytyy. Ja onhan se sun toinenkin vauva jo syksyllä 2009 hoitoikäinen!
Tuosta lapsen vaativuudesta voin vielä lohduttaa, että kyllä se sun pikku kitinäpussi tyytyy, kun hänen liikkumiseensa tulee varmuutta. Itse olin aivan hermona, että miksi tuo meidän ipana ei leiki yksin leluilla tms. Uskon, että nuo asiat kehittyvät jotenkin yksi yhteen kielen kanssa. Mielikuvitus ja mielikuvat kehittyvät. Jo tuon seurallisuuden ja lapseni tarjoaman seuran takia en antaisi häntä ikinä päivähoitoon sillä aikaa, kun olen vauvani kanssa kotona.
Viime kuukausina meidän tyttö on alkanut oppia sanoja yhtenä ryöppynä, ja nyt hän yrittää jo kommunikoida muutenkin kuin huutamalla. Eilen hän nappasi tiskipöydältä lasin ja ilmoitti: mammaa (=maitoa)! Vielä pari kuukautta sitten hän olisi kiukutellut, karjunut ja lopulta heittäytynyt raadoksi lattialle. Tyttöni alkaa jo jotenkin ymmärtää "ensin tätä, sitten tota" suostuttelua. Eli sitten saa maitoa, kun ensin vaihdetaan vaippa. Kyllä noinkin eliminoi enimmät huutamiset. Tyttö myös ilmoittaa muutenkin, mitä hän tahtoisi tehdä: piitää (piirtää), tappi (videot), ulos jne. En olisi voinut kuvitellakaan tällaista helpotusta elämään! Rasittavasta pennusta on tullut hurmaava prinsessa, jota rakastan joka päivä enemmän.
Mutta nyt toivotan sulle oikein paljon tsemppiä ja voimia. Ihanaa, että sanoit vauvasi syntyvät syksyllä, jos kaikki menee HYVIN. Sulle tulee siis toivottu lapsi, jota sulla on kaikki edellytykset rakastaa.
Itse kävin silloin tällöin tekemässä iltavuoroja, kun työnantajalleni sopi myöskin vieraalle keikkailu hoitovapaan aikana. Antoi kummasti voimaa, eikä pitkät kotiäitiysvuodet syrjäyttänyt työelämästä (ei ollut vakityötä odottamassa). Kun työhönpaluu tuli ajankohtaiseksi oli uuden työn löytäminen helppoa, ja sain eka kertaa elämässäni suoraan vakitöitä, eli määräaikaiset loppuivat osaltani siihen.
Lapsille ei keikkailu ollut mitenkään traumaattista ja haitallista varmasti, koska isänsä hoiti heitä. Keikkaillen pystyin tekemään myöskin vajaita vuoroja, eli en aloittanut yli kahdeksan tunnin vuoroilla.
Kyllä jokainen tietää itse, viihtyykö kotona lasten kanssa vai ei. En ole kyllä koskaan kuullut, että lapset menisivät pilalle päivähoidossa. Mielestäni lapset ja töissä käynti eivät sulje toisiaaan pois mitenkään (miksi lapsia?), molemmat kuuluvat elämään, etkä ole yhtään sen huonompi äiti, jos palaat työelämään ennen lapsen 3. vuotta, vaikka näillä palstoilla sellaisia mielipiteitä paljon näkeekin.