Kaikki tuntuu jäävän aina niin kesken. Lähdet koska et uskalla jäädä, tuntea. Lähden koska pelkään jäädä, tuntea. Niin moni ajatus, sana kuin omani ja hiljaisuuskin turvaa. Kun lähdet, menetän paljon jos en kerro ja jos kerron, saatan menettää vielä enemmän. Kuolonraja nopeammin kuin osasin odottaa, kaikki muuttuu ja on päätettävä, mutta voin tehdä sen vain omasta puolestani. Mitä sinä päätät, sitä pelkään. Vain yksi tarina monien samanlaisten joukossa. Toinen vapaa, toinen varattu, kaikki niin väärin ja kaikki niin kohdillaan ja ei hiivu, ei.
Sielunkumppaneita,
onko heitä?
242939
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
minä vapaa, sinä varattu. yhtälö, joka ei toimi. surullista, koska me olisimme voineet luoda jotain kaunista. sielunkumppaneita? sitä en tiedä. olisi pitänyt kokeilla... :/
Jos nyt ei toistensa peilikuvia kuitenkaan, niin samasta suunnasta maailmaa katsovia. Ja sekös kiehtoo, kietoo yhteen, eikä sille minkään mahda.
Ja kumpikaan ei liikahda sijoiltaan, vilkuilee vain ihmetellen toista samanlaista. Siinä sitten kiemurrellaan kärsien itseaiheutetusta hölmöstä tilanteesta.
Pelottaa juuri tuo mahdollinen kaiken menetys.. Huh, kumpa juuri sinä olisit se rohkeampi.
-se varattu
Sielunkumppanuutta se ois ollut, mutta kumpikaan ei uskaltanut mitään - koskaan.
kolmannesta osapuolesta mahtaa tuntua? Ettepä varmaan mieti sitä, juu ei. Mitä sitä, muuta, kun omaa napaansa vaan tuijottaa ja kaunistella tyhmyyttä täällä!!! se on varmaa, että jos oikeesti rakastaa, niin sen ihmisen kanssa myös haluaa elää.. Eli se vapaa(sinä?) et kuitenkaan merkkaa ilmeisesti paskaakaan.
En minä huolta kanna jokaisesta, otan vain omani jos saan! Ketään en väkisin mukaani halua. Kanna sinä huoli muista, sillä minulle riittää hän. Muuten miksi katsoisit napaasi, ja et antaisi omaasi toiselle ? Tämä sivusta :)
aina joku kärsii. Aina. Kuka haluaisi vapaaehtoisesti kärsijän osan?
kärsijää.
Jos uusia tunteita kokeillaan, saattaa syntyä uusi onni, ja yksi jää kärsimään.
Ehkä kaikki voisivat tulla ystäviksi ja kaikki olla onnellisia? Siis, en tarkoita mitään kimppakivaa, vaan ystävyyttä:)
Ja nuokin tarinat muuttuu. Toinen vapaa, toinen varattu - yhtäkkiä se vapaakin jo varattu.
Sillehän ei voi sitten yhtään mittään - pittää vaan toivottaa onnea
Sinulla oli tosi hyvä pohdinta asiasta.Hih.hh. minäkin ajattelin ihan samaa.On kyllä vähän lennokasta tämä joskus, mutta parempi että jää hymy kasvoille kuin itku. Oli pakko laittaa:)))
Onhan heitä, kunhan vaan löytys.
Toisaalta en halua kumppanillesi tuskaa. Ja kukapa sen tietää, miten asiat meidän välillämme olisivat sujuneet.
Ehkä ainoa keino saada selviolle on tavata. Puhua. Tavata uudelleen. Tuloksena voi olla uusi suuri rakkaus. Tai pieni kaunis tarina, joka antaa sinulle voimaa löytää tunteet takaisin omassa suhteessasi, ja minulle iloa jatkaa yksineloani. Muistojen varassa jaksaa paljon. Kantaisin mieluummin kauniita muistoja kuin turhautuneita haaveita. Kenenkään ei tarvitse tietää. Näin minä asiaa ajattelisin.
Niin, onko sielunkumppaneista aina pakko jotain suurta rakkaustarinaa tullakaan, vaikka se voi olla kyllä väistämätön tosiasia jossain tapauksessa.
tulla, olla ja mennä. Muistot elävät pitkään. Niistäkin jotkut haihtuvat vähitellen. Sääli jättää kokematta rakkaus. Kun olemme kuolinvuoteellamme, ehkä toivomme, että olisimme eläneet rohkeammin. En usko, että itse toivoisin siinä vaiheessa, että olisin noudattanut moraalisääntöjä tiukemmin:) Vai mitä arvelet?
Itse kallistun kyllä hiljaa sen puolelle, että rakkaus on niin harvinaista, ettei sen kannata antaa mennä hukkaan. Jos vain rakennamme koko ajan ulkoiset puitteet täyttävää elämää, niin teemme sen turhaan, sillä emme voi viedä mitään siitä mukanamme kuolemassa.
Samaa mieltä. En jättäisi kokematta, kerran täällä vain elämme ja mikä ihme laittaa ihmisen siihen tilaan että täytyy olla vaikka väkisin toisen kanssa, vaikka huomaa jossakin vaiheessa löytäneensä sen oikean. ( tarkoitin varattuja ). Olen ollut varattu ja parissa suhteessa, pitkissäkin. Nyt olen sinkku ja elämääni todella tyytyväinen, kaikki kokemani on ollut myös sen arvoista. Nyt tilanne on se että olen löytänyt sen oikea itselleni(tunne) mutta hän on varattu. En aio luovuttaa minkään moraalin takia. Kuka sanoo että elä mun kanssa tai et elä elämääsi oikein, jokainen tehkööt kuinka parhaaksi näkee. Pääasia on saada rakastaa ja olla onnelinen!! Tämä minun mielipiteeni.
meitä muutamia, jotka ovat valmistautumassa ottamaan suhteen ulkopuolisen askeleen. Miten toivonkaan, että yksi teistä olisit sinä, se mies, jolle en sanoisi ei..
rakastumiselle, kun elää suhteessa, joka on muuttunut tylsäksi rutiiniksi. Sitä katsoo toisia, rakastuneita, ja kadehtii heidän tunteitaan. Itse tuntee olevansa kuolemassa sisältä.
Sitten tulee vastaan ihminen, joka herättää tunteet henkiin. Jos molemmat ovat samanlaisessa tilanteessa, tuntien onnellisuuden ja intohimon puutteen elämässään, ja häveten sitä, he saattavat hyvinkin rakastua toisiinsa. Se on menoa sitten.
Mutta saavatko he tosiaan toisensa. Itselläni on jopa todistaja tälle asialle. Mutta nähtäväksi jää, toteutuuko! Ollaanko tarpeeksi vahvoja, siinä se kysymys on??? Joskus aika ei vaan oo sopiva heille :(.
kun joka toinen viesti jumiutuu jonnekin eetteriin?
Ainahan varattu voi suhteesta lähteä. On sitä muutkin eronneet. Kyllä sen aidon rakkauden tunnistaa, jos sellainen kohdalle osuu.
http://www.nicehouse.fi/omahuone/keskustelu/nayta.php?id=9278
tahansa, niin toiseen voi rakastua heti, ja tunne voi jatkua. Toisessa voi tunnistaa ihmisen, joka tajuaa maailmaa samalla tavalla kuin me, oivaltaa ajatuksemme paremmin kuin muut. Onnekkaita ne, jotka kohtaavat sellaisen ihmisen jo nuorena. Usein kasvetaan erilleen, vaikka aluksi menee hyvin.
Tai sellaisen tunteen olen kokenut. Toinen sanoikin, että älä edes puhu kun tiedän mitä sanot. Hän kirjoitti mulle pitkän jutun, toinen kai pelkää katsoakaan. Kummankaan kanssa ei mitään vakampaa, ei oikeastaan yhtään mitään.
Hyvä tunne, ei kai muuta.