Hei, Valitettavasti jouduin palaamaan tälle palstalle vaikka en halunnut ;) Olen 29-vuotias nainen ja minulla alkoi 2006 alkuvuonna paniikkikohtaukset joihin hain apua saman vuoden toukokuussa täydellisessä umpikujassa. Sain Sepram-lääkityksen mikä auttoi minut ylös ja 2007 alkuvuonna alkasin vähentämään lääkitystä ja syksyllä lopetin kokonaan. Enimmillään annostus oli 10mg.
Olen voinut viime kesästä lähtien tosi hyvin ilman mitään oireita, ihan satunnaisia sydämen rytmiongelmia mutta niitä nyt on useilla muillakin. Kunnes sitten eilen tuli pitkästä aikaa täysin yllättäen paniikkikohtaus. Koko päivän olin ollut jotenkin huonovointinen, sydän löi ihmeellisesti ja muljahteli. Sitten illalla tuo muljahtelu oli ihan jatkuvaa parin tunnin ajan ja alkasin sit siinä vähän kai pelkäämään tuttujen oireiden perusteella kohtausta. Yritin pitää mieleni kasassa mutta niin siinä vaan tuli mieleen että taasko tämä helvetti alkaa... Se on uskomaton tunne kun alkaa siinä miettimään jossain vaiheessa sairaalaan lähtöä ja ambulanssia, nyt ajatus tuntuu vähän naurettavalta mutta niin sitä vaan eilen ajatteli. Sitten tuo muljahtelu vaihtui "normaaliin" paniikkioireeseen" eli sydämen tiheään lyöntiin ja kuumiin aaltoihin, jotenkin kuitenkin sain hengitystäni kontrolloitua että en ihan mennyt sekaisin. Sitten jossain vaiheessa nukahdin.
Se mitä mä nytkin eilen mietin on että miten voi tunnistaa joskus että onko oikeasti joku muu kohtaus kuin paniikkikohtaus, se ajatuksena pelotti mua että mitä jos itse yrittää vaan sinnitellä ja toistella itselle että et sä mikään sairas ole etkä tarvi lääkäriä, se on vaan paniikkikohtaus, ja sit ei kuitenkaan ole. No heti kun tuon kirjoitin niin järjellä ajattelin että onhan se sydänkohtaus aika epätodennäköinen mutta tiedätte varmaan tunteen. Kun vasen käsi puutuu, sydän muljahtelee aivan kuinka sattuu ja rintaa pistää niin kyllähän siinä tulee väistämättä mieleen nuo ihan klassiset sydänkohtauksen oireetkin...
Mutta anyway, nyt on olo ihan normaali eli toivon todella että oli vaan kertakohtaus. Sen tiedän kuitenkin onneksi ihan varmasti että olen nyt vahvempi kuin "viimeksi" eli eilenkin pystyin jotenkin ajattelemaan hengitystä ja onnistuin vähän edes rauhoittaa itseäni. Se on tosi vaikeaa kyllä kun tekee mieli vaan itkeä ja antautua paniikille mutta pitää pysyä lujana :) Tsemppiä kaikille kohtalotovereille!
Olen voinut viime kesästä lähtien tosi hyvin ilman mitään oireita, ihan satunnaisia sydämen rytmiongelmia mutta niitä nyt on useilla muillakin. Kunnes sitten eilen tuli pitkästä aikaa täysin yllättäen paniikkikohtaus. Koko päivän olin ollut jotenkin huonovointinen, sydän löi ihmeellisesti ja muljahteli. Sitten illalla tuo muljahtelu oli ihan jatkuvaa parin tunnin ajan ja alkasin sit siinä vähän kai pelkäämään tuttujen oireiden perusteella kohtausta. Yritin pitää mieleni kasassa mutta niin siinä vaan tuli mieleen että taasko tämä helvetti alkaa... Se on uskomaton tunne kun alkaa siinä miettimään jossain vaiheessa sairaalaan lähtöä ja ambulanssia, nyt ajatus tuntuu vähän naurettavalta mutta niin sitä vaan eilen ajatteli. Sitten tuo muljahtelu vaihtui "normaaliin" paniikkioireeseen" eli sydämen tiheään lyöntiin ja kuumiin aaltoihin, jotenkin kuitenkin sain hengitystäni kontrolloitua että en ihan mennyt sekaisin. Sitten jossain vaiheessa nukahdin.
Se mitä mä nytkin eilen mietin on että miten voi tunnistaa joskus että onko oikeasti joku muu kohtaus kuin paniikkikohtaus, se ajatuksena pelotti mua että mitä jos itse yrittää vaan sinnitellä ja toistella itselle että et sä mikään sairas ole etkä tarvi lääkäriä, se on vaan paniikkikohtaus, ja sit ei kuitenkaan ole. No heti kun tuon kirjoitin niin järjellä ajattelin että onhan se sydänkohtaus aika epätodennäköinen mutta tiedätte varmaan tunteen. Kun vasen käsi puutuu, sydän muljahtelee aivan kuinka sattuu ja rintaa pistää niin kyllähän siinä tulee väistämättä mieleen nuo ihan klassiset sydänkohtauksen oireetkin...
Mutta anyway, nyt on olo ihan normaali eli toivon todella että oli vaan kertakohtaus. Sen tiedän kuitenkin onneksi ihan varmasti että olen nyt vahvempi kuin "viimeksi" eli eilenkin pystyin jotenkin ajattelemaan hengitystä ja onnistuin vähän edes rauhoittaa itseäni. Se on tosi vaikeaa kyllä kun tekee mieli vaan itkeä ja antautua paniikille mutta pitää pysyä lujana :) Tsemppiä kaikille kohtalotovereille!
Vastaukset 5
Vanhimmat
olla tosi positiivinen:)
myös minä yritän sitä...lääkityksestä huolimati:)
vaikka syön lääkkeitä jaksan olla tosi positiivinen!
minun elämäni toistuu sillä että joka hiton aamu otan pillerin joka kantaa minut päivän yli......
mutta mihin joutuisin jos ei niitä olisi?
kaikella rakkaudella sinulle, toivon että ph:n oireet eivät sinua enää vaivaa....minä kestän ne, kestäisitkö sinä?
Juu sitä on liikkeellä. Itse sain viime sunnuntai-iltana todella massiivisen paniikki/ahdistuskohtauksen ja jouduin sitten aamuyöstä lähtemään psyk.päivystykseen, kun ei lääkkeet tehonneet. Siellä ei onneksi ollut muita hulluja jonottamassa joten pääsin lääkärin puheille aika pian ja sellaiset tropit, että vihdoin tokenin.
Mutta joo, ei ole kivaa, ei. Pakko vaan nöyrtyä sen faktan edessä, että on mielialahäiriöinen ihminen ja se rajoittaa tietty jonkin verran elämää. Pakko pitää itsestään parempaa huolta, jotta pystyy käymään töissä ja nauttimaan elämästä. Viime kuukaudet on vaan olleet todellista sekoilua johtuen vaikeasta avoerosta ja työpaikan kuohunnasta.
No nyt ei muuta kuin uudella lääkityksellä eteenpäin toivoen että nää sivuoireet lakkaisivat pian. Pääsen taas avohoitoon ja ehkäpä taas alkaa terapiakin. Kuusi vuotta terapiaa on jo tahkottu, mutta eihän musta ikinä valmista tule heh:))
Voimia kaikille kohtalotovereille ja kirjoitelkaa. Olisi kiva kuulla muiden fiiliksiä näin kevään kynnyksellä...Tää on varmasti meille kaikille vaikeaa aikaa...
"Siellä ei onneksi ollut muita hulluja jonottamassa joten pääsin lääkärin puheille aika pian ja sellaiset tropit, että vihdoin tokenin."
Et sinä mikään hullu ole vaikka kärsit paniikki/ahdistuskohtauksista, unohda tuollainen ajattelu kokonaan. Mieliala heittelee muillakin, me vain tunnustamme sen.
Kaikkien on pakko pitää huolta itsestään ei se meidän paniikkihäiriöisten yksinoikeus ole.
Kyllä sinusta vielä valmista tulee (mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjännaurajasta) en tarkoita sinua tuolla :}
Joku fiksu sanoi, että jos ajattelee olevansa hullu, ei varmasti ole hullu, koska ei sitä silloin huomaisi. :) Hulluksi luulin itsekin tulevani, kun paniikkihäiriön sain. Nyt sitä on vain yksi epänormaali muiden epänormaalien joukossa. Ominaisuutensa kullakin. :) Tsemppiä kaikille muille panikoitsijoille! Elämä jatkuu.
Paniikki/ahdistushäiriö on ikävä kokemuksen. Usein siinä ajatukset saa sellaisen vallan että pois tiehensä.
Itseni pitäisi tilata aika lääkärille,koska olen saanut tuntea paljon ymmärtämättömyyttä lääkärin taholta.
Seuraavalla kertaa otan mukaan faktaa. Olen lehdistä leikannut, koska on todettu, että tällainen sairaus rampauttaa ihmisen jos ei lääkitystä saa. Heidän mielestä pitäisi tahdonvoimalla selviytyä.
Paniikki ei ole mun ystävä, ei edes kaveri!