Auttakaa joku. Kärsin ihmispelosta. Ja asun avolitossa, meillä on puolisoni kanssa ihana lapsi, ja suhteessamme ei ole muuten mitään vikaa, mutta mieheni ei ymmärrä ollenkaan ongelmaani ja siitä syntyy aina monet riidat. Kuten meillä ei ole yhtään yhteisiä kavereita, koska en voi lähteä mihinkään ja tutustua uusiin ihmisiin. Ja miestäni tietenkin ärsyttää se (ymmärrän), mutta olen sitä mieltä, että niin kauan kun läheisin ihminen ei ymmärrä/anna tukea, en voi ikinä tästä parantua ja saada itsetuntoani ennalleen. Olen käynyt terapiassa, mutta siitä ei ollut apua, miehenikin kävi pari kertaa mukana, mutta siellä sitten esitti niin empaattista, että minusta tuntui, että sen jälkeen terapeuttikin rupesi vähättelemään ongelmiani. Olen kärsinyt tästä kohta 6 vuotta. Ja pahenee vaan. Nytkään en ole viikkoon pystynyt menemään kauppaan. En tiedä pitäisikö aloittaa lääkehoito, viimeksi auttoi vain masennukseen, ei ahdistuksiin. Löytyisikö jotain kohtalotoveria, olisi todella mukava vaihtaa jonkun kanssa ajatuksia? Niin siis mitään paniikkihäiriötä minulla ei ole todettu, mutta määrittelemätön ihmispelko. En pysty katsomaan ihmisiä silmiin, ja lenkillä saatan säikkyä liikennemerkkejä, ja vilkuilen kokoajan ympärilleni, en tiedä mikä minulla on...
ihmispelko tai mikä lie?
päivä kerrallaan
51063
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minä olen koko ikänit ollut. Kouluiässä kiusatuksi tuleminen joka jatkui työpaikoille varmaankin kasvatti minuun tuollaisen ihmispelon. Semmosesta on enää vaikea nornmalisoitua. En osaa neuvoa. Minä elän siis niin että välttelen ihmisä kai lopun ikäni.
hei!minäkin kärsin ihmispelosta joka alkoi 4v.sitten elämän muutosten ohella.olen 24 joten aikuistua pitäisi:)olen sosiaalisella alalla joten voit uskoa että häpeä ja itsekritiikki on suuri..punastun välittömästi kun joudun huomion kohteeksi,(toisinaan pystyn hyvinkin pitämään keskustelua yllä)hikoilen ja jos kovastikin jännitän alkaa hirveä vapina..nyyh!kaikki oireet näkyvät niin selvästi ulospäin.miten tästä pääsee eroon?toisinaan tuntuu että olisi helpompi vaan vältellä tilanteita,mutta jo nyt työkaverit pitävät minua ujona,joka siis olen:)miten näistä tunteista pääsee eroon,olo vaan pahenee..sinkkukin kun nyt olen,tuntuu lähes mahdottomalta löytää kiva mies joka ymmärtäisi!muutenkin tutustuminen uusiin ihmisiin on pinnallista ja hankalaa.
tässä pientä purkausta mutta lisääkin löytyy..itsetunto on nollilla.kun lukee tämän aiheen palstakirjoituksia niin tuntuu usein kuin lukisi omaa tekstiä ..
Minulla todettiin jokunen vuosi sitten paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteidenpelko. Tällä hetkellä kummatkin jotenkin hallinnassa, mutta tulevaisuudestahan ei tiedä..Olen päälle parikymppinen kahden lapsen äiti. Onneksi aviomieheni on ymmärtäväistä sorttia, mutta luulen että tätä sairautta ei voi kukaan muu ymmärtää yhtä hyvin kuin henkilö, jolla on itselläkin sama ongelma. Jos haluat kirjoitella, niin laita spostiosoitteesi. Olisi mukava vaihtaa ajatuksia:)
olisi khyödyllistä kuulla missä ja miten todettiin saitko lääkitystä?
Itselläni sama edessä.
Mulla todettiin myös nelisen vuotta sitten kanssa sosiaalistentilanteiden pelko. Mielenterveysyksikön lääkäri totesi sen ja mulle määrättiin siihen valmistettuja lääkkeitä. En pystynyt ollenkaan käymään silloin missään ihmisten ilmoilla ja pelkäsin tuttujakin. Söin lääkkeitä pari vuotta ja halusin lopettaa ne, kun ajattelin etten niitä enään tarvitsisi koska oireet lievenivät ja pystyin jopa nauttimaan elämästä enkä pelännyt enään niin. Nykyään mulla on vielä lieviä pelkoja, mutta eivät oikeastaan rajoita enään elämääni..henkisesti voin välillä pahoin, mutta ne johtuvat luultavasti muista syistä...