Sairastan lievää tai keskivaikeaa masennusta. Minulla on käytössäni mielialalääke matalalla annoksella. Pärjään. Jotenkin haluaisin uskoa, että tästä vielä noustaan, paranen ja tulevaisuus voi olla paljon tätä päivää tasapainoisempi.
Sitten luen kymmeniä ja kymmeniä viestejä siitä, miten joku on syönyt masennuslääkkeitä jo kaksikymmentä vuotta, tai joku toinen on aloittanut lääkityksen kolmatta kertaa uudestaan, kun paha olo aina vain palaa. Onko tuossa sittenkin minunkin tulevaisuuteni? Voiko masentunut olla koskaan enää ihan oikeasti terve?
Sitten luen kymmeniä ja kymmeniä viestejä siitä, miten joku on syönyt masennuslääkkeitä jo kaksikymmentä vuotta, tai joku toinen on aloittanut lääkityksen kolmatta kertaa uudestaan, kun paha olo aina vain palaa. Onko tuossa sittenkin minunkin tulevaisuuteni? Voiko masentunut olla koskaan enää ihan oikeasti terve?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Jos siihen..löytää oikean suunnan?
...tahdon...hakemalla hakea, sitä omaa paikkaansa sosiaalisessa YHTEISÖSSÄ/ elämässä.
Mistä löytää sen oikean kohteen, mikä kiinnostaa?
Saakahan tuosta tolkkua?
Itse söin lääkkeitä 17 vuotta. Kokoajan hakien muutosta tilanteelleen. www.mtkl.fi/kuntoutus, kursseilla 7 kertaa(ilmaisia), josta sai ystäviä, sitten kaikenlaisia luentoja, jotka ksokettavat tätä asiaa läheltä.
Vertaistuki ryhmässä5 vuotta, kerran viikossa, josta myös sai odellisia ystäviä, jotka eivät valehele ja ymmärtävät ja kertovat myös itsestään?
Olen ollut nyt kaksi vuotta terveen kirjoissa, eläkkeellä, koska olen jo 56v.
Toimin tukihenkilönä ja ryhmä ohjaajana. Jotka antavat elämälle suuren tarkoituksen ja tasapainon.
Elämän usko täytyy löytyä ja itsetunto kohdalleen? että elämä on elämisen arvoista.
En pelkää enää mitään, enkä ketään. Haluan olla oma persoona. En halua olla samanlainen kuin muut(ajattelemattomat ihmiset?)
Hae rauhassa muutosta elämääsi? HAE...
Yksilöllistä, ei sitä voi kenenkään kohdalla etukäteen arvioida. Masennuksella kyllä on taipumus uusiutua. Itse olen saanut hoitoa keskivaikeaan/vaikeaan vuosikaudet; tulee niitä parempiakin vaiheita aika ajoin.
Minä uskon, että tästä voi parantua. Todella vaikeastakin masennuksesta voi toipua. Hidasta se on, se on pakko ollut hyväksyä.
Kun lukee näistä palstoja, on hyvä muistaa, että täällä todennäköisesti kirjoittelevat juuri ne, joilla on vaikeaa ja sairaus uusinut tms. Ne, jotka ovat parantuneet, saattavat haluta jättää tämän vaikean vaiheen taakse niin kokonaan, etteivät edes vieraile näillä sivuilla. Olisi kyllä hyvä, että he kävisivät kirjoittelemassa niitä toipumistarinoita, koska ne luovat toivoa meille sairastuneille. Pitää sitten itse tulla kirjottamaan :)
Minua on auttanut lääkitys ja psykoterapia ja aika.
Kyllä vaikeastakin masennuksesta voi parantua. Se täytyy sanoa, että samanlaista ihmistä minusta ei koskaan tule, mutta ehkä parempi niin. Olen päässyt kiltin ihmisen syndroomasta, osaan sanoa EI, elämä ei ole yhtä suorittamista vaan pienistäkin asioista nauttimista. Hyväksikäyttävät ihmiset ovat melkein häipyneet elämästäni ja nyt ystävyydet ovat vuorovaikutusta.
Kävin erittäin ahkerasti tällä palstalla silloin kun oli huono olo, nyt tosiaan satunnaisesti. Ja minuakin auttoi lääkkeet, terapia ja oma halu.
Masennuksesta, vaikeastakin voi parantua.
Hei "mietityttää joo"
Minulla diagnosoitiin keskivaikea/vaikea masennus, uusiutuva debressiotila. Minulla on siis uusinut jo tämä yhden kerran, toisesta kerrasta olen toipumassa.
Ensimmäisellä kerralla, kun masennus ja uupumus ei ollut oikein yksin kestettävissä, kävin keskusteluapua saamassa kerran viikossa 2 vuotta ja söin samaan aikaan masennuslääkettä. Jotenkin olin silloin sitä mieltä, että mitä mikimmiten siitä tilasta, masennuksesta ja ahdistuksesta ylös pääsen, sen parempi. En kuunnellut itseäni ja kehoani. Uskottelin itselle että olen toipunut, koska masennus ja uupumus hävettivät minua. En kertonut tilastani kenellekkään.
Viimeisellä kouluviikolla ammattikoulussa opettaja kysyi,että onko kaikki hyvin,... ei sitä kukaan ollut kovin hyvin huomannut,..
Tuli sitten muutto etelään ja uudet kuviot kaikin puolin, alkoi uusi koulukin. Oli yllättävän rankkaa. Uuvutin itseni perin pohjin parissa vuodessa, olin henkisesti lopussa, mutta lopettelin masennuslääkkeen käyttön puolen vuoden aikana siinä samalla. Mikä osoittautui virheeksi, kun sitten koulua oli ollut noin pari kuukautta kolmantena kouluvuotena, kun eräs viikonloppu tuli romahdus, jonka jälkeen en saanut itseäni koottua. Tarkoittaa sitä, että olin niin väsynyt, etten olisi jaksanut luomiani avata, sivua kääntää tai nostaa haarukkaa huulille. Elämässä tapahtui parin vuoden sisällä paljon ennalta arvaamattomia asioita, asioita joihin ei ollut valtaa. Olin lopen uupunut, henkisesti vereslihalla.
En ehkä olisi tuossa tilanteessa osannut toimia aiempaa paremmin, ellen olisi jo jotenki tiennyt mistä oli kyse.
Menin siis opettajien juttusille, kerroin, että nyt on pakko pitää paussia opiskelussa ja kerätä voimia. Pelkäsin reaktiota, mutta kaikki olivatkin todella ymmärtäväisiä. Alku ajasta oli todella vaikea vain jäädä kotiin olemaan ja vakuuttaa itsensä, että nyt on leponsa todella ansainnut. Pahimpina hetkinä kesti stressaavista tilanteista (jotka ennen vapaalle jäämistä saattoivat olla vaikka palautekeskustelu tunnilla ryhmässä) toipuminen koko päivän; sydämmen tykytys ei ottanut laantuakseen, rintaan sattui ja huimasi.
Toisen kerran kun tähän masennukseen sairastuin, tai oikeastaan kun se vaikeutui entisestään, kun en ensimmäisellä kerralla ollut tarpeeksi pitkäjänteinen, tunsin, että jos en nyt tähän saa kaikkea apua mitä on mahdollista saada, ei elämä enää kovin kauan jatku.
Niinpä sen erään valvotun yön jälkeen itkuni itkeneenä aloin soitella ihan minne vain, minkä otaksuin jotenkin liittyvän masennuksen hoitoon. Uskomatonta oli, että monessakaan paikkaa ei minua meinattu uskoa, koska " kuulostin pirteältä", pyydettiin soittamaan seuraavaan numeroon ja sitten taas toiseen. Lopulta oli pakko turvautua seurakunnan ilmaisapuun, mutta pari kertaa siellä käytyäni tiesin, että se oli oikeastaan ojasta allikkoon menemistä, ei sopinut minulle. Syyllisyyden tunteet vain kasvoi,.. AInoa vaihtoehto oli sitten tuo kallis yksityinen, mutta eikö meidän kaikkien elämä ole sen arvoinen, että oman henkisen hyvinvoinnin vuoksi nimenomaan voi hieman maksaakkin. "Onneksi" olin terapiaan sitten päästessäni alle 25 vuotta, joten kela tuki terapiani tiettyyn asti.
Itselleni pelastus on ollut se, että pääsi oikeaan terapiaan kelan tukemana, löysin oikean lääkkeen ja minun oli mahdollista hetkeksi hidastaa tahtia. Tuskin olisin enää tässä jos joku näistä olisi jäänyt uupumaan.
Toipumassa olen vieläkin näin 28 vuotissynttäreidän kynnyksellä. Terapia jatkuu kerran viikossa, lääke on vielä käytössä, varmasti jonkin aikaa terapian päättymisen jälkeenkin.
Yhdyn aiempiin kirjoittajiin, että masennuksesta toipuminen vie kyllä aikaa, täytyy opetella tunnistamaan omia oloja ja tunteita. Tietenkin aina tapauskohtaisesti, mutta uskon että parantumisen ydin on nimenomaan tuossa,että uskoo ansaitsevansa hyvää, tekee itselle hyvää ja toivoo itselle hyvää.
Stressaavat tilanteet vaativat itsellä ylimääräistä valmistautumista ja stemppaamista vieläkin.
Positiivista on se että nykyään tiedän hieman paremmin kuka olen, mistä pidän ja kuinka vähästä voi olla iloinen.
Monena aamuna katson ikkunasta ulos, ja satoi tai paistoi, on noussut mieleen ajatus, helpottunut sellainen, että olen tässä näkemässä tämän aamun, ja tunnen itseni onnekkaaksi.
Uskon, että masennuksesta voi toipua lähes kokonaan. Toisaalta jos on täysin toipunut, eikö silloin ole suurempi vaara masentua uudelleen?? Itsetuntemuksella ja itsetunnolla voi säästää mielestäni itseään aiempia pahemmilta masennuksilta.
Itselle nämä päivät ovat melkein kuin uutta tuntematonta, sillä niin kauan on siitä, kun olen viimeksi voinut tuntea onnea ja iloisuutta, on hymyilyttänyt syyttä.
Lääkkeet yksin tuskin auttaa, täytyy saada pää selvitettyä = oikea hoitosuhde, terapia tm. Siitä edelleen elämään kiinni ja itsetunto kohdilleen. Taipumus masennukseen aina on, mutta ei sen tarvi koko loppuelämää vallata. Yksin ei lääkkeineen selviä, tarvii muutakin apua ja sitä pitää itse hakea!
Eilen kävin keskustelemassa terveydenhoitajan kanssa siitä, mistä saisin terapiaa, keskusteluapua tai muuta vastaavaa: en mistään! Ainoa vaihtoehto on kuulemma mennä omin neuvoin yksityiselle psykiatrille, ja siihen ei valitettavasti opintotuki veny. Ei sitten millään.
Alkuperäinen,
jos olet alle 25 tai tänä vuonna täyttänyt 25v voit saada kelan tukemana terapian yksityiseltä, Kela valtuutetulta psykologilta/psykiatrilta. Mutta totta on että itse täytyy olla yhteydessä sekä kelaan että etsiä sopivaa hoitosuhdetta. Toki tuo kela edun saaminen on voinut muuttua, mutta sinuna tarkistaisin ainakin kaiken mahdollisen. Ei kannata jäädä yksin vatvomaan asioita. Pelkkä lääkkeen varassa on kuin linkkaisi tukikepin varassa.
Viittaan aiempaan vastaukseeni, että myös seurakunnilta voi pyytää apua, diakonit antaa keskusteluapua, mutta toki heilläkin on rajoitettua, ei ole terapiaa vaan keskusteluapua.
Voipi olla että joudut vaikka läheisiltäsi rahaa lainaamaan päästäksesi oikeaan hoitoon,mutta edelleen, jos sinulla oikeasti on tarve päästä terapiaan, sinne pääsee jos oikeasti tahtoo.
Pystytkö silti koulussa olemaan tms? Vai täysin työkyky mennyt, ettei mitään jaksa?
Opinnot kyllä etenee suunnitellusti, ei tässä vielä kovin pahassa suossa olla. Tuota seurakuntaa vois tietysti kokeilla...
Olen kysynyt mahdollisuuksiani kahdelta lääkäriltä ja yhdeltä terveydenhoitajalta, ja he ilmoittavat vain ettei kaupungilla valitettavasti ole tarjota apua. Asia olisi kuulemma toinen, jos olisin syömishäiriöinen... just. Ja yksityiseen ei ole varaa, eikä oikein ketään keneltä lainatakaan.
Ilman muuta muutosta voi tapahtua vaikka juuri nyt siltä ei näyttäisikään.
Omalla kohdallani tilanne nyt ja vuosi sitten eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Vuosi sitten vapun aikaan hiljalleen edennyt masennus ja ahdistus kärjistyi paheman kerran. Oli ihan hurjan ahdistunut ja olin päättänyt tappaa itseni ellei muutosta tapahdu puolen vuoden sisään. Tulevaisuus näytti niin toivottomalta.
Olin onnekas sillä työskentelin isolla työnantajalla, jolla on tosi hienosti toimiva työterveyshuolto. Kaverin painostuksesta vihdoin varasin ajan, sain sen ihan muutaman päivän päähän. Ja sieltä puolestaan lähetteet eteenpäin sekä psykologin että psykiatrin vastaanotoille. Molempiin pääsin käytännössä heti ja ensimmäiset käynnit menivät työnajtajan piikkiin.
Siitä se sitten vähitellen. Sain lääkkeet ja tapasin lääkäriäni n. kerran kuukaudessa. Lääkkeet alkoivat tehota heti ja oireeet lievittyivät, joskaan eivät kadonneet.Annosta säädettiin moneen kertaan. Ja vähitellen paranin.
10 kk jälkeen lopetin lääkkeet ja hyvin olen pärjännyt ilmankin. Lopettaminen ei tosin ollut mitään herkkua, ei vaikka tein sen hiljalleen. Mutta voin varsin hyvin. Ja kaiken lisäksi olen rakastunut ja hyvässä uudessa suhteessa eli olen todella onnellinen:)
Sairauden uusiutuminen on riski ja pelottaa. Mutta täytyy silti sanoa että enpä olisi uskonut mitä kaikkea vuodessa voi tapahtua. Niin pahalta tilanne vaikutti.