Monet vuodet ystäväni ja lähellä.Nauroimme vesissä silmin.Elämälle,kömmähdyksille.Mille nyt on
tapana nauraa.No,painoi hän harmaan päänsä toisinaan olkaani.Olimmehan me läheisiä.Niin
monta vuotta lörpöteltiin.
Eilen lämpimästä kädestä tuli kädessäni kylmä.
Tuli luopumisen hetki.Painoin sormin
silmänsä kiinni ja itkin kuin lapsi.Ei kuolemaan totu ikinä.
On vaikea luopua,antaa periksi.Raskasta olla
vieressä,seurata kuoleman enkelin siipiä.
Sanomatta,kykenemättä.Vain olla.Tuntea jonkun elämää suuremman läsnäolo,vierailu.
Sitä raivostuu ja syyttää: miksi elämä ryöstetään ja rosvotaan.Pysäytetään rinnasta lämpöinen sydän.Puhalletaan sammuksiin elämän kuuma
liekki.Tuttu ja hellä katse sammuu.Ei enää
ikinä sitä tapaa.
Traagista sanon,ja repivää,tuskallista.Elämä
ei yhtään ole oikeudenmukainen.Risa ja roisi
kokonaisuus sanon.
Mutta nyt,aamu kertoo elämän jatkuvan.Kaulaliina,
sileä ja ruudullinen on sylissäni,muistona.
Kuin hiljaa hän kuiskaisi:kaikki on hyvin.
Tuntuu että hän on taas kotona ja löytänyt tiensä rakkaansa luo,mistä aina puhui,toivoi.
Elävät rakkaame tai ovat rajan takana,me
tien luokse löydämme kun etsimme.Tänäinkin.
tapana nauraa.No,painoi hän harmaan päänsä toisinaan olkaani.Olimmehan me läheisiä.Niin
monta vuotta lörpöteltiin.
Eilen lämpimästä kädestä tuli kädessäni kylmä.
Tuli luopumisen hetki.Painoin sormin
silmänsä kiinni ja itkin kuin lapsi.Ei kuolemaan totu ikinä.
On vaikea luopua,antaa periksi.Raskasta olla
vieressä,seurata kuoleman enkelin siipiä.
Sanomatta,kykenemättä.Vain olla.Tuntea jonkun elämää suuremman läsnäolo,vierailu.
Sitä raivostuu ja syyttää: miksi elämä ryöstetään ja rosvotaan.Pysäytetään rinnasta lämpöinen sydän.Puhalletaan sammuksiin elämän kuuma
liekki.Tuttu ja hellä katse sammuu.Ei enää
ikinä sitä tapaa.
Traagista sanon,ja repivää,tuskallista.Elämä
ei yhtään ole oikeudenmukainen.Risa ja roisi
kokonaisuus sanon.
Mutta nyt,aamu kertoo elämän jatkuvan.Kaulaliina,
sileä ja ruudullinen on sylissäni,muistona.
Kuin hiljaa hän kuiskaisi:kaikki on hyvin.
Tuntuu että hän on taas kotona ja löytänyt tiensä rakkaansa luo,mistä aina puhui,toivoi.
Elävät rakkaame tai ovat rajan takana,me
tien luokse löydämme kun etsimme.Tänäinkin.
Vastaukset 19
Vanhimmat
lähtee ensin jos ystäväsi eli pitkän elämän,kuvittelen niin ,koska oli harmaa päinen.
Eikö kuolema ollut helpotus ja kaipasihan hän itsekkin sitä,koska kertoi kaipaavansa rakkaitaan.
Me elävät ajattelemme usein asioita vain omalta näkökulmalta,näemme vain oman surumme ja tarpeemme.
Anna kaverisi mennä sinne missä häntä toivon mukaan joku orottaa ja jossa ei ole kipeitä eikä köyhiä,aurinkokin paistaa lämpimästi.
Kuten itse sanoit ,vietetään me elävät vihatonta päivää ja pidetään huolta niistä heikommista joista vielä voimme huolta pitää.
Tänä on semmoinen,niin kuin tiedät ja ymmärrät,
kovasti henkilökohtainen kokemus.
Mutta tiedän että olet mies jolla on sydän oikiassa kohtaa,niin sanon että tämä henkilö ei yhtikäs
pelännyt kuolemaa.Hän vaan pelkäsi,ettei tapaa vaimoaan siellä jossain,joka poistui vuosia sitten.
Minulle tuollainen rakkaus puolisoa kohtaan
on semmoista,joka laittaa hiljaiseksi ja
nöyräksi.Minä luulen että sinulla samat aatokset.
Mukavaa päivää vaan sinne.
Kehon kahleista irtautuu sielu ja henki.
Ajallisenyön jäähyväiset peittelee suru
mustan huntunsa alle. Maallinen taival on loppu.
Silti se jokin, ikuinen jää elämään ajattomuuteen.
Näin uskon.
Ystävän kuolema on iso menetys. Otan osaa suruusi
mies-v57, (((((sinä))))).
Kuolema on kummallinen asia kun se ottaa niin paljon.Mutta myös antaa.
Ystävä ja yhteiset muistot revitään kuin rinnasta ja tekee mieli huutaa.Raivota oikeen.
Sitten kun joku ääni sanoisi:Muistot jää!
Eipä kuolemaan osaa pieni ihminen oppia ja surua surra jotta mikä oikiasti on.
Läheiset jotka on pois matkanneet elävät
sydämerssä ja toivottavasti antavat viisautta jatkaa matkaa.
...on luopumisia. Olen joutunut luopumaan monesta ystävästä, rakkaasta isästäni, läheisistäni. Isäni oli vain 64 vuotias, kapinoin kovasti, miksi hän ei saanut elää pidempään, nähdä lapsenlapset jne. Mutta, nöyränä oli myönnettävä että on asioita, joille me ihmiset emme voi mitään. Me olemme myös itsekkäitä, emme haluaisi luopua, vaikka moni vanhus oikein jo odottaa kuolemaa, emme ikäänkuin hyväksy sitä, vaan haluamme pitää kiinni. Eräs asia, mikä sai minut hämilleen: Ihmiset sanoo: "otan osaa". Miten voi siihen henkilökohtaiseen suruun ottaa osaa?? Ei sitä surua voi antaa osaa jollekin toiselle, jokaisella on oma surunsa, siksipä en sanokaan otan osaa, sanon: "pidän kädestäsi".
Oikeassa olet.
Jos talo palaa tai auto varastetaan,voi sanoa:
otan osaa.
Kuoleman edessä voi vain pitää kädestä ja olla jonkun suuren taipaleen alussa mukana ja
tukena.Siinä ei edes kaivat mitään sanoja.
Riittää kun sydän ja sielu on siinä kaikessa
mukana.Sydän lyönneillään kertoo elämästä.
Sielu kuiskauksillaan rakkaudesta.Se kaikki
on kaunein viesti poistujalle, rajan taa.
elämän kulku. Jokaisella on oma aikansa. Mitä pidempi se aika on, sitä valmiimpi on lähtijä. Isoisomummon sanat: minut on tänne unohdettu; hän pääsi lähtemään muutamaa viikkoa ennen 100-vuotispäiväänsä. Olen kokenut muutenkin sen, että korkeaan ikään päästyään tai tuskallisia sairauksia koettuaan ihmisen valtaa lopulta rauhallinen toive pois pääsystä. Eikä siihen toiveeseen sisälly pelkoa.
Jäljelle jäävien voi olla vaikeampaa kestää kuin lähtijän. Suru päättyy, kaipaus jää. Ja muistot, kuten sanoitkin.
**lämpimät ajatukseni seuranasi**
Kyllähän me aletaan olla sitä ikäpolvea,että lähtöjä joudumme seuraamaan.Ja lähellä olemaan
myös voimiemme mukaan.
Kyllä siitä aina jälki jää tuonne sisälle ja riipaisevakin muisto.Ei kai suru suoranaisesti
kasvata.Ehkä sitä osaa elämälle antamaan
isomman arvon.
Ehkä tuo suru ajan myötä muuttuu kauniiksi ikäväksi.Pikku taukuksi sydämen lokeroon,
jota välistä katsoo ja muistelee.
Kovasti kivaa päivää sinulle.
"maalari"
elämän kulku. Jokaisella on oma aikansa. Mitä pidempi se aika on, sitä valmiimpi on lähtijä. Isoisomummon sanat: minut on tänne unohdettu; hän pääsi lähtemään muutamaa viikkoa ennen 100-vuotispäiväänsä. Olen kokenut muutenkin sen, että korkeaan ikään päästyään tai tuskallisia sairauksia koettuaan ihmisen valtaa lopulta rauhallinen toive pois pääsystä. Eikä siihen toiveeseen sisälly pelkoa.
(Edellinen viestini katosi bittiavaruuteen, kuinkahan tämän käy?)
Jäljelle jäävien voi olla vaikeampaa kestää kuin lähtijän. Suru päättyy, kaipaus jää. Ja muistot, kuten sanoitkin.
...on nyt sitten ihan kaksin kappalein. Ihmeellinen kulku tämän tiedon valtatien.
Osasitkos vokotella omaisuudesta osille, niin kuin eräs hyvin tunnettu namimerkki?
surullista..:( Jokaisen meidän on kutenkin lähdettävä, kun sen aika on...
Ystävälläsi on kuitenkin nyt hyvä olla.Luopuminen ei ole helppoa,mutta joskus sekin on rakkauden ja välittämisen merkki,kun päästää irti ja antaa toisen mennä.
Tämä "mies" alkaa muistuttaa yhä enemmän ja enemmän namisukua.
ja jotain, mutta tuli semmonen tunne, että mikähän nyt on kuollut.
Onko nää villasukat,vai ?
Tää tyyli nyt (
kuinka asettaa sanansa kun tapaa ensimmäisen kerran läheisensä menettäneen.
"Otan osaa" merkinnee surun jakamista, eikö se ole ihan hyvä ilmaus. (jaettu suru)Kaiketi tällä kirjoittamisella me jaamme suruasi ja opimme jotain.
Lämmin osanottoni tänään ja tulevaan kultaisia muistoja.
Koitan ottaa osan surustasi.
Suru pysyy pinnassa oman aikansa.
Päivät pitenee ja olo helpottuu, on ihanat hyvät muistot.
Kevät aurinko lämittää ja lohduttaa.
Kesää, aurinkoista kesää sinulle!
Otan vielä kerran osaa!
mutta kun ikää on vasta 45v ja 50 , yhtäkkiset kuolemat, ei jaksa oikein ymmärtää pois menon tarkoitusta, järjestystä.
Murhemielellä katson jälkeen jääviä omaisia, nuoria, isät on poissa, hautjaisten laitto edessä.
Kummassakaan tapauksessa ei kyse alkoholista, tai tapaturmasta, vain yht,äkkinen siirtyminen rajan taakse.
Tiedän miltä sinusta tuntuu. Olen itse kokenut suuren menetyksen ja surun. Mutta elämän pitää jatkua ja surun kanssa pitää oppia elämään. Kun tuntuu oikein vaikealta voi ammentaa muistoista iloisia asioita.
Terv. voimia sinulle.**