Viiltoja

Istuin itsekseni Café la Tua cantanten nurkkapöydässä ja katselin sumuisilla silmilläni kahvilaa täyt-täviä asiakkaita. Oma kahvitaukoni kesti vain vaivaisen vartin, mutta olin siitä hyvin tyytyväinen, sillä kasvolihakseni olivat jo kipeät tekohymystä, jonka jouduin pakottamaan kasvoilleni vähän vä-liä tarjoillessani pöytään jos toiseen tilattuja cappuccinoja ja muita kahvilan antimia. Katseeni osui väistämättäkin kahvilan ovesta juuri sisälle tulleeseen poikaan – Michael Shawiin.

Michaelilla oli pikimustat hiukset, jotka olivat sekaisin, kuten aina. Rakastin hänen tummia silmi-ään, jotka olivat lähes mustat ja kylmät. Toisinaan ne olivat vaaleammat, jolloin niistä saattoi erot-taa joko ruskean tai sinisen sävyt, mutta normaalioloissa hänen silmänsä olivat sellaiset – mustat. Mikaelin iho oli vielä vaaleampi kuin omani – lähes paperinvalkoinen ja niin sileä, etten olisi usko-nut siihen voivan tulla ryppyäkään, kun hän kurtisti kulmiaan, mutta tiesin kuitenkin niin käyvän. Tiesin, miltä hänen silkinpehmeät kätensä tuntuivat käsissäni – lujilta, kovilta ja yhtä aikaa peh-meiltä.

- Hei kulta, hän kuiskasi istuutuessaan minua vastapäätä olevalle tuolille ja katsoi minua sy-välle silmiin. Ennen hänen katseensa kylmyys oli saanut minutkin tuntemaan kylmiä väris-tyksiä selkäpiissäni, mutta kun olin tutustunut häneen paremmin, olin oppinut tuntemaan hänet paremmin, enkä enää pelännyt häntä.
- Hei, mitä perheellesi kuuluu? Kysyin hymyillen hieman, vaikka olisin halunnut virnuilla hä-nelle suu korvissa. Tunne oli väistämätön joka kerta, kun näin hänestä vilauksenkin, tai vain kuulin hänen äänensä, tai haistoin hänen tuoksunsa. Olisin halunnut hyppiä riemusta.
- Hyvää. Rosa on siivonnut ja järjestellyt tänään vierashuoneen käyttöösi ja on suorastaan in-noissaan. Daniel puolestaan on järjestellyt papereita yhtä oikeusjuttua varten. Ja muuten – Ariel saa pian valmiiksi maalauksensa. Toivoisin, että tulisit katsomaan sitä tänään, jos vain ehdit.
- Tietysti! Hänhän on maalannut sitä jo kohta vuoden! Huudahdin ja näin pienen hymyn hii-pivän Michaelin huulille. Hän näytti… no – enkeliltä. En tiennyt kauniimpaa ihmistä koko maailmassa ja olin enemmän kuin kiitollinen siitä, että hän välitti minusta sen verran, kuin luonnoltaan pystyi. Olihan hän vampyyri – tunteeton olento, jolla ei ollut sydäntä, kuten hän itse sanoi. Mutta hän oli väärässä. Jos hän olisi ollut tunteeton ja sydämetön, ei hän olisi ra-kastanut minua, ei auttanut minua ja jättänyt henkiin. Mutta hän oli tehnyt niin.
- Hienoa, hän hymähti ja hymyili vielä leveämmin, mikä oli hänelle melko harvinaista. Vaik-ka hän rakasti minua, ei hän silti halunnut päästää minua liian lähelle itseään – tai sydäntään, jonka olemassa olon hän kiistikin. Kyllä hän tiesi, että olin jo hänen ja hän minun, mutta silti hän tuntui toivovan, että lähtisin. Hän ei halunnut satuttaa minua, vaikka ei osannutkaan pe-lätä sitä. Hän oli kuitenkin kokenut sen, miltä tuntui menettää minut, kun viime vuonna tu-tustuttuamme olin kadonnut lähes kuukaudeksi.
- Rosetta! Kahvitaukosi päättyi jo. Keittiössä on kiire ja sinun pitäisi olla parhaillasi ottamas-sa vastaan asiakkaiden tilauksia ja tarjoilemassa ne heille! Huusi Fredrik Coldheaven – isä-puoleni tiskin takaa laittaessaan täysinäisiä kahvikuppeja tarjottimelle. Kuului kipeä parkai-su ja kirouksien liuta, kun kuumaa kahvia kaatui hänen kädelleen. Katsojien ilmeistä päätel-len ilmassa oli sekä vahingon iloa että paheksuntaa.
- Menehän, kulta. Nähdään sitten illalla. Tulen hakemaan sinut kahdeksalta, Michael sanoi ja nojautui yllättäen pöydän yli suikaten suukon poskelleni. Menin sanattomaksi ja sydämeni hakkasi aivan liian lujaa. Tuntui niin taivaallisen hyvältä. Michaelin tuskallisen himoitsevas-ta ilmeestä päätellen vähän liiankin hyvältä. Huokaisten suljin silmäni ja rauhoitin rinnassa hakkaavan sydämeni. Tuntui oudolta tietää Michaelin kasvoilta paistaneen himon johtuneen vereni tuoksusta ja äänestä, kun se kohisi suonissani. Sen nopean, pienen suukonkin aikana olin tuntenut, kuinka hänen hampaansa olivat koskettaneet poskeni ihoa. Jopa pieni suuk-ko… oli oikeastaan ihme, miten hän saattoi yleensäkään istua edessäni hyökkäämättä kimp-puuni. Hän olisi niin halunnut maistaa vereni… mutta en voinut antaa hänen tehdä sitä. Jos olisin viiltänyt ihooni pienenkin haavan, hän olisi juonut minut kuiviin.
- Selvä.. Nähdään sitten. Odotan ulkona, sanoin ja aukaisin silmäni. Hänen kasvoiltaan näkyi vieläkin häivähdys siitä pakonomaisesta tarpeesta purra minua, jota hän tunsi minua kohtaan voidakseen maistaa vertani. Hän tuntui odottavan omaa syntymäpäiväänsä enemmän kuin mitään ja tiesin kyllä miksi. Silloin hän saisi maistaa vertani. Olin luvannut sen hänelle py-hästi, ja hän tiesi minun pitävän lupaukseni.
- Ei tarvitse – tulen ikkunasta, hän totesi ja virnisti nyt helpottuneena voitettuaan kiusauksen-sa. Hymyilin hänelle iloisena hänen puolestaan. Tiesin hänen tottuvan vielä tuoksuuni ja op-pivan elämään rinnallani, suutelemaan minua ja kaikkea muutakin, mitä me molemmat kai-pasimme suhteeseemme, mutta mitä emme voineet vielä saada.
- Hei kulta, nähdään, hän sanoi vielä ja nousi yhtä aikaa kanssani ja käveli rinnallani tiskille, eroten sitten minusta. Katsoin häntä vielä kerran, kun hän käänsi minulle selkänsä ja asteli ulos kahvilasta ja katosi häntä seuraavan sumun sekaan, kuin olisi itsekin ollut vain usvaa, jota rakastin ja joka lohdutti vaikeina hetkinä, mutta josta ei kuitenkaan saanut otetta.



Lakaisin vielä kahvilan lattian ja tiskasin ajatuksissani kaikki likaiset kahvikupit ja lautaset keittiön tiskialtaasta, ennen kuin kiipesin rappuja ylös omaan huoneeseeni vaihtamaan vaatteeni. Huoneeni oli ollut aamulla vielä, kuin pommin jäljiltä, mutta nyt se oli siisti ja tiptop kunnossa. Hymyilin sille ja otin sänkyni päädyssä olevalta pöydältä kristallikukkamaljakkoon nojaavan kortin, jossa Rosa kertoi käyneensä siivoamassa huoneeni ja pesseensä vaatteeni.

Hymyillen teippasin kortin päiväkirjani sivulle ja kirjoitin muutaman rivin sen alle. Pysähdyin het-keksi katselemaan vastakkaisella sivulla olevaa Michaelin kuvaa, jonka olin saanut häneltä vast-ikään koulukuvauksien jälkeen. Ennen inhosin koulukuvauksia, mutta tämä vuosi oli ollut poikkeus vähän kaikessa, mistä oli kiittäminen Michaelia. Olin muuttunut. Pukeuduin yhtä tummasti kuin ennenkin, mutta enää silmämeikkini eivät olleet levinneet, en näyttänyt väsyneeltä ja musertuneelta, eikä katseeni ollut tyly tai tyhjä, kun katsoin itseäni peilistä. Olin enemmän oma itseni kuin vuosiin.

Irrotin katseeni vastahakoisesti kuvasta ja valitsin vaatteeni kaapista tarkoin, kuten aina mennessäni käymään Michaelin kotiin. Kun asteli Rosan, tai tavattoman kauniin Arielin rinnalla, tunsi itsensä väistämättäkin pieneksi ja mitättömäksi. Miten voisin muka pärjätä sirolle, kauniille Arielille, tai kaikki kauneusihanteen kohdat täyttävälle Rosalle, joka tuntui olevan minulle enemmän äiti puolen vuoden tuntemisen jälkeen kuin oma äitini? Rakastin koko sitä verenhimoista laumaa, joka heillä oli - olisin itsekin halunnut kuulua siihen.

Huokaisin, kun katseeni osui peiliin – kerrankin onnistuin näyttämään niin kauniilta, että pystyin myöntämään kuvani kauniiksi. Päälläni viininpunainen korsettini, sen alla oleva musta pitsipaita ja käsivarsiani lämmittävät hihat tai mitkä lienevät. En oikeastaan tiennyt, miksi niitä pitäisi kutsua. Joka tapauksessa olin ihan tyytyväinen lopputulokseen oikoessani mustan, pitkän hameeni ryppyjä. Se oli ainoa pitkä hameeni, sillä olin tottunut pitämään ennemminkin housuja ja minihameita kuin pidempiä hameita.

- Hei kulta, kuului kuiskaus korvani juuresta samalla hetkellä, kun vahvistin vielä silmieni ra-jauksen. Mikäli olisin osannut varautua hänen tuloonsa varttia aiemmin, olisin ehkä säästy-nyt seurauksilta, mutta koska hän oli täysin yllättänyt minut, säikähdin ja tökkäsin itseäni silmään tussillani.
- Au! Pieni pyyntö – älä tee tuota uudestaan, kun meikkaan, mutisi ja yritin pyyhkiä kyyneliä silmistäni ilman, että meikit leviäisivät. Michaelin ilmeestä näin, ettei hän ollut kovinkaan pahoillaan, mutta tiesin senkin olevan paljon, että hän ylipäätään seisoi siinä – saati oli edes hieman pahoillaan.
- Tietty – en säikyttele sinua enää, hän sanoi ja kaappasi sitten minut syliinsä hämmentävän nopeasti ja ennen, kuin huomasinkaan, olimme jo ulkona. Hyvä, kun kerkesin silmiäni kol-mesti räpäyttää ja jo olimme hänen perheensä pihamaalla. Huokasin – aina hän onnistui yl-lättämään minut ja saamaan minut sekaisin.
- Aiotko koskaan selittää minulle, miten tuo tehdään? Kysyin, kun hän laski minut alas silmät kiiluen taas hämärässä kiusauksen ottaessa valtaa hänen mielessään. Olin ollut hänen sylis-sään kolme sekuntia liikaa, mutta tiesin kyllä, että hän kesti enemmänkin. Olihan hän pitänyt minua sylissään kokonaiset kaksi tuntia, kun hän oli kantanut minut ulos labyrintistä, pelas-taessaan minut täpärästi muinoin sudeksi muuttuneen ystäväni kynsistä, kun tämä oli päättä-nyt kostaa minulle sen, että olin unohtanut hänet näiden vuosien varrella. Sen, että olin luul-lut häntä uneksi.
- Kärsivällisyyttä, kulta, kärsivällisyyttä, hän sanoi isälliseen ääneen ja esittäen fiiniä. Motta-sin häntä olkapäähän hellästi, mutta en siksi, että se olisi häneen sattunut, vaan siksi, että hänen olkapäänsä oli kivikova ja tiesin sen. Hän virnisti.
- Nyt sinä alat jo väkivaltaiseksikin. Mihin minä vielä joudun kanssasi? Ensin päätät rakastua masokistiseen vampyyriin, lupaat tälle, että tämä saa juoda vielä vertasi ja sitten päätät vielä motata tätä olkapäähän! Päätään pudistellen hän hymyili ja otti sitten kiinni käsivarrestani, johdattaen minut sisälle.
- Rosetta! Voi, kuinka ihanaa nähdä sinua! Rosa huudahti ja syöksyi halaamaan minua äidilli-seen tapaansa. Huokaisin – hän oli niin kaunis.
- Missä Ariel on? Michael kysyi ja antoi suukon äitinsä poskelle.
- Ateljeessa. Hän viimeisteli maalauksen juuri. Nyt näemme, millaisen tulevaisuuden hän on sinulle nähnyt ystäväiseni! Rosa huokaisi ja halasi minua toistamiseen, ojentaen käteni sitten Michaelille. En voinut kuin huokaista – ihan, kuin olisin elänyt saippuasarjassa.

Terästin kuuloani, kun huomasin Rosan kuiskaavan jotain Michaelille. Kuulin vain muutaman sa-nan, mutta ilmeisesti Rosa oli jotenkin huolissaan Arielista, mutta en tiennyt miten. Tulin levotto-maksi, kun ajattelin, mikä olisi tarpeeksi paha asia, jotta joku olisi huolissaan vampyyrin kestävyy-destä tai terveydestä. Ja mikä voisi aiheuttaa jotain niin pahaa. Samassa aulan vasemmalla puolella oleva ovi kuitenkin avautui ja sekä uupuneen, että hieman säikyn näköinen Ariel astui ulos huo-neesta.

- Se on valmis, hän kuiskasi ja vajosi istumaan voipuneen oloisena puhelinpöydän tuolille. Michael meni levottoman oloisena seisomaan hänen viereensä ja puristi hänen olkapäätään. Mistä tämä kaikki pelko, väsymys ja levottomuus johtui? Vampyyrit eivät pelänneet. Eivät mitään – jos ei otettu lukuun pieniä poikkeuksia, joita toisinaan sattui mm. minun ja Micha-elin suhteessa.
- Saammeko nähdä sen? Kuului Michaelin isän, Danielin ääni rauhallisena takaani. Säpsäh-din, kuten aina, kun hän ja muut vampyyriperheen jäsenet pääsivät yllättämään minut. En ikinä oppisi olemaan välittämättä heidän säikyttelystään, joka tuntui olevan heille hauskaa ajanvietettä.
- Ymm? Kyllä… tätä tietä.
En ollut ikinä käynyt ateljeessa, vaikka olikin nähnyt Arielin maalaavan taulua jo ajat sitten, kun hän vasta veteli ensimmäisiä ääriviivoja paperille. Nyt kuitenkin astelin valoisaan ateljeehen, jonka takaseinä oli kokonaan lasia ja avautui kauniisti länteen, näyttäen auringon laskun juuri parhaimmil-laan. Ariel ei kuitenkaan maalannut auringonlaskuja. Hän maalasi tauluja tulevaisuudesta, mennees-tä ja nykyisyydestä. Jokaisen taulun tarina, oli omansa ja jokaisen taulun tulkitseminen oli yhtä vai-keaa ja mahdotonta, sillä yleensä mahdollisuuksia oli loputtomiin.

Mutta taulu. Se oli synkempi kuin yksikään näkemäni maalaus. Tummat varjot, yöhön katoavat varjot, joiden kasvoilla näkyivät vielä tuskan huudot ja apua anovat silmät salpasivat hengitykseni. Koko taulu oli ahdistava, pelottava, täynnä jotain, mitä en olisi halunnut nähdä. Mutta kaiken sen keskellä näin jotain niin tuttua. Kalpeat kasvot, paperinvaalea iho, pikimustat silmät ja yönmustat hiukset, jotka heiluivat tuulessa – Michael. Hän näytti niin tuskaiselta ja avuttomalta ollessaan pol-villaan maassa lyödyn näköisenä, pää alaspäin vaipuneena. Hän oli surullinen, hän kärsi. Mutta miksi – sitä en tiennyt, ennen kuin katsoin alas hänen syliinsä.

Hänen sylissään makasi tyttö mustanpunaisessa, vanhassa mekossa. Mustat hiukset olivat valahta-neet alas ja ne näyttivät kuolleilta, hänen kasvonsa valoa hohtavan vaaleilta. Hänen huulensa olivat sinipunaiset, mutta kuitenkin kauniit, hieman raollaan ja hänen silmänsä olivat suljetut. Hän oli täy-sin veltto, eloton, kuollut.

Se tyttö olin minä.

- Kulta, kuului Michaelin hiljainen kuiskaus korvaani, kun häin veti minut syliinsä hellästi puristaen. Luulin, että hän olisi yhä oma itsensä – kylmä ja viileä kaikesta huolimatta, mutta nyt hänen äänensä kuulosti surulliselta.

Kauhun ja pelonsekaisin ilmein hän katsoi minua kääntyessäni katsomaan häntä. Varovasti hän hi-veli huulieni kaarta sormillaan, hengittäen syvään ja kiivaasti. Ennen kuin ehdin tekemään mitään, hän suuteli minua suulle, puristi minut syliinsä, eikä päästänyt minua perääntymään. Hänen suu-delmassaan maistui veren maku, mutta silti rakastin häntä. Kun hän irrottautui, näin hänen silmis-tään, että hän pelkäsi. Todella pelkäsi.

Kun kuljimme ulos huoneesta, minä käännyin vielä katsomaan ovella sitä taulua. Taulua, jossa oli synkkä ennustus. Se oli maalattu kankaalle, enkä voinut pyyhkiä sitä pois. Mitä tulisi tapahtumaan ja miksi meille kävisi noin, tai milloin, oli vain ajan kysymys. Emme tienneet vastauksia, mutta rakastimme. Se sai riittää. Viimein käänsin selkäni taululle ja kävelin pois Michaelin kylkeen noja-ten. Me olimme yhtä. Yksi ja sama. Synkkä kuva viilsi sydäntäni, kuten rakkautemme oli tehnyt jo kauan sitten. Sydämeni oli täynnä viiltoja, mutta ne paranisivat ajan kanssa. Olimme aloittaneet tämän tarinan ja nyt oli myöhäistä enää paeta. Meidän oli pakko kulkea tie loppuun – mitä se sitten toikaan tullessaan.

Ja me kohtaisimme sen yhdessä. Toisiimme nojaten. Toistemme rinnalla kaatuen.



Vähän outo... :/ mutta ku piti kirjottaa tohon otsikkoon sopiva nii tuli tommonen.