Olen 31-vuotias, jonka elämä on masennuksen ja sopeutumishäiriön takia aivan sekaisin.
Vuosi sitten pakotin itseni lääkäriin, koska olimme mieheni kanssa yrittäneet lasta jo yli kaksi vuotta.
Diagnoosi monirakkulaiset munasarjat, ensi hoito laihdutus ja ovulaatin bongaus. Uusi käynti syksyllä
jos mitään ei ole tapahtunut. Intoa puhkuen aloitin laihdutuksen ja kaikki kävi liiankin helposti.
Paino lähti putoamaan pari kiloa, mitä lääkäri toivoikin. Innostuneena ajattelin että muutama lisä
kilon pudotus voisi auttaa enenmän ja sainkin pudotettua minulle ruhtinaalliset 5 kiloa. Yleensä
pysähtynyt kahteen. Kesä meni odotin onnellisena syksyä, että pääsisin takaisin lääkärille
tarkistamaan tilannetta, olin ylpeä itsestäni että uskailluin viimeein myöntämään että ilman apua
emme lasta saisi. Mutta ennen kontrolliani tapahtui jotain jota en haluaisi kenenkään milloinkaan
kokea etenkään silloin kun toivoo pitkän unenlman toteutuvan ja löytävän raskaustestistä kaksi viivaa.
Oli heinäkuun ilta, mieheni tuli saunasta ja esitteli pientä pattia jonka oli huomannut nivusistaipeessaan.
Huolettomasti sanoin, että se on varmasti joku harmiton rasvapatti. Mieheni kuitenkin halusi käydä
näyttämässä lääkärille heti seuraavana päivänä. Kaikenmaailman kokeet oteettiin, kaikki hyvin,
lääkäri totesi, erittäin terve mies, mutta jos patti ei häviä reilussa viikossa, niin sitten ultratutkimukseen.
Eihän se patti minnekkään hävinnyt ja ultrassa sanottiin, että jotain epämääräistä siellä on ja laittoivat
lähetteen keskussairaalaan ohutneulanäytteeseen. Pari viikkoa odoteltiin sinne aikaa ja sitten sanoivat
että kolmisen viikkoa menee vastauksessa.
Reilun viikon päästä puhelin jo soi kun olimme sukulaisten luona lomailemassa, että huomenna on tultava
sairaalaan ja koko pahkura poistetaan, koska ohut neula näytteestä ei saatu selvää. Eilkun kassit kasaan
ja auton nokka kohti kotia yötä yöten.
Leikkaus oli nopea ja onnistui hyvin, mieheni sai kahden viikon sairasloman. Taas sanottiin, että vastausta
joutuu odottamaan kolme viikkoa, eikä kukaan sanonut missään vaiheessa mitä epäillään. Mutta omassa
päässä hälytyskellot soivat jo kovaa, mitä muutakaan se olisi kuin syöpää.
Kahden viikon kuluttua mieheni saikin puhelun sairaalasta, diagnoosi tylysti puhelimessa; imusolmukesyöpä.
Silloin katosi maailma jonnekkin, eihän minun miehelläni terveydenperikuvalla voinut olla sitä kamalaa tautia,
mistä selviäminen on kuin lottovoitto. Mutta se oli totuus, raaka sellainen jota minä en vieläkään hyväksy.
Sytostaattihoidot alkoivat heti seuraavalla viikolla, ensi otettiin lisäkokeita josta levinneisyyttä tutkittiin ja niitä
tuloksia piti taas odottaa viikkoja. Mieheni oli sitä mieltä että nyt se on menoa, millään ei mitään väliä.
Minun oli pakko ottaa seinien pystyssäpitäjän rooli. Oli yritettävä vetää se oma rakas sieltä sairauden
koukeroista lähemmäs elämää saatava taistelemaan, en ajatellut itseäni enkä paljon muutakaan. Keskityin
vain arjenpyöritykseen, työn tekoon, mieheni hyvin vointiin ja seisoin kaikkien muidenkin sukulaisten tukipylväänä.
Kukaan ei uskaltanut kysyä miehltäni, vaan kaikki kysyivät minulta. Toisaalta minusta oli helpottavaa
kertoa kaikki mitä tiesin mutta oli se niin kuluttavaa.
Saimme viimein lopullisen diagnoosin follikulaarinen lymfooma jossa mukana myös hidaskavuisia soluja.
Joten hoitona lopulta oli vain kolme sytostaattihoitoa koska etäpesäkkeitä ei löytynyt sekä 15 kertaa
sädehoitoa jolla toivottavasti nujerrettaisii hidaskasvuinen solukko.
Tällä hetkellä mieheni hoidot ovat ohi ja saanut "vihreät paperit", tauti ei suurella todennäköisyylellä uusi
pariin vuoteen, mutta hidaskasvuiset nostavat päänsä hoidosta noin viiden vuoden kuluttua, jos niitä
on jäänyt jäljelle. Mutta minä... Pahin on ohi ja minä olen aivan hajalla. Ajatukset pyörii, vaikken edes tiedä
minkä ympärillä ne pyörii. Tulevaisuus on pelkkää tyhjää, ennen niin vilkasmielikuvitukseni on ehtynyt.
En osaa kuvitella millainen meidän tulevaisuus on, ennen kaikkea en pääse ajatuksesta yli ettää onko
sitä jos tauti vaikka uusiikin miehelläni. Olen jo toista kuukautta sairaslomalla, lääkkeitä en halua käyttää
vaikka reseptejä olenkin jo saanut. Lääkärin diagnoosi oli sopeutumisvaikeus ja lievä/keskivaikea masennus.
Mieheni elää taas täyttä elämää, eikä halua keskustella asiasta. Miten minäkin pääsisin taas elämään kiinni,
raskautta toivon mutta taidan olla niin stressaantunut ettei ole siitä pelkoa. Koska toisaalta pelkään
masennuksen pahenevan jos tulen raskaaksi tai sitten iskee synnytyksen jälkeinen masennus.
Olisi ihana vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa, mutta enpä ole vielä muita samantapaisessa tilanteessa
oleviin törmännyt. Miten suunnitella tulevaisuutta kun muutavan päässä kummittelee jo peikko vastassa??
Vuosi sitten pakotin itseni lääkäriin, koska olimme mieheni kanssa yrittäneet lasta jo yli kaksi vuotta.
Diagnoosi monirakkulaiset munasarjat, ensi hoito laihdutus ja ovulaatin bongaus. Uusi käynti syksyllä
jos mitään ei ole tapahtunut. Intoa puhkuen aloitin laihdutuksen ja kaikki kävi liiankin helposti.
Paino lähti putoamaan pari kiloa, mitä lääkäri toivoikin. Innostuneena ajattelin että muutama lisä
kilon pudotus voisi auttaa enenmän ja sainkin pudotettua minulle ruhtinaalliset 5 kiloa. Yleensä
pysähtynyt kahteen. Kesä meni odotin onnellisena syksyä, että pääsisin takaisin lääkärille
tarkistamaan tilannetta, olin ylpeä itsestäni että uskailluin viimeein myöntämään että ilman apua
emme lasta saisi. Mutta ennen kontrolliani tapahtui jotain jota en haluaisi kenenkään milloinkaan
kokea etenkään silloin kun toivoo pitkän unenlman toteutuvan ja löytävän raskaustestistä kaksi viivaa.
Oli heinäkuun ilta, mieheni tuli saunasta ja esitteli pientä pattia jonka oli huomannut nivusistaipeessaan.
Huolettomasti sanoin, että se on varmasti joku harmiton rasvapatti. Mieheni kuitenkin halusi käydä
näyttämässä lääkärille heti seuraavana päivänä. Kaikenmaailman kokeet oteettiin, kaikki hyvin,
lääkäri totesi, erittäin terve mies, mutta jos patti ei häviä reilussa viikossa, niin sitten ultratutkimukseen.
Eihän se patti minnekkään hävinnyt ja ultrassa sanottiin, että jotain epämääräistä siellä on ja laittoivat
lähetteen keskussairaalaan ohutneulanäytteeseen. Pari viikkoa odoteltiin sinne aikaa ja sitten sanoivat
että kolmisen viikkoa menee vastauksessa.
Reilun viikon päästä puhelin jo soi kun olimme sukulaisten luona lomailemassa, että huomenna on tultava
sairaalaan ja koko pahkura poistetaan, koska ohut neula näytteestä ei saatu selvää. Eilkun kassit kasaan
ja auton nokka kohti kotia yötä yöten.
Leikkaus oli nopea ja onnistui hyvin, mieheni sai kahden viikon sairasloman. Taas sanottiin, että vastausta
joutuu odottamaan kolme viikkoa, eikä kukaan sanonut missään vaiheessa mitä epäillään. Mutta omassa
päässä hälytyskellot soivat jo kovaa, mitä muutakaan se olisi kuin syöpää.
Kahden viikon kuluttua mieheni saikin puhelun sairaalasta, diagnoosi tylysti puhelimessa; imusolmukesyöpä.
Silloin katosi maailma jonnekkin, eihän minun miehelläni terveydenperikuvalla voinut olla sitä kamalaa tautia,
mistä selviäminen on kuin lottovoitto. Mutta se oli totuus, raaka sellainen jota minä en vieläkään hyväksy.
Sytostaattihoidot alkoivat heti seuraavalla viikolla, ensi otettiin lisäkokeita josta levinneisyyttä tutkittiin ja niitä
tuloksia piti taas odottaa viikkoja. Mieheni oli sitä mieltä että nyt se on menoa, millään ei mitään väliä.
Minun oli pakko ottaa seinien pystyssäpitäjän rooli. Oli yritettävä vetää se oma rakas sieltä sairauden
koukeroista lähemmäs elämää saatava taistelemaan, en ajatellut itseäni enkä paljon muutakaan. Keskityin
vain arjenpyöritykseen, työn tekoon, mieheni hyvin vointiin ja seisoin kaikkien muidenkin sukulaisten tukipylväänä.
Kukaan ei uskaltanut kysyä miehltäni, vaan kaikki kysyivät minulta. Toisaalta minusta oli helpottavaa
kertoa kaikki mitä tiesin mutta oli se niin kuluttavaa.
Saimme viimein lopullisen diagnoosin follikulaarinen lymfooma jossa mukana myös hidaskavuisia soluja.
Joten hoitona lopulta oli vain kolme sytostaattihoitoa koska etäpesäkkeitä ei löytynyt sekä 15 kertaa
sädehoitoa jolla toivottavasti nujerrettaisii hidaskasvuinen solukko.
Tällä hetkellä mieheni hoidot ovat ohi ja saanut "vihreät paperit", tauti ei suurella todennäköisyylellä uusi
pariin vuoteen, mutta hidaskasvuiset nostavat päänsä hoidosta noin viiden vuoden kuluttua, jos niitä
on jäänyt jäljelle. Mutta minä... Pahin on ohi ja minä olen aivan hajalla. Ajatukset pyörii, vaikken edes tiedä
minkä ympärillä ne pyörii. Tulevaisuus on pelkkää tyhjää, ennen niin vilkasmielikuvitukseni on ehtynyt.
En osaa kuvitella millainen meidän tulevaisuus on, ennen kaikkea en pääse ajatuksesta yli ettää onko
sitä jos tauti vaikka uusiikin miehelläni. Olen jo toista kuukautta sairaslomalla, lääkkeitä en halua käyttää
vaikka reseptejä olenkin jo saanut. Lääkärin diagnoosi oli sopeutumisvaikeus ja lievä/keskivaikea masennus.
Mieheni elää taas täyttä elämää, eikä halua keskustella asiasta. Miten minäkin pääsisin taas elämään kiinni,
raskautta toivon mutta taidan olla niin stressaantunut ettei ole siitä pelkoa. Koska toisaalta pelkään
masennuksen pahenevan jos tulen raskaaksi tai sitten iskee synnytyksen jälkeinen masennus.
Olisi ihana vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa, mutta enpä ole vielä muita samantapaisessa tilanteessa
oleviin törmännyt. Miten suunnitella tulevaisuutta kun muutavan päässä kummittelee jo peikko vastassa??
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kerron oman tarinani, en tiedä onko apua...
Eli poikaystäväni sairastui kivessyöpään 18-vuotiaana. Etäispesäkkeitä ei ollut ja leikkauksen ja viiden kuukauden sytostaattihoidon jälkeen tuli terveen paperit.
Koko tuo hoitoaika meni hyvin ja meidän elämä pysyi niin normaalina kuin vain mahdollista. Kuolema tai uusimismahdollisuus ei käynyt mielessäkään, ainakaan minulla.
Noin vuosi tästä minulle tuli aina välillä ihan kauheita ahdistuskohtauksia, kun tajusin että hei, syöpään voi kuolla! Jotenkin silloin sairasaikana kaikki tälläiset ajatukset työnsi pois mielestä, enkä pystynyt jotenkin käsittelemään koko asiaa tai puhumaan asiasta. Ja sitten ne tunteet tuli vaan kaikki kerralla mieleen...
Meni varmaan pari vuotta näiden tunteiden kanssa. Lopulta pystyin puhumaan asiasta ja helpotti. Samalla tajusin, että meillä on täällä vaan tämä yksi elämä, enkä todellakaan aio käyttää sitä murehtimiseen vaan mennään päivä kerrallaan. 8 vuotta on nyt kulunut ja poikaystävä, nykyinen avomies on terve vaikka käykin vielä kontrolleissa.
Uusimisen mahdollisuus on aina, mutta nyt mennään eteen päin näin. Lähtö voi tulla itsellekin huomenna tai viidenkymmenen vuoden päästä, en mieti sitä nyt vaan elän tässä hetkessä.
Olen 37.v mies,elelin pitkään sinkkuna, kunnes viime vuoden lopulla tutustuin mukavaan minua 2 vuotta nuorempaan neiti-ihmiseen.
Meillä synkkas heti ja päätin muuttaa lähemmäs häntä,kun meillä oli välimatkaa about 500km.
juuri kun oli tullut kotiin ensi treffeiltä ja irtisanonut asuntoni,tuli naisystävältä soitto, on joutunut sairaalaan umpparin takia.
Ei se vielä hetkauttanut hirveesti, mutta kun sitten kuulin että se olikin ollut täynnä syöpää, niin se tuntu kyllä aika kohtuuttomalta.
Naisystävä pääsi kotiin kuitenkin aika pian, mutta maha oli hurjan näköinen,pieni ihminen ja koko vatsa oli avattu, ja hakasilla suljettu, lisäksi oli kaksi muuta aukkoa,toisesta vuoti kudosnestettä ainaskin viikon ajan.
Kulu jokunen viikko, ja tuli viipalekuvaus. Syöpää oli edelleen mahassa ajatukset pyöri, ja oli lopulta jäätävä itsekkin sairaslomalle, tyttöystävä sitä ehdotti, kun en ollut nukkunut kuin muutamia tunteja yössä.
Sairasloman alettua romahdin aika totaalisesti, iski hirveä ahdistus, sydän hakkasi satasia, ja huippasi., en meinannut päästä lääkäriinkään aluksi, ainakaan julkiselle, kävin ensin yksityisellä, anto lääkettä, ei mitään apua,uusi aika, ja uusi lääke. Edelleen unettomuus vaivasi.
pääsin lopulta päivystykseen julkiselle, nyt olikin hyvä lääkäri,otatti kaikki kokeet,ja sydänfilmin, ei ollut mitään fyysistä, vain masennusta ja ahdistuneisuutta, sain vielä ajan mielenterveystoimistoonkin, ja nyt olen ollut jo yli kuukauden sairaslomalla, valoa näkyy tunnelin päässä,suurena apuna ovat olleet naisystävän vanhemmat, ja se että meillä on yhteinen usko Jeesukseen.
niiden lääkkeiden käyttöä? -Vain otettu lääke auttaa ;)
Ei kannata suhtautua negatiivisesti mielialalääkkeisiin! Eihän niitä tarvitse loppuelämäänsä syödä.
Mieheni sairastui lymfoomaan ja samaan rytäkkään sattui monta muutakin ikävää asiaa. Mies saatiin kuntoon ja kun tuli tieto että syöpää ei enää pitäisi olla, meikäläinen romahti. Diagnoosi: reaktiivi masennus. Mielialalääkkeet määrättiin ja kävin jutskaamassa depressiohoitajan kanssa.
Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että ilman hoitoa en varmaankaan olisi tässä.
Lääkkeet lopetin vajaa vuosi sitten ja elämä sujuu pois tiekseen, pikkuhiljaa, siitäkin huolimatta että rakkaan lymfooma uusi ja lopulta vei hänet.
Uskonpa että nuo lääkkeet pelastivat mut, mullahan oli lääkitys päällä kun sairaus uusi, ajattelen että tavallaan toimivat "turvatyynynä".
Jaksamisia, ja käy hakemassa lääke.
Löydettiin 4.4.07 ja olen jo 52-vuotias nainen. Oli keuhkojen välikarsinassa, ruokatorven ympärillä, keskellä vatsaa tykyttävänä kapeana alueena ylhäältä alas, samoin selkärankaa vasten, iso massa haiman alapuolella ja useiten suonten ympärillä. Sain 12 sytostaattikuuri ja nyt lisäksi kahden vuoden ajan 8 viikon välein rituksimabia. Lokauun kontrollissa ei näkynyt juurikaan mitään ja marraskuussa menin töihin ja siitä asti olen ollut töissä. Follikulaarinen lymfooma on ns. hidaskasvuia, joita harvoin kokonaan saadaan paranemaan, mutta jos uusii, niin hoidot taas auttavat. Tuo rituximabi pitäisi olla sellainen aine, että se siirtää uusiutumista.
Miehesi saa olla onnelinen, hänellä on SINUT! Minä sairastin yksin. Ja yksin käyn koko ajan tätä läpi ja suunnittelen omia hautajaisiania, etteivät vain vähät sukulaiseni, siskoni ja poikani häiriintyisi edes kuolemasta. Olenkin sanonut heille, että pappi, hautaustoimiston virkailija ja 6 palokunnan miestä kantamaan, niin ei tarvitse "omaisteni" muuttaa loma-, ym. suunneltimiaan hautajaistenni takia, heitä kun ei pahemmin sairauten liikuta.
7,5 kk makasin yksin sängyn pohjalla ja odotin, että edes joku kävisi, soittaisi tai laittaisi edes tekstarin, mutta ei. Jos en päässyt kauppaan, en saanut ruokaa jne. Nyt jännitän uusiutumista, en jaksa aloittaa uudelleen samaa rumbaa, koska yksinäisten hoitojen jälkeen jatkuisi vain sama yksinäinen elämä.
Mutta teillä on toisin! Tämä syöpä ei ole niitä pahimmasta päästä. Ole miehellesi tukena MUTTA jatkakaa elämää, kun teillä sitä on. Minulla ei ole elämää vaikka hengissä pysyisinkin.
Janett
ihmisiä vaikka kiven silmästä, jottet ole niin yksin.
Hakeudu vaikka samaa syöpää sairastavien vertaistukiryhmään tai ota yhteyttä seurakuntaan.
Varmasti löydät ihmisiä, jotka voivat olla tukenasi!
Jäin miettimään onko sisaresi ja poikasi todellakin niin sydämettömiä. Oletko itse antanut sellaisen kuvan, että kestät mitä vain, etkä heitä tarvitse?
Heittäydy olemaan tarvitseva ja uskalla näyttää olevasi niin pelokas kuin olet! Ehkä he arastelevat kovaa kuortasi?
Monet pelkäävät vaikeasti sairaan tapaamista, koska ensinnäkin ovat epävarmoja, haluaako sairas että häntä tullaan katsomaan.
Monet nuoret myös pelkäävät kohdata sairautta. koska eivät tiedä mitä sanoa ja miten käyttäytyä sairaspedin äärellä.
Ota itse näihin läheisiisi yhteyttä! Lähetä heille vaikka kirje ja kerro tuntemuksistasi rehellisesti!
Kannattaisi harkita myös papille puhumista, vaikket missään kuolemankielissä toki olekaan. Olen itse kokenut oman ort.srk papilleni puhumisen hyvinkin lohduttavana elämäni vaikeuksissa.
Puolisollani on syöpä, joka on uusiutunut, mutta hallinnassa. Tilanne ahdistaa häntä kovasti lasten takia, mutta myös itseäni ahdistaa, sillä en pääse keskustelemaan ja purkamaan omia tunteitani. Tilanne on se, että minä joudun kuuntelemaan kaiken, mutta itselläni ei saa olla ongelmia, minä vain otan vastaan kaiken minkä hän keksii. Lääkäri on kyllä ehdottanut, että menisimme yhdessä keskustelemaan, mutta puolisoni ei halua lähteä asiaa jaarittelemaan kun hän on sen jo käynyt läpi. Minun täytynee hakeutua salaa (muuten torpataan) muualle apuun ja saamaan tukea, sillä tilanne syö kaikki voimani ja esim. työnteosta ei tahdo tulla mitään ja elämme täysin toisen oikkujen mukaan, mikä johtaa moniin uusiin ongelmiin, jotka kaadetaan minun syliin.
Jumala auttakoon sinua ja miestä. Ei muuta osaa pieni ihminen sanoa. Ylhäältä tulee apu, toivo ja lohtu - myös iankaikkinen elämä.
Itse olen elänyt aina kavereitani terveellisemmin, sillä en juo lainkaan, en polta, enkä yleensäkään käytä mitään päihteitä. Samaan aikaan kaverini ovat jo vuosia polttaneet ja käyttäneet kaikenlaisia aineita. Itse en siihen ole aiemmin niin negatiivisesti suhtautunut, mutta joitain vuosia sitten tilanne muuttui, kun kuulin, että minulla on Non Hodkingin lymfooma, eli imusolmukesyöpä.
Olihan se shokki, ja ajattelinkin, että kuinka syöpä juuri minulle tuli, kun nimenomaan olen elänyt lähes kaikkia kavereitani terveellisemmin aina.
Nyt on kulunut jo aikaa siitä, kun sain "terveen paperit", eli taudin pitäisi olla nyt poissa. Tapasin jokin aika sitten tytön, ja me molemmat ihastuimme toisiimme. Pian kuitenkin huomasin, että hän käyttää melko runsaasti päihteitä, lähes päivittäin.
En ole vielä (näin varhaisessa vaiheessa) kertonut hänelle, että minulla oli syöpä, enkä nyt tiedä voinko jatkaa hänen kanssaan, sillä vieroksun kaikenlaisia päihteitä nykyään todella voimakkaasti. Olen sanonut hänelle, että hän voisi lopettaa polttamisen, ja niin hän tekikin, mutta aina jonkun toisen tarjotessa hän edelleen polttaa, eikä nyt muutenkaan näytä siltä, että hän rajoittaisia päihteiden käyttöä lainkaan. Tämän vuoksi minun on hankalaa, tai oikeastaan mahdotonta viedä suhdettamme pidemmälle tai edes jatkaa sitä. Absolutisti en siis ole, mutta jatkuvaa päihteiden käyttöä en hyväksy.
Voin sanoa suoraan, että joka ikinen kerta kun näen etenkin aivan nuoria ihmisiä esim. polttamassa salaa koulun tupakkanurkalla, alan sisäisesti itkemään, sillä se tuntuu niin pahalta, että jotkut tietoisesti käyttävät sellaisia aineita, jotka saattavat aiheuttaa heille mm. juuri syöpää, kun itse sitä vastaan taistelin vuoden ajan. Se oli niin hirveä kokemus, että en pysty kenellekään puhumaan siitä, enkä haluaisikaan.
Tilanne on nyt se, että jollen saa tyttöystävääni lopettamaan päihteiden käyttöä, minun täytyy lopettaa seurustelu hänen kanssaan. En pysty katsomaan tuollaista käytöstä, etenkin jos kyse on henkilöstä jonka tunnen. Vaikka kertoisinkin hänelle omista kokemuksistani, en usko että hän siltikään lopettaisi jatkuvaa päihteiden käyttöään.