Eli asia on nyt niin, että unohdin pari pilleriä viime liuskasta ja "menkat" alkoivat eilen. Kestivät hienosti jopa puoli päivää. Epäilen olevani raskaana, mutta todennäköisesti en ole.
Asiaa olen kuitenkin miettinyt. Ja paljon. Jo monta kuukautta. Mistä oikeastaan missään elämän vaiheessa tietää, että NYT mä olen valmis antamaan toiselle ihmiselle elämän?
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa vajaa vuoden. Olemme asuneet yhdessä n. 7kk. Välillä on ollut riitoja vähän mistäkin ja välillä on mennyt todella hyvin. Niin kuin esimerkiksi nyt.
En haluaisi lasta vielä, koska haluan katsoa mihin suhde etenee ja oppia kunnolla tuntemaan poikaystäväni.
Jos olisin raskaana nyt, en tiedä mitä tehdä. En tiedä pitäisinkö lapsen. Ja varmasti osaan sanoa, että en varmasti ole siihen valmis.
Kunnon työpaikka on kummallakin ja olemme molemmat täys-ikäisiä. Vauva ja sen tuoma vastuu ei tunnu oikealta nyt. Toisaalta en osaa oikein sanoa, olenko hieman innoissani, jos olisin raskaana...
Äitini sanoi, että ihminen ei ole koskaan millään tavalla valmis ensimmäisen lapsen tuloon. Sitä kuulema kehittyy lapsen kanssa. Toisaalta tuo äitin näkemys on kannustava.
Mutta tiedän, että tällä hetkellä en olisi valmis, koska mietin kovasti, haukkuuko isäni minut pystyyn, mitä sukulaiseni sanoo ja saako äitini paniikkikohtauksen.
Kerroin äidilleni epäileväni olevani raskaana. LÄhetin viestin töistä. Sain lyhyen ja ytimekkään vastauksen: joko ne kuukautiset alkavat uudestaan tai teet testin. Kuulosti tuo viesti jopa...vihaiselta? Pettyneeltä? En tiedä. Ei hyvältä kuitenkaan, koska äitini on yleensä kamala pölpöttäjä.
En tiedä mikä pointtini tässä nyt on. Hermostuneena kirjoittelen outoja juttuja, kunnes saan tehtyä raskaustestin. Huoh.
Kertokaahan omia kokemuksia siitä, miten vanhemmat ja sukulaiset ovat suhtautuneet.
Asiaa olen kuitenkin miettinyt. Ja paljon. Jo monta kuukautta. Mistä oikeastaan missään elämän vaiheessa tietää, että NYT mä olen valmis antamaan toiselle ihmiselle elämän?
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa vajaa vuoden. Olemme asuneet yhdessä n. 7kk. Välillä on ollut riitoja vähän mistäkin ja välillä on mennyt todella hyvin. Niin kuin esimerkiksi nyt.
En haluaisi lasta vielä, koska haluan katsoa mihin suhde etenee ja oppia kunnolla tuntemaan poikaystäväni.
Jos olisin raskaana nyt, en tiedä mitä tehdä. En tiedä pitäisinkö lapsen. Ja varmasti osaan sanoa, että en varmasti ole siihen valmis.
Kunnon työpaikka on kummallakin ja olemme molemmat täys-ikäisiä. Vauva ja sen tuoma vastuu ei tunnu oikealta nyt. Toisaalta en osaa oikein sanoa, olenko hieman innoissani, jos olisin raskaana...
Äitini sanoi, että ihminen ei ole koskaan millään tavalla valmis ensimmäisen lapsen tuloon. Sitä kuulema kehittyy lapsen kanssa. Toisaalta tuo äitin näkemys on kannustava.
Mutta tiedän, että tällä hetkellä en olisi valmis, koska mietin kovasti, haukkuuko isäni minut pystyyn, mitä sukulaiseni sanoo ja saako äitini paniikkikohtauksen.
Kerroin äidilleni epäileväni olevani raskaana. LÄhetin viestin töistä. Sain lyhyen ja ytimekkään vastauksen: joko ne kuukautiset alkavat uudestaan tai teet testin. Kuulosti tuo viesti jopa...vihaiselta? Pettyneeltä? En tiedä. Ei hyvältä kuitenkaan, koska äitini on yleensä kamala pölpöttäjä.
En tiedä mikä pointtini tässä nyt on. Hermostuneena kirjoittelen outoja juttuja, kunnes saan tehtyä raskaustestin. Huoh.
Kertokaahan omia kokemuksia siitä, miten vanhemmat ja sukulaiset ovat suhtautuneet.
Vastaukset 4
Vanhimmat
päätellä, että olisit lopulta kuitenkin paljon valmiimpi äidiksi kuin moni muu täällä kirjoittavista. Pohdiskelet mielestäni hyvin kypsällä tavalla lapsen saantiin liittyviä seikkoja, mitä moni "lapsenkaipuussaan" ei tule edes ajatelleeksi.
Et kerro minkä ikäinen olet (paitsi täysi-), mutta ei ne numerot kuitenkaan kaikkea ihmisestä kerro. Tsemppiä sulle, mikä lopputulos onkin ja mihin ratkaisuun tarvittaessa päädyt!
Kirjoituksestasi sain sen käsityksen, että olet hyvin nuori,
vaikkakin täysi-ikäinen.
Uskoisin, että olet 18-20 -vuotias.
Olette tunteneet toisenne vasta kovin lyhyen ajan (vajaan vuoden),
ja aika nopeasti olette muuttaneet yhteen.
Tuntuu, että kaikki tapahtuu - jopa sinunkin mielestäsi - liian nopeasti.
Jos tunnet, ette ole vielä valmis saamaan lasta,
uskon tuntemuksesi "aidoksi".
Kun olet valmis (ja oikeanikäinen), et välitä, mitä äitisi ja isäsi asiasta ajattelee.
Vaikka äitisi sanoikin, ettei nainen ole koskaan valmis ensimmäisen lapsen tuloon,
olen aivan eri mieltä.
Minä olin 23-vuotias, kun sain ekan lapseni, ja olin ollut jo yli vuoden naimisissa ennen vauvan syntymää.
Ja olimme kumpikin TÄYSIN varmoja, että haluamme vauvan. Ja sitä suorastaan tekemällä tehtiin... (no, eihän se tekeminen tietenkään työltä tuntunut, mutta oli tärkeää, että myös tulosta syntyy.)
Toivon Sinulle ihanaa kevättä, ja huolellisuutta pillereiden kanssa... ellei ole jo myöhäistä.
Huhhuh. Pääsin kotiin ja tein raskaustestin. Negatiivinen. Onneksi!
Toisaalta yritin kyllä toiveikkaana katsoa, josko siihen se toinen viiva ilmestyisi, mutta ei ilmestynyt. En osannut siinä vaiheessa sanoa, olinko pettynyt vai helpottunut.
Nyt kuitenkin voin sanoa olevani helpottunut :) Haluan todella keskittyä nyt poikaystävääni (molemmat 20v) ja meidän suhteeseemme. Hoitaa meidän suhdettamme, että joskus kun olemme valmiita, vastuu on hyvin tervetullut.
Olen onnellinen puolestasi, vaikka toisaalta ymmärrän, että olit hieman ns. pettynyt,
koska olit jo aika lailla varma positiivisesta tuloksesta.
Vaikutat järkevältä, ja tällainen pieni "säikähdys" varmaankin sai sinut ajattelemaan vielä enemmän sitä,
että teidän on hyvä tutustua ensin toisiinne, enne kuin alatte perustaa perhettä.
Olette vielä nuoria - nauttikaa nuoruudestanne ja vapaudesta, ja ennen kaikkea toisistanne.
Vielä tulee sekin aika, että kumpikin todella haluatte vauvan - tarkoituksella.