Oletteko kokeneet syyllisyyttä siitä, että olette masentuneita? Tuntuu että muut ihmiset pitävät laiskuutena sitä ettei kiinnosta mikään eikä huvita mikään. Mutta kun kyse on siitä ettei vaan yksinkertaisesti jaksa... Nukkuisi vain kellon ympäri..
Mua ahdistaa ja syyllistää tää masennus, mun pitäis olla normaali ja niinku muut ihmiset. Mutta kun ei ole voimia eikä kiinnosta mikään.. on sellainen hällä väliä fiilis...
Mua ahdistaa ja syyllistää tää masennus, mun pitäis olla normaali ja niinku muut ihmiset. Mutta kun ei ole voimia eikä kiinnosta mikään.. on sellainen hällä väliä fiilis...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kyllä, minä tunnen syyllisyyttä masennuksestani, koska tuntuu, että lähimmäisenä häpeävät masennustani, koska olen tällainen, etten oikein jaksa kaikkea samaa, mitä muut ikäiseni, koska olen masentunut... Minulla ei ole ainuttakaan ystävää. Monet yöt olen sitä itkenyt, että miksi juuri minun piti sairastua tähän tautiin, miksi näin nuorena..=/ Mutta ei tässä itkut auta, pitäis mennä lääkäriin. Helpommin sanottu kuin tehty. Jonkun pitäisi viedä minut lääkärille. :-(
Itselläni oli aluksi tosi vaikeaa lähteä hakemaan apua masennukseeni. Tuntui, että kynnys lääkäriin menosta oli tosi korkea, mutta pakkohan se oli... olo oli niin sietämätön, eihän pelkkä nukkuminen ole ihmisen arvoista elämää. Ihminen kaipaa myös virikkeitä, ystäviä ja harrastuksia, työtä.. miten teet kun voimat on niin loppu ettei jaksa mitään.
Itsekin oon tehnyt tuon virheen, että vertaan itseäni muihin ystäviini, jotka ovat energisia ja jaksavat, perustavat perheen ym. mutta itse ei vaan ole voimia.. mutta ehkä jonakin päivänä.
Sinulle sanoisin, että hae itsellesi apua jos masennus tai yksinäisyys ahdistaa sinua, meitä on muitakin, ei tarvitse jäädä yksin kun tulee ulos kolostaan! :-) Voimaa sinulle!!
Minun on vaikeaa vielä tänäkin päivänä myöntää itselleni, että sairastan todellakin masennusta, totuus sattuu mutta sen myöntäminen auttaa.
oman näköistään. Olen vaihdevuosi-ikää lähentyvä aikuinen ja olen kokenut vuosien varrella aivan samaa kuin te nuoret nyt. Tuntui, että elämän energiat oli / on jaettu muille, minä olen ilmeisesti nukkunut silloinkin.Nämä tunnnot liittyivät syylistävinä masennuksen alkuvaiheesiin.Viime vuosina olen vain hyväksynyt sen tosiasian, että me kaikki olemme yksilöitä ja sellaisina valtavan arvokkaita. Ei meidän /minun tarvitse verrata itseäni muussakaan suhteessa toisiin.Lakkaa vertailemasta itseäsi läheisiin tai kaukaisiin ystäviin. Yritä lisätä omia elämisen taitojasi lukemalla alan kirjallisuutta yms.Kaiken paranemisen alku on se, että alat elää vain sun elämää. Elämä on Jumalan lahja sulle. Se mitä elämälläsi teet on sun lahjasi Jumalalle. Voimia!
nou probleemou!
miksi sun tarttis kokea avuttomuutta ettet saata järjestää itteäs lääkärille? sitä varten on toiset ihmiset keksitty. pyydä joku muu hoitamaan sut sinne, vaikka opettaja tms jos et ketään muuta keksi. ihmiset haluaa auttaa jos vaan tietävät miten. pyydät toista varaamaan ajan ja taluttamaan sut sinne. sitähän se masennus on ettei ite suoriudu tuommoisista. pitää luottaa vaikka tuntemattomienkin apuun, jos yksi ei auta niin toinen sen tekee.
Tähtien välinen teksti on kirjoitettu viime kuussa psykiatrisella avo-osastolla. Sitä ennen olin piilotellut hiipivää masennustani vuosikaudet niin tehokkaasti, ettei kukaan olisi uskonut... Päädyinkin hoitoon vasta asioden kärjistyttyä ja kunnon ahdistuksen iskiessä.
*****
Eräänä iltana tunsin viimein tulleeni todella hulluksi. Asun melko korkealla, yksin, ja aloin todella pelätä, että pian en hallitse itseäni vaan kävelen parvekkeelle ja hyppään... Viimeinen järjen hiven sai minut tarttumaan puhelimeen ja soittamaan lähisukulaiselle, joka kiidätti minut ensin lähimmän TK:n päivystykseen, josta itkien kinuamalla viimein sain lähetteen psykiatriseen päivystykseen ja sieltä sitten reilun viikon viiveellä tänne, aivan ihanaan hoitoon joka on auttanut jo alle viikossa.
Ensimmäinen tapaamani lääkäri ei tuntunut ottavan minua vakavasti, sillä (itsekin alaa opiskelleena) osasin analysoida tilaani suhteellisen sujuvasti. Hän olisi mielellään lähettänyt minut takaisin korkeaan kotiini rauhoittavilla huumattuna. (Kerrottakoon tässä vielä, että olen aiemmin jutellut psyyken häiriöistäni yleislääkärin kanssa ja että taustalla on jokunen trauma.) Jonotan myös psykoterapiaan, ja se jono tuntuu olevan piiitkä...
En siis omaa kummoistakaan hoitohistoriaa, mutta lyhyenkin kokemuksen perusteella voin sanoa, että ilman nyt saamaani tukea en pian selviäisi ollenkaan. Tällä hetkellä - nykytilanteen näennäisestä lohduttomuudesta huolimatta - minulla on toivo paremmasta tulevaisuudesta.
*****
Häpeä ja syyllisyys olivat ne tunteet, jotka viivyttivät hoitoon hakeutumistani. Nyt sitten taistelen niitä vastaan olemalla näistä asioista erittäin avoin. Jotkut eivät tietenkään ymmärrä tätäkään. Itse en ymmärrä sitä, miten olen vuosikaudet kyennyt pitämään yllä reippauden ja pätevyyden profiilia, järjestelemään muiden asioita omieni ylitse ilman, että uupunut sisimpäni on paljastunut. No, se kostautui.
Kaikesta huolimatta: "Olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut."
veisin mielelläni sinut lääkäriin, jos samasta kaupungista sattuisit hyvällä tuurilla olemaan. Samalla voisit viedä minutkin lääkäriin, kerta ongelma ja osoite on sama. Lääkärissä käynnin jälkeen voisimme kuluttaa iltaamme käymällä kahvilla ja teatterissa...tai jossain.
Minulla on ihan samanlainen olo , tunnen itseni tosiaankin syylliseksi ja laiskaksi kun en saa mitään aikaan vaikka tahtoisinkin. Yksinkertaisesti ei vaan jaksa, tällaista on jatkunut jo pitkään , käyn kyllä terapiassa n. kahden viikon välein se helpotaa kun saa puhua jollekkin. Mutta tämä tunne ei vaan häviä tunnen olevani huonompi kuin toiset, hävettää mutta ei vaan mahda mitään.Et varmaankaan ole ainoa joka ajattelee tuollaista. Meitä kohtalotovereita on muitakin, toivottavasti meilläkin menis joskus paremmin tässä elämässä. Tsemppiä kaikille.
Tuttu tunne.. Ja jos joku sanoo hyvällä että mitä pitäis/kannattais tehä, sekin tuottaa syyllisyyttä vaikka tietääkin että toinen tarkoittaa hyvää.. Haluaisin kovasti olla optimistinen, realistisella tavalla kuitenkin, mutta se tuntuu todella vaikealta, lähes saavuttamattomalta.. Voimia.
minulla on vakava masaennus ja tähän vastaaminen on melkoinen saavutus. siivous on sitä etä näen kyllä etä imuri pitäisi pistää huutamaan mutta se voi odotaa muutamman päivän se jooteenkin tuntuu turhalta. Mikään ei tunnu tärkeältä,, ei eilinen eikä huomminen
Tsemppiä meille kaikille, yritetään jaksaa eteenpäin!!
moikka, älä vielä luovuta, mä laitan tähän mitkä mulla autto kovaan pahaan oloon (tää on copypastettu aikaisemmasta vastauksesta, mut ajattelin et jos tästä ois sulle jotain apua.)
mulla auttoi erilaiset yrtit ja vitamiinit masennukseen, ahdistukseen, pakkoajatuksiin ja ne todella auttoivat, ajattelin jos joku toinenkin vois näistä saada avun (siks laitan tän tänne). mä käytin mäkikuismaa (masennukseen) valeriaanaa ja kärsimyskukkaa (ahdistukseen, jännitykseen, pelkotiloihin, rauhoitti ja rentoutti). E-EPA-kalaöljyä (myös pellavansiemenöljy on kuulemma hyvä, siinä samoja omega 3-öljyjä) ja sinkkiä, magnesiumia ja dolomiittia (tutustuin ortomolekulaariseen lääketieteeseen jossa mielenterveyden ongelmia hoidetaan vitamiinein, mineraalein ja rasvahapoin, ja näin tasapainotetaan ja hoidetaan aivoja ja hermojärjestelmää ja näin mieli paranee) ja bachin kukkatipat olivat mulle tosi suuri apu: bachin kukkatippoja on 38 erilaisiin ongelmiin, kuten masennukseen, pelkoihin, päättämättömyyteen, ahdistukseen, vihaan yms ja niiden käyttö on tosi helppoa; 2 tippaa jokaista valittua kukkatippaa (samanaikaisesti voi käyttää 5 eri tippaa) lasiin vettä ja pari kulausta päivän mittaan. näitä tippoja saa luontaistuotekaupoista, noita yrttejä ja E-EPA:aa saa apteekeista. lisäksi jätin kaiken kofeiinin ja suurimmaks osaks sokerit, lisäaineet ja valkoiset vehnäjauhot (ortomolekulaarisessa lääketieteessä vitamiinien yms. ohella suositellaan myös gluteenitonta dieettiä, koska gluteiini aiheuttaa joissakin paitsi fyysisiä, myös psyykkisiä oireita, jos gluteeniallergia on voimakas, esim. autismista kärsiviä gluteeniton dieetti on auttanut paljon, se on suosittu ja hyväksikoettu apu). oon lukenut paljon netistä ja kirjoista mielenterveyden ongelmien luonnonmukaisesta hoidosta, ja toivottomissakin tilanteissa ovat monet apua saaneet, eli ainakin kannattaa kokeilla! esim. www.alternativementalhealth.com ja www.orthomolecular.com on tosi toivoa antavia ihmisten kirjoittamia kertomuksia rankoista mielenterveyden ongelmista ja niistä selviämisestä luontaishoidoilla. toivon sulle kaikkea hyvää ja että olosi paranisi.
Mulla on samoja tuntemuksia kuin muilla vastaajilla, häpeän itseäni ja sitä, että voimat on loppu... Jotenkin masennus ja huono itsetunto ruokkivat toisiaan; mitä enemmän masennun, sitä enemmän koitan potkia itseäni liikkeelle, kun ajattelen että olen ihan epäkelpo ihminen ja täysin hyödytön. Ja se sitten johtaa siihen, että jaksan vielä vähemmän kun käytän vähäisen energiani itseni syyllistämiseen... Kauhea oravanpyörä!
Pelkään kamalasti sitä, että läheiset alkaa haukkumaan mua laiskaksi (ja pystyn kuvittelemaan sen hyvin päässäni vaikkei niin olekaan käynyt), ja ettei kukaan sitten hyväksy mua tällaisena....
Äh, miten sitä pääsisikin pois tästä ajatuskierteestä...
Puuseppä, jonka palkkasin auttamaan minua vanhan maatalon kunnostamisessa, oli juuri lopettanut rankan ensimmäisen työpäivän. Puhjennut rengas oli saanut hänet menettämään tunnin työajastaan, sähkösaha oli lakannut toimimasta, ja nyt hänen ikivanha kuormurinsa kieltäytyi käynnistymästä.
Kun ajoin hänet kotiin, hän istui hiiren hiljaa. Saapuessamme hän kutsui minut tapaamaan perhettään. Kävellessämme etuovelle hän pysähtyi hetkeksi pienen puun juurelle koskettaen sen oksia kummallakin kädellään. Avatessaan oven hän muuttui hämmästyttävästi. Hänen päivittyneet kasvonsa peittyivät hymyyn ja hän halasi kahta pientä lastaan sekä antoi suudelman vaimolleen.
Jälkeenpäin hän saattoi minut autolle. Ohittaessamme puun uteliaisuus voitti minut. Kysyin siitä mitä olin aiemmin nähnyt hänen tekevän.
"Ah, se on minun Ongelmien puuni", hän vastasi. "Tiedän, etten voi välttää ongelmia työssäni, mutta yksi asia on varma: ne eivät kuulu kotiin vaimoni ja lasteni pariin. Joten minä vain ripustan ne puuhun joka ilta kotiin tullessani ja aamulla otan ne siitä taas mukaani."
"Hauskaa on se," hän hymyili, "että kun aamulla tulen ulos ottamaan ne taas, niitä ei ole lainkaan yhtä paljon kuin muistan illalla sinne ripustaneeni.
- Kirjoittaja tuntematon