SEPPINEN:Suomi sai Teheranissa erillissota-statuksen

" Suomi kävi erillissotaa itsenäisyyden ja kansan pelastamiseksi Stalinin kansanmurhalta. Liittoutuneet hyväksyivät Suomen erillissodan 1.12.1943 Teheranin huippukokouksessa. "

Maailmalla historiantutkimuksessa on yhä vahvemmin korostumassa Mannerheimin aktiivinen Suur-Suomi propaganda Saksan suuntaan suursodan alla. Hitlerin ideat ovat selvästi johdoksia Suomen itsenäisyyden alkuajoita juontavista ajatustrendeistä. Hyökkäyksen saksalaisen suunnittelijan tiheät tutustumismatkat Suomen maastoon pitkin kolmikymmenlukua tapahtuivat Mannerheimin tieten ja myötävaikutuksella. Sitten Hitlerin julistus liittoutumisesta ("in Bunde") ja sodan aloitus Suomen Utin lentokenttää käyttäen. Voidaan sanoa että talvisodan rajansiirto pelasti Leningradin, Venäjän ja luultavasti koko Euroopan Hitlerin liittokunnan totaaliselta voitolta.

http://www.finland.no/netcomm/news/ShowArticle.asp?intNWSAID=27939&intToPrint=1&LAN=FI

"Torjuntavoitto avasi tien rauhaan"
Ministeri Max Jakobson Helsingin Sanomissa 3. syyskuuta 2004.

Kolme kuukautta sitten, kesäkuun 6. päivänä, "koko maailma" – tout le monde sanoivat ranskalaiset – seurasi lumoutuneena television kuvausta amerikkalaisten ja brittisotilaiden 60 vuotta sitten suorittamasta maihinnoususta saksalaisten luotisateessa Normandian rannikolla. Presidentit George W. Bush, Jacques Chirac ja Vladimir Putin sekä pääministeri Tony Blair olivat juhlimassa sankarillista avausta laajamittaiseen operaatioon, joka 11 kuukautta myöhemmin johti Saksan häviöön – liittokansleri Helmut Schröderin mukaan Saksan vapauttamiseen.

Mutta missä viipyi puna-armeija? Olihan Josif Stalin luvannut presidentti Franklin D. Rooseveltille ja pääministeri Winston Churchillille, että heti maihinnousun alettua Neuvostoliitto keskittäisi voimansa suurhyökkäykseen. Kolme vuorokautta myöhemmin, kesäkuun 9. päivänä puna-armeija hyökkäsikin – mutta ei kohti Berliiniä vaan Karjalankannaksen läntisellä rannikkokaistalla 15 kilometrin levyisellä lohkolla suuntana Viipuri.

Eikä operaatio ollut mikään vaatimaton sivujuoni, vaan sen tykistövalmistelu oli niin valtava, että jylinä kuului Helsinkiin saakka. Hyökkäyskaistalla oli enemmän kuin 200 putkea jokaista rintamakilometriä kohti. Hyökkäyksen kärkijoukkojen vahvuus oli lähes kaksi kertaa niin suuri kuin Kannaksen suomalaisten rintamajoukkojen. Panssarivaunuja lähti liikkeelle yli 600, ja lentohyökkäyksiä suoritettiin noin tuhannen koneen voimalla.

Hyökkäys oli odottamaton tyrmäysisku, joka mursi aukon Kannaksen rintamaan ja aiheutti laajaa pakokauhua. Vaikka edellisten viikkojen aikana tiedustelutietoja uusien neuvostodivisioonien sekä tykistö- ja panssariyksikköjen ilmaantumisesta Kannakselle oli tihkunut Mikkelin päämajaan, sodanjohto ei osannut päätellä, että tarkoituksena oli suorittaa hyökkäys Suomea vastaan. Neuvostojoukkojen oletettiin kokoontuneen Karjalankannakselle lepäämään. Kaikkien voimien uskottiin keskittyvän hyökkäykseen Saksaa vastaan. Siksi oli marsalkka C. G. Mannerheimin mielestä "lievimmin sanoen omituista, että venäläiset ryhtyivät hyökkäämään Suomeen".

Aivan samoin ajateltiin lännessä. Saksan kukistaminen ja miehittäminen oli tavoite, jonka saavuttamista ei mikään saanut häiritä. Itsestään selvänä pidettiin, että sitä mukaa kuin liittoutuneet etenivät kohti Saksaa, vapautuisivat saksalaisten miehittämät valtiot: sehän kuuluisi sodan voittoon.

Neuvostojohdon – tai sanoisinko Stalinin – näkemys oli kuitenkin toinen. Saksan kukistaminen oli tietenkin myös Stalinin päätavoitteena, mutta hän pyrki varmistamaan, että Saksan liittolaiset tai miehittämät valtiot tulisivat kuulumaan Neuvostoliiton vaikutuspiiriin – "turvallisuusvyöhykkeeseen". Samalla kun puna-armeija hääti saksalaisia joukkoja Baltian maista, Puolasta, Unkarista, Romaniasta ja Bulgariasta, voitiin nämä maat alistaa Neuvostoliiton valtaan. Mutta Suomi ei sijainnut matkalla kohti Berliiniä, Suomi oli sivussa, takanaan puolueeton Ruotsi.

Suomen erotti muista sotaa käyvistä maista käsitteellinen kuilu. Katsoimme käyvämme Neuvostoliittoa vastaan erillistä sotaa, joka oli saanut oikeutuksensa siitä, että Suomi oli ollut talvisodassa hyökkäyksen uhri. Jatkosodan moraalisesti hyväksyttävänä tarkoituksena oli korjata Suomen kärsimät vääryydet. Erillissodan tuli johtaa erillisrauhaan, joka palauttaisi Suomelle siltä riistetyt alueet.

Suomen erillisrauhasta keskusteltiin "kolmen suuren" kokouksessa Teheranissa joulukuun 1. päivänä 1943. Roosevelt puhui Suomen puolesta, ja samoin menetteli Churchillkin, vaikka Englanti oli jo joulukuussa 1941 julistanut Suomelle sodan. Stalin myönsi, että "kansa, joka on niin rohkeasti taistellut itsenäisyytensä puolesta, ansaitsee tulla otetuksi huomioon". Hän esitteli rauhanehtonsa: vuoden 1940 rajan palauttaminen voimaan, Petsamon liittäminen Neuvostoliittoon, suomalaisten aiheuttamien vahinkojen "50-prosenttinen korvaaminen", saksalaisten karkottaminen maasta ja armeijan demobilisaatio. Näihin Roosevelt ja Churchill eivät puuttuneet. Heille tärkeintä oli Suomen itsenäisyyden ja demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän säilyttäminen.

Suomen poliittinen johto oli jo talvesta 1942–43, siis Stalingradin taistelusta lähtien ollut vakuuttunut siitä, että Saksa tulisi häviämään sodan ja Suomen olisi mahdollisimman pian päästävä siitä irti. Pääministeri Edwin Linkomiehen hallitusta nimitettiin "rauhankabinetiksi". Kansallisromanttiset haaveet Itä-Karjalan ja sen suomensukuisen väestön liittämisestä maahamme päätettiin vaieten unohtaa. Valtioneuvos Juho Kusti Paasikivi puolestaan "unohti" lokakuussa 1941 kirjoittamansa radiopuheen, jossa hän Fjodor Dostojevskia lainaten oletti, että Leningrad – tsaari Pietarin avaama "ikkuna Eurooppaan" – saksalaisten valtaamana sulkeutuisi ja Venäjän valtakunnan painopiste siirtyisi itään ja etelään kauemmaksi Euroopasta. Eikä kukaan enää muistellut, että Mannerheim oli heinäkuussa 1941 luvannut olla panematta miekkaansa tuppeen ennen kuin Viena ja Aunus olisivat vapaat . . .

Mutta kun Paasikivi maaliskuussa 1944 toi Moskovasta Neuvostoliiton ulkoministerin Vjatšeslav Molotovin sanelemat rauhanehdot, hallitus ja eduskunnan suuri enemmistö olivat torjuvalla kannalla. Ehtoja pidettiin liian kovina. Mutta todellista syytä ei lausuttu julki. Saksan pelättiin rankaisevan Suomea niin kuin oli juuri aiemmin tapahtunut Unkarissa. Saksan joukot hallitsivat vielä koko Euroopan mannerta. Pohjois-Suomessa oli 200 000 miestä käsittävä saksalainen vuoristoarmeija, ja Suomenlahden eteläpuoli oli saksalaisten hallussa. Saksalaiset olisivat voineet "iskeä kiilan hallituksen rauhanpolitiikan kannattajien ja rauhanpyrkimystä jyrkästi vastustavan kansanosan väliin", Linkomies kirjoitti muistelmateoksessaan Vaikea aika.

Mutta Paasikiven kanta, jonka mukaan Suomen olisi pitänyt hyväksyä Neuvostoliiton tarjoama rauha ehtojen ankaruudesta huolimatta, sai poliittisen opposition piirissä kannatusta. Siitä tuli poliittinen vedenjakaja, jonka perusteella sodan jälkeen alettiin erotella oikean ja väärän ulkopolitiikan edustajia toisistaan.

Saksan rangaistuksen asemasta Suomea kohtasikin siis Neuvostoliiton rangaistus. Mikä oli puna-armeijan hyökkäyksen todellinen tavoite? Oliko se Suomen miehittäminen vai Molotovin ehtojen mukaiseen rauhaan pakottaminen? Vastaus riippuu siitä, mikä oli sotatoimien lopputulos.

Kannaksen puolustus toipui odottamattomasta tyrmäysiskusta. Jo viikon kuluttua puna-armeijan hyökkäyksen alkamisesta Mannerheim saattoi helpottuneena huudahtaa: "Suomalaiset taistelevat jälleen!" Suurin osa pakokauhun vallassa karanneista palautettiin rintamalle. (Tosin kenttäoikeuden tuomitsemista karkureista 46 teloitettiin ja 11 ammuttiin ilman oikeudenkäyntiä.) Kesäkuun 15. päivänä alettiin siirtää Itä-Karjalasta joukkoja Kannaksen rintamalle. Puolustustaistelu vahvistui. Mutta hyökkääjää ei vielä kyetty pysäyttämään: kesäkuun 20. päivänä neuvostojoukot valtasivat Viipurin.

Taistelun kiihtyessä elettiin poliittisella puolella kuumeista aikaa. Meidän internet-ajan ihmisten on vaikea eläytyä siihen lukuisten epäselvien ja ristiriitaisten viestien ja huhujen viidakkoon, jossa ministerit ja kenraalit avustajineen joutuivat harhailemaan.

Yhtäkkiä ilmestyi kesäkuun 22. päivänä Helsinkiin kutsumatta ja ennalta ilmoittamatta Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop vaatimaan Suomelta ehdotonta sitoutumista Saksan liittolaiseksi, ja seuraavana päivänä saapui Tukholman kautta viesti Moskovasta – antautumisvaatimus!

Näin Suomi joutui kahden suurvallan puristukseen. Antautumisen pelättiin johtavan neuvostojoukkojen miehitykseen; sitoutuminen Saksaan ja sodan jatkuminen loppuun saakka olisi merkinnyt matkaa perikatoon. Nyt poliittisissa piireissä syntyi pakokauhua.

Presidentti Risto Ryti ja valtiovarainministeri Väinö Tanner olivat taipumassa antautumisen kannalle, Mannerheim ja Linkomies pitivät välttämättömänä Saksan sotilaallisen avun saamista puna-armeijan hyökkäyksen torjumiseksi. Hallituksessa ei saatu aikaan yksimielisyyttä; eduskunnan enemmistö kallistui antautumisen kannalle.Ainoaksi ratkaisuksi jäi presidentin henkilökohtainen kannanotto. Siitä syntyikin taitava harhautus.

Ryti lähetti Adolf Hitlerille kirjeen, jossa hän sitoutui sodan jatkamiseen Saksan rinnalla loppuun saakka. Sitä hän ei Hitlerille maininnut, että hän eroaisi virastaan heti tilanteen sitä vaatiessa, jolloin sitoutuminen Saksaan mitätöitäisiin.

Kirje hämäsi Hitlerin, jolle Suomen "johtajan" lupaus oli riittävä takuu. Se hämäsi Yhdysvaltain hallituksen, joka antoi Suomen lähettiläälle lähtöpassin. Se hämäsi ruotsalaiset, jotka julistivat Suomen lopullisesti menetetyksi. Se hämäsi kotimaisen rauhanopposition – Paasikiven, kansanedustaja Urho Kekkosen, SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuoren, kansanedustaja Karl-August Fagerholmin –, joka ryhtyi puuhaamaan pakolaishallitusta Tukholmaan.

Mutta nähtävästi se ei hämännyt Stalinia. Näin voi päätellä siitä, että Neuvostoliiton lähettiläs madame Aleksandra Kollontai lähetti pakolaishallituksen suunnittelijat Tukholmasta kotiin todeten, että Neuvostoliitto halusi solmia rauhan Suomen hallituksen kanssa.

Suomen poliittiset johtajat noudattivat – kuten monien muiden maiden johtajat vuosisatojen kuluessa – Machiavellin neuvoa:
"Maan pelastamiseksi mitään keinoa ei pidä hylätä. Rooman turvallisuus riippuu armeijasta, ja armeija on säilytettävä millä hinnalla tahansa; maan puolustaminen on aina oikein, riippumatta siitä, käytetäänkö siihen kunniallisia vai kunniattomia keinoja. Jos armeija pelastetaan, Rooma voi aikanaan pyyhkiä pois häpeän; mutta jos armeija menetetään, vaikka se kaatuisi mitä kunniakkaimmin, Rooma ja sen vapaus myös menetetään."

Ryti uhrautui ottaessaan kantaakseen sen "häpeän", jollaisena läntinen maailma piti Suomen turvautumista Hitlerin Saksan apuun neuvostojoukkojen hyökkäyksen pysäyttämiseksi.

Jälkeenpäin on todettu, että olennainen osa Saksan-apua oli saatu jo ennen Ribbentropin kanssa tehtyä sopimusta. Panssarinyrkkejä ja panssarikauhuja oli tuotu Saksasta jo huhtikuussa, 70 lentokonetta käsittävä lento-osasto Kuhlmey oli aloittanut tehokkaat taistelulentonsa kesäkuun 17. päivänä, ja saksalaisen jalkaväkidivisioonan ensimmäiset osat saapuivat Virosta Suomeen ennen kuin Ryti lähetti kirjeensä Hitlerille.

Divisioonan osuutta Viipurinlahden torjuntataistelussa heinäkuun puolella on pidetty merkittävänä, sen sijaan Saksan lähettämän rynnäkkötykkiprikaatin merkitys jäi vähäiseksi. Näyttävin oli Kuhlmey-osaston Stuka-syöksypommittajien panos. Esimerkiksi Talin–Ihantalan taistelussa saksalaisten koneiden osuus neuvostojoukkojen asemiin pudotetuista pommeista oli 63 prosenttia. Kuhlmey onnistui myös ampumaan alas yli sata neuvostokonetta. Jos sopimusta Saksan kanssa ei olisi tehty, olisi Kuhlmey-osasto todennäköisesti komennettu poistumaan Suomesta ja myös jalkaväkidivisioona olisi saanut käskyn kääntyä pois rintamalta.

Saksan apuun turvautuminen on kuitenkin ymmärrettävä laajemmassa mielessä. Juhannuksena ei vielä kukaan voinut tietää, miten ja milloin neuvostojoukkojen hyökkäys kyettäisiin pysäyttämään. Saksan jatkuvaa apua pidettiin välttämättömänä. Sitä saatiinkin todella jatkuvasti: Saksa toimitti kesäkuun lopun ja syyskuun alun välillä Suomeen yhteensä 28 860 tonnia sotamateriaalia – enemmän kuin aikaisempina sotavuosina jatkosodan alkuvaihetta lukuun ottamatta.

Riippumatta avun määrästä tai laadusta Suomen kohtalon ratkaisi Hitlerin koko Eurooppaa ravisuttanut uhkapeli. Elo-syyskuussa 1939 Hitler käänsi selkänsä itään – seurauksena oli Neuvostoliiton hyökkäys Suomen valtaamiseksi; kaksitoista kuukautta myöhemmin hän alkoi valmistella Neuvostoliiton kukistamista – seurauksena oli Suomen yritys saada takaisin talvisodassa menetetyt alueet. Siinä vaiheessa "koko maailma" uskoi, että Saksa tulisi muutamassa kuukaudessa miehittämään Neuvostoliiton. Jos olisimme tienneet . . .

Kun osat olivat vaihtuneet ja neuvostovoimat niskan päällä, mikään Saksan-apu ei olisi voinut pelastaa Suomea, ellei joukkojemme isänmaallinen taistelutahto olisi vahvistumistaan vahvistunut, vaikka neuvostojoukkojen tykistön tulivoima ja ilmavoimien pommitukset sekä jalkaväen ja panssarien rajut hyökkäykset ylittivät kaikki siihenastiset kokemukset. Muun Euroopan huomion keskittyessä länsiliittoutuneiden etenemiseen Ranskan rannikolta kohti Saksaa suomalaisten kamppailu itsenäisyydestä jäi lähes kokonaan huomaamatta – naapurimaassa Ruotsissakin. Se vain muistettiin, että Suomi oli ollut väärällä puolella. Suomen kuvaan iskettiin leima "hävitty sota".

Kun Ruotsin pääministeri Göran Persson vieraili maassamme tammikuussa 2002, hänen isäntänsä pääministeri Paavo Lipponen vei hänet Hämeenlinnan tykistömuseoon katsomaan videota Talin–Ihantalan taistelusta. Puolen tunnin kuvaus teki Perssoniin syvän vaikutuksen. Hän sanoi museosta poistuessaan, että vasta nyt hän tajusi, mitä Ruotsi oli Suomelle velkaa.

Talin–Ihantalan torjuntavoiton lisäksi puolustus kesti Viipurin pohjoispuolella Kivisillan salmella ja Tienhaarassa sekä Vuoksen rannalla Vuosalmella. Torjuntavoittoja saavutettiin vielä Viipurinlahdella ja Laatokan koillispuolella, ja Ilomantsissa neuvostojoukot onnistuttiin saartamaan.

Heinäkuun puolivälissä neuvostojoukot saivat käskyn pysähtyä: siirryttiin asemasotaan. Pian tiedustelijamme havaitsivat tyhjien junavaunujen kulkevan kohti Viipuria hakemaan joukkoja pois Suomen rintamalta. Niitä tarvittiin suurhyökkäykseen kohti Berliiniä.

Suomen puolustusvoimien saavuttama torjuntavoitto osoitti jälleen kerran, että kun vastakkain ovat yhtäällä suurvalta monine erilaisine tavoitteineen ja sitoumuksineen ja toisaalla pieni kansakunta, joka taistelee olemassaolonsa puolesta, voimasuhteita ei voi arvioida pelkästään Elon laskuopin mukaan. Toisen kerran viiden vuoden aikana Suomi oli onnistunut vastarinnallaan nostamaan maan valtaamisen hinnan niin korkeaksi, että sen maksaminen olisi aiheuttanut vahinkoa Neuvostoliiton muille, tärkeämmille intresseille: vuonna 1940 sodan jatkaminen Suomea vastaan olisi voinut vetää Neuvostoliiton suursotaan, josta se oli päättänyt pysyä sivussa; kesällä 1944 neuvostodivisioonat uhkasivat juuttua sivuraiteille ratkaisevan vaiheen alettua sodan päänäyttämöllä.

Saksaan liittymisen häpeä pyyhittiin pois, kun Ryti erosi ja marsalkka Mannerheim valittiin presidentiksi elokuun 4. päivänä. Silloin armeija oli yhä puolustuskykyinen – vahvuudeltaan 528 000 miestä. Neuvostovoimia ei enää ollut Suomen rintamalla riittävästi uuteen hyökkäykseen. Marsalkkapresidentti saattoi tyynesti odottaa oikeata hetkeä rauhanaloitteelle. Päivittäin hän tutki tiedusteluraportteja sotatoimien kulusta Suomenlahden eteläpuolella varmistuakseen siitä, että Saksa ei enää pystyisi vastatoimiin Suomen suunnalla.


Moskovassa Mannerheimin aloitetta odotettiin kärsivällisesti. Ilmeisesti Stalin luotti Marskiin; hänhän oli jo edellisen vuoden lopulla ilmoittanut Ruotsin ulkoministerille, että Mannerheimiin ei tultaisi kajoamaan.

Sillä välin käytiin Moskovassa vielä neuvotteluja Suomelle esitettävistä rauhanehdoista. Marsalkka Kliment Vorošilov ehdotti heinäkuun 21. päivänä Stalinille Suomen rajan siirtämistä lännemmäksi, mikä olisi merkinnyt muun muassa Enson Kaukopään-tehtaan Imatralla ja Kaukaan-tehtaan Lauritsalassa jäämistä Neuvostoliiton puolelle. Siirtoväkeä olisi tullut lisää 250 000 henkeä. Vorošilov ehdotti lisäksi, että sotilastukikohdat pitäisi perustaa sekä Porkkalaan että Hankoon ja että neuvostojoukot olisivat saaneet miehittää Helsingin, Ahvenanmaan, Turun, Vaasan, Oulun ja Tornion siksi kunnes sota Saksaa vastaan olisi päättynyt. Sotakorvausten summaksi hän oli asettanut 800 miljoonaa dollaria. Mutta Stalin hylkäsi Vorošilovin ehdotukset.

Tästä ei Suomessa tietenkään silloin tiedetty mitään, sillä vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän arkistot ovat olleet tutkijoiden käytettävissä.

Sieltä on löytynyt myös laajempi versio sopimusehdotuksesta, jonka Molotov maaliskuussa 1944 esitteli Paasikivelle. Se sisälsi useita vaatimuksia, joita Paasikivelle ei lainkaan kerrottu – muun muassa useiden meritukikohtien luovuttamisen Neuvostoliitolle ja vuoden 1940 rajan "oikaisemisen" siten, että Saimaan kanava, Vuoksenjoen niska ja Saimaan ranta-alue siirtyisivät Neuvostoliitolle. Mutta tähänkään Stalin ei puuttunut.

Vihdoin elokuun 24. päivänä Mannerheim lähetti Hitlerille kirjeen, jossa hän ilmoitti päätöksestään irrottaa Suomi sodasta. Saksa on niin suuri kansa, Mannerheim kirjoitti, että se jää elämään siinäkin tapauksessa, että se häviää sodan. Mutta Suomi on niin pieni kansa, että se voitaisiin karkottaa asuinsijoiltaan ja tuhota.

Hän olisi voinut lainata J. V. Snellmania, joka kirjoitti, että "ainoastaan sivistymättömien heimojen nähdään taistelevan tuhoutumiseensa saakka". Hitler jatkoikin taistelua tuhoutumiseensa saakka.

Syyskuun 5. päivänä rintamataistelut päättyivät, välirauhansopimuksesta alkoivat neuvottelut. Rauhanehdot, jotka Suomen valtuuskunnalle esitettiin, olivat samat kuin ne, jotka Stalin oli esittänyt Rooseveltille ja Churchillille Teheranissa – siis vuoden 1940 raja, Petsamon liittäminen Neuvostoliittoon, sotakorvaus, saksalaisjoukkojen karkottaminen ja demobilisaatio. Lisäksi yksi ehto, jota Teheranissa ei ollut mainittu – Porkkalan tukikohdan vuokraaminen Neuvostoliiton käyttöön.

"Miksi Suomea ei miehitetty?" kysyi Jugoslavian diktaattori Josip Broz Tito huhtikuussa 1945. Stalin vastasi: "Otimme aivan liikaa huomioon amerikkalaiset". Suomen kysymys ei tietenkään ollut ainoa, jonka käsittelyyn vaikuttivat Neuvostoliiton suhteet Yhdysvaltoihin. Stalin otti huomioon, mitä amerikkalaiset toivoivat, koska Neuvostoliitto oli riippuvainen Yhdysvalloilta saatavasta aseellisesta ja taloudellisesta tuesta.

Stalinin henkilökohtainen suhde Rooseveltiin oli siinä vaiheessa hyvin läheinen: Yhdysvaltain presidentti kohteli Neuvostoliiton kommunistista diktaattoria hämmästyttävän suvaitsevaisesti. Verenhimoisesta tyrannista tuli vanha kunnon Uncle Joe. Maitten väliset suhteet alkoivat kääntyä huonompaan suuntaan Rooseveltin kuoleman jälkeen, jolloin presidentiksi tuli Harry Truman, joka suhtautui bolševikkijohtajaan epäluuloisesti.

"Tämä sota ei ole samanlainen kuin aikaisemmat sodat", Stalin sanoi Titolle. "Se valta, joka miehittää tietyn alueen, tuo sinne myös oman poliittisen järjestelmänsä. Jokainen ulottaa poliittisen järjestelmänsä niin pitkälle kuin sen armeijat pääsevät." Puna-armeija pääsi Suomen suunnalla vuoden 1940 rajalle, mutta ei pitemmälle. Molotov sanoi haastattelijalle vuonna 1974: "Me olimme viisaita, kun emme liittäneet Suomea Neuvostoliittoon. Siitä olisi tullut vuotava haava – – Ihmiset siellä ovat hyvin itsepäisiä, hyvin itsepäisiä."

Oikeastaan olimme hyvin joustavia. Silloin kun vallan keskipiste oli Berliini, suljimme silmämme natsien hirmuteoilta. Kun vallan keskus siirtyi Moskovaan, suljimme silmämme Stalinin julmuuksilta. Teimme voitavamme mahtavan naapurin lepyttämiseksi. Torjuntavoitosta ei puhuttu. (Tämä käsite esiintyi ehkä ensimmäisen kerran kenraali Lennart Oeschin vuonna 1956 julkaisemassa teoksessa.) Hävitty sota oli virallinen kanta. Ryti, Linkomies, Tanner ynnä muut joutuivat sotasyyllisinä linnaan, Paasikivi, Kekkonen, Fagerholm, Wuori muiden muassa muodostivat hallituksen. Jatkosodan ajan johtavista henkilöistä vain Mannerheim säilyi koskemattomana, niin kuin Stalin oli luvannut. Kommunistinen puolue laillistettiin, Neuvostoliiton järjestelmästä ja toiminnasta vaiettiin.

Kun maailmansota jatkui entistä tuhoisampana ja julmempana, Suomi painui uutishorisontin taakse. Muualla tuskin havaittiin, että Suomi oli ensimmäinen sotaan osallistuneista maista, jossa maaliskuussa 1945 toimitettiin vapaat eduskuntavaalit. Seuraavat pidettiin kesäkuussa Britanniassa. Vaikka kommunistit olivat ensimmäisen kerran 16 vuoteen vaalissa mukana, tulos osoitti, että poliittisen elämämme perusrakenne oli pysynyt vakaana.

Niistä maista, jotka toisen maailmansodan päättyessä joutuivat Neuvostoliiton valtapiiriin, Tšekkoslovakia oli ainoa, jolla oli demokraattinen perinne. Mutta sen tilanne poikkesi olennaisesti siitä, mikä vallitsi Suomessa. Tšekkoslovakian kommunistien kannatus vuonna 1946 pidetyissä vapaissa vaaleissa nousi 40 prosenttiin, ja heillä oli vahva jalansija virkamiehistössä ja armeijassa. Tšekkien suhtautuminen Neuvostoliittoon oli historiallisista syistä myönteinen: sehän oli ainoa liittolainen, joka oli vuonna 1938 ilmoittanut olevansa valmis puolustamaan Tšekkoslovakiaa Saksaa vastaan. Kommunistit olivat sisäisesti niin vahvoja, että he pystyivät kaappaamaan itselleen vallan vuonna 1948 ilman puna-armeijan väliintuloa. Samana vuonna Suomessa kommunistit syrjäytettiin hallituksesta.

Euroopan suurten mullistusten keskellä lännessä ei Suomeen kiinnitetty juuri lainkaan huomiota. Kun syksyllä vuonna 1946 tapasin Pariisin rauhankonferenssissa tunnetun englantilaisen kirjailijan ja kolumnistin Harold Nicholsonin, hän kysyi säälivään sävyyn: "Kumpi miehitys oli teille pahempi – saksalaisten vai venäläisten?" Merkittävämmän kysymyksen esitti Yhdysvaltain presidentti John Kennedy syksyllä 1961 valmistautuessaan ottamaan vastaan presidentti Kekkosen Washingtonissa: "Mikä meitä amerikkalaisia ennen muuta kiinnostaa, on saada vastaus kysymykseen, miksi Neuvostoliitto on sallinut Suomen säilyttää itsenäisyytensä."

Siihen oli helppo vastata lyhyesti: Torjuntavoitto! Laajemminkin voi Suomen itsenäisyyden säilymistä perustella. Siihen vaikuttivat historiallinen tausta, geopoliittinen sijainti ja kuuluminen länsimaisen demokratian piiriin.

Jatkosota oli sittenkin erillissota, joka päättyi erillisrauhaan. Emme saaneet takaisin niitä alueita, jotka talvisodassa oli meiltä riistetty, vaan Neuvostoliiton ylivoima palautti Suomen talvisodan jälkeiseen tilanteeseen. Mutta jatkosota ei johtanut itsenäisyyden menetykseen. Suomi oli Britannian ohella kaikista sotaan osallistuneista Euroopan maista ainoa, jota ei miehitetty. Demokratia säilyi, vaikkakin välillä säästöliekillä. Suomalaisten taistelutahto oli vakuuttava todistus kansallisesta eheydestä ja elinvoimasta.

`