Yksinäisyyden pelko

elämän peruskysymyksiä, mistä me tulemme, mitä me olemme, mihin ollaan menossa. Todennäköisesti löydät lopulta avun ahdistukseen. Sitä kutsutaan myös henkiseksi kasvamiseksi, sillä tässä maassa, tässä rahan ja sodan himoisessa maailmassa ei "sydämen sivistystä" liikaa ole. Kaikki me pelätään yksinäisyyttä ja taistellaan paikastamme. Itse olen valinnut henkisen kasvamisen.. Päättele loput ;)

Täällä on yksi tällainen jolla on sama ongelma. Yksinäisyys ei sovi mulle lainkaan. Niin pitkään kuin muistan mulla on ollut tämä ongelma. Pienenä vauvana mua ei voinut jättää hetkeksikään yksin. Kun äiti luuli mun nukahtaneen ja lähti laittaan pyykkejä kuivamaan ulos, niin heräsin heti ja aloin itkemään.

Olen myös kaksi vuotiaana jäänyt aika pahoin yksin. Voi olla, että traumaattisuus juontaa ainakin osin siitä juurensa, kun sen jälkeen muutuin ihan mahdottomaksi lapseksi.

Nykyään jos joudun olemaan yksin, niin yksinäisyyden pelko on vaihtunut siihen, että mulle alkaa tulemaan aivan kauhea olo, jos joudun yhtään pidempään olemaan yksin. Niin paha olo, että saatan lamaantua enkä edes pääse lähtemään ihmisten ilmoille. Ahdistun niin paljon. Mutta yksin pystyn kyllä nukkumaan sentäs.

En tiedä onko mitenkään nimetty mitään tiettyä sairautta eikä edes mua kiinnosta mikään diagnoosi. Vaikeana traumana tätä voi kuitenkin
pitää. En pysty esim. enään luomaan sellaisia eläviä mielikuvia muista ihmisistä, jos jään yksin. (aikoinaan kyllä pystyin) Että siellä ne jossain on olemassa ja jotain tekemässä. Vaan ihmiset ikäänkuin "katoaa" pois jollei ne ole koko ajan läsnä. Voi tuntua ettei niitä niinkuin olisi edes olemassa vaan olen aivan yksin maailmassa. Niinpä minun pitää ihan kosketuksella tuntea toisen läsnäolo ennenkuin olo helpottaa. Tähän siis auttaa läheisten ihmisten varsinkin fyysinen läheisyys aika tehokkaasti ja lievittää tätä kipua ja ikävää, että jotenkin jaksan.

Jos mulla olisi kokoajan läsnä joku tosi läheinen, jolle voisi sanoa heti kun tulee ikävä tai paha olo ja tuota pahaa oloa ja ikävää voisi surra pois, niin hyvin todennäköisesti tämä traumaattisuus lähtisi paranemaan.

Onhan tietenkin selvää, ettei kukaan kestä olla esim. autiolla saarella ikuisuutta. I

Mulle on diagnosoitu paniikki -ja ahdistuneisuushäiriö. Niistä seuraten kärsin välillä masennuksesta joka johtunee ahdistuksesta. Aloin aika vasta seurustelemaan ja nyt tuntuu etten voi olla hetkeäkään erossa miehestäni. Heti kun hän lähtee täältä niin mieliala laskee ja alan ajattelemaan mitä synkempiä ajatuksia. Ja kun kärsin myös pakkoajatuksista niin monesti itsetuhoisia ajatuksia käy mielessä. Siitä lähtien oon pelännyt että teen jotain itselleni jos jään yksin. Ei kyllä ihan samalaisia oo kuin sulla mutta samaan asiaan liittyy. :(

Itselläni myös tuntuu yksinollessa ettei ketään muita ole tässä maailmassa, minä vain, ihan yksin. Eikä nyt jatkuvasti voi olla jonkun läheisen kanssa. Kaupungille meno ei helpota, siellä tuntuu ihan samalta kun ei kukaan tuntematon nyt tule juttelemaan. Tarvitsen nykyään jatkuvaa kontaktia johonkin ihmiseen, muuten masennun ja tuntuu niin mitättömältä, turhalta, tyhjältä... Kuin sekoaisin, henkeä ahdistaa, sydän alkaa pamppailla täysiä ja jalat täristä ja heilua. Alkaa pelottamaan, mitä minulle on tapahtumassa?
Miten voin itsenäistyä? Tämäkin ottaa jo koville kun vanhemmat ovat antaneet tilaa ja vähentäneet paapomista. Ei minulla ole ketään yhtä läheistä heidän tilalleen itsenäistyäkseni heistä. Enkä selviä vähemmällä huolehtimisella. Tarvitsen edelleen ympärilleni ihmisiä huolehtimaan ja viihdyttämään pyyteettömästi, kuten perhe tekee...
Tuntuu niin heikolta ja rakkaudettomalta, ei kukaan kaveri voi korvata vanhempien rakkautta.