Konfliktitilanteessa on tyypillistä että konfliktin osapuolet alkavat demonisoida toisiaan. Normaali sosiaalisen identiteetin teorian mukainen ihmisten kategorisointi meihin ja heihin - eli ulkoryhmään ja sisäryhmään - alkaa jyrkentyä: ulkoryhmä aletaan nähdä keskenään identtisinä, läpipahoina ja täysin erilaisina kuin sisäryhmän jäsenet - näin siinä määrin että ulkoryhmän jäsenet ansaitsevat kuolla.
Suomen sisällissodassa 1918 kävi täsmälleen noin. Kommunismi on dialektinen ideologia, ja dialektisiin ideologoihin kuuluu aina kiinteänä osana mustavalkoisuus: maailman jakaminen "meihin" ja "niihin", "hyviksiin" ja "pahiksiin", "edistysmielisiin" ja "taantumuksellisiin", "homoihin" , "aatteen puolustajiin" ja "fasistisikoihin"- ja vastakkainasettelu. Kommunismin modus vivendi on luokkataistelu - verinen valtataistelu työtä antavan ja palkkaa saavan luokan välillä - ja sen olennainen osa on työnantajaluokan demonisointi ja dehumanisoiminen. Viholliselta riistetään ihmisarvo, heistä tehdään "sikoja", "kansanvihollisia", "homoja","kulakkeja", "täitä" ja monia muita kommunistisen retoriikan käyttämiä olentoja, muttei ihmisiä. Kun vihollinen on dehumanisoitu, heitä voi murhata tuhatmäärin surutta.
Dehumanisointiin liittyy olennaisena osana vihollisen demonisointi - hänen esittämisensä läpipahana - "riistäjänä", "sortajana", "verenimijänä", "ökyporvarina", "ihramahana". Nämä esimerkit kuvaavat toisen ryhmän demonisaatiota. Demonisaation tarkoituksena on todennäköisesti esittää ulkoryhmä niin läpipahana, että kaikki psykologiset estot tuhota ulkoryhmän jäsenet väistyvät. Natsit toimivat vastaavasti demonisoiden juutalaiset - seuraus oli että jopa muuten täysin inhimilliset ihmiset kokivat velvollisuudekseen osallistua juutalaisten, jotka heille edustivat täydellistä mädännäisyyttä, tuhoamiseen.
Voinee sanoa, että mikäli joku tarpeeksi vahva ryhmä yhteiskunnassa alkaa demonisoida toista ryhmää, on aloitettu jo faktisesti kansanmurhan valmistelu. Kansanmurhasta ei ehkä ole tehty päätöstä, mutta prosessi on pantu käyntiin.
Näin kävi myös Suomessa 1918. Punaisten puolella vallan kaappasivat nopeasti kommunistit, jotka olivat jo pitkään demonisoineet ja dehumanisoineet valkoista osapuolta. Koska sekä Marx että Lenin julistavat vihaa, väkivaltaa ja kansanmurhaa, ja koska kommunistien tavoitteena oli väkivaltainen vallankumous ja diktatuuri, ei ole vaikea päätellä, että valkoisiin kohdistuneen demonisoinnin ja dehumanisoinnin tavoitteena oli kansanmurhan valmistelu.
Sillä ryhmällä joka on joutunut dehumanisaation tai demonisaation kohteeksi on tässä vaiheessa syytä reagoida. Inhimillinen reaktio tällaiseen demonisaatioon on esimerkiksi estää konfliktin eteneminen estämällä demonisaatiota harjoittavan organisaation toiminta. Toinen ratkaisu on vahvistaa omia rivejä, luoda viholliskuva ja varustautua itse sotaan omalta puolelta myöskin. Ja näin kävikin: suojeluskunnat, jotka oli alunperin perustettu ulkoista vihollista (tsaarinvaltaa) silmälläpitäen, muodostivatkin nyt valkoisen armeijan ytimen.
Demonisaation näkeminen pelkästäään pahana asiana ei kuitenkaan välttämättä ole pragmaattista: Kun jokin ryhmä joutuu voimakkaan hyökkäyksen kohteeksi - kuten Suomi 1939-1940 - vastapuolen demonisaatio saattaa olla hyvinkin perusteltua. Jos demonisaatio on työkalu pienen kansan taistelussa ulkoista vihollista vastaan, se on hyväksyttävää. On kuitenkin huomattava että toisen ryhmän demonisointi myös sumentaa ihmisen ymmärrystä toisen ryhmän todellisesta luonteesta. Samoin kuin sumentaa rakkauskin ihmisen ymmärryksen toisen ihmisen todellisesta luonteesta .
Ihmisen tunteet (rakkaus ja viha) - samoin kuin sitoutuminen omaan ryhmään ja toisen ryhmän dehumanisaatio - ovat ihmisen biologisen evoluution aikana syntyneitä mekanismeja, joiden funktio on yksinkertaisesti hengissäselviäminen. Ei niitä voi eikä ole syytä mennä kieltämään. Koska punaiset olivat avoimesti asettautuneet valkoisia vastaan ja heidän tavoitteensa oli tuhota valkoiset ja riistää heiltä heidän inhimillisyytensä ja elämänsä, valkoisilla oli kaikki syy vastata samalla mitalla ja demonisoida punaiset. Se on normaalia inhimillistä toimintaa.
Mikäli yksi ryhmä yksipuolisesti kieltää ryhmäidentiteettinsä, aseellisen puolustautumisen ja muiden ryhmien demonisaation kaikissa tilanteissa, ryhmä joutuu helposti toisten ryhmien likvidoimaksi. Vuonna 1933 monet Saksan juutalaiset halusivat identifioitua saksalaisiksi - ja jopa kieltää kokonaan juutalainen ryhmäidentiteettinsä. Tästä huolimatta natsit antoivat näille ihmisille ryhmäidentiteetin - kategroisoi ihmiset juutalaisiksi - ja edelleen demonisoi juutalaiset ja aloitti kansanmurhan.
Ja mikäli valkoiset eivät olisi 1918 ryhtyneet aseelliseen vastarintaan punaisia vastaan, tämä olisi ollut myös heidän kohtalonsa. Natsismi on, kuten kommunismikin, dialektinen ideologia, ja natsismin ja kommunismin ainoa ero on, että toisessa murhataan ihmisiä heidän etnisen ja toisessa heidän sosiaalisen syntyperänsä mukaan.
Konflikti oli valmis. Toinen osapuoli oli vuosikymmenien ajan demonisoinut toisen ideologiassaan, ja toinen oli tehnyt kuten siinä tilanteessa pitääkin eli vastannut samalla mitalla.
Kun verityöt alkoivat - punaisena terrorina - kaikki pidäkkeet poistuivat. Punaiset osoittivat valkoisille olevansa juuri sellaisia "elukoita" kuin miksi heidät oli mielikuvissa mielletty, ja tämän jälkeen valkoisia ei sitonut enää mitkään pidäkkeet. Punaiset olivat dehumanisoineet ja demonisoineet valkoiset omassa propagandassaan ja ideologiassaan, ja valkoiset vastasivat samalla mitalla. Koska molemmat osapuolet janosivat verta, kuolemaa ja tuhoa, valkoisten kosto oli brutaali, julma ja verinen.
Jälkikäteen on hyvä moralisoida asialla, mutta valkoiset toimivat juuri kuten siinä tilanteessa näin ylipäänsä ihmiset toimivat: pidäkkeettömällä terrorilla. He taistelivat sellaista osapuolta vastaan, joka oli vannonut hävittävänsä heidät ja heidän sukunsa. Siksi terrori oli niin julmaa ja perusteellista - molemmat osapuolet olivat demonisoineet ja dehumanisoineet toisensa, ja sotaa käytiin tunteella, ei enää järjellä.
Mikäli SDP olisi onnistunut tukahduttamaan kommunistisen liikkeen, vuonna 1918 ei olisi koskaan tullut sisällissotaakaan. Torpparikysymys olisi ratkaistu rauhanomaisesti. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus oli saatu jo vuonna 1907, ja Suomessa naisen asema oli huomattavasti parempi kuin missään muualla Euroopassa (Ranskassa merovingiajalta peräisin ollut saalilainen laki kumottiin vasta 1920). Maanomistusolot liittyivät tiukasti torpparikysymykseen, ja sitä setvivät niin SDP kuin maltillinen oikeistokin. Järjestäytymisoikeus puolestaan liittyi tsaarinvaltaan, jota vihattiin koska tsaari oli rikkonut hallitsijanvakuutensa.
Sodat ja viha eivät ala epäoikeudenmukaisuuksista tai yhteiskunnallisista ongelmista. Niiden sytyttämiseen vaaditaan ideologia ja casus belli: tässä tapauksessa ideologia oli kommunismi. Siinä, missä SDP keskittyi epäoikeudenmukaisuuksien korjaamiseen rauhanomaisin ja parlamentaarisin keinoin, kommunistit puolestaan agitoivat, lietsoivat luokkavihaa ja valmistautuivat kärjistämään ristiriidat äärimmilleen - sekä sotaan. Casus belli oli sitten itsenäisyysjulistus.
Koska kommunistit olivat demonisoineet valkoiset, valkoiset olivat vastanneet samalla mitalla, ja demonisoineet ja dehumanisoineet puolestaan punaiset. Useimmat valkoiset eivät tehneet mitään eroa kommunistin ja demarin välillä, vaan molemmat olivat "punikkisaastaa", "roskaväkeä", "punaryssiä" ja "elukoita".
Olisiko julmuuksia tapahtunut ilman ideologiapohjaista demonisointia ja dehumanisointia? Todennäköisesti ei. Sota olisi voinut syntyä, mutta koska punaista terroria ei olisi ollut, valkoinenkin olisi jäänyt tapahtumatta. Sota olisi voinut olla verinen, mutta tappiot olisivat jääneet taisteluvoimien tappioiksi, ja siviilitappiot jääneet vähäisiksi.
Koska tilanne on tämä, hävinneen osapuolen ei enää pitäisi tonkia historian roskatynnyriä. He lähtivät kaivamaan verta nenästään, saivat sitä, ja siinä kävi miten kävi. Sodan suurimman opetuksen pitäisi olla se, että näin käy jos lähdetään demonisoinnin ja dehumanisoinnin tielle ja tekemään kansanmurhaa sellaista vihollista vastaan, joka on valmis vastaamaan samalla mitalla.
Suomen sisällissodassa 1918 kävi täsmälleen noin. Kommunismi on dialektinen ideologia, ja dialektisiin ideologoihin kuuluu aina kiinteänä osana mustavalkoisuus: maailman jakaminen "meihin" ja "niihin", "hyviksiin" ja "pahiksiin", "edistysmielisiin" ja "taantumuksellisiin", "homoihin" , "aatteen puolustajiin" ja "fasistisikoihin"- ja vastakkainasettelu. Kommunismin modus vivendi on luokkataistelu - verinen valtataistelu työtä antavan ja palkkaa saavan luokan välillä - ja sen olennainen osa on työnantajaluokan demonisointi ja dehumanisoiminen. Viholliselta riistetään ihmisarvo, heistä tehdään "sikoja", "kansanvihollisia", "homoja","kulakkeja", "täitä" ja monia muita kommunistisen retoriikan käyttämiä olentoja, muttei ihmisiä. Kun vihollinen on dehumanisoitu, heitä voi murhata tuhatmäärin surutta.
Dehumanisointiin liittyy olennaisena osana vihollisen demonisointi - hänen esittämisensä läpipahana - "riistäjänä", "sortajana", "verenimijänä", "ökyporvarina", "ihramahana". Nämä esimerkit kuvaavat toisen ryhmän demonisaatiota. Demonisaation tarkoituksena on todennäköisesti esittää ulkoryhmä niin läpipahana, että kaikki psykologiset estot tuhota ulkoryhmän jäsenet väistyvät. Natsit toimivat vastaavasti demonisoiden juutalaiset - seuraus oli että jopa muuten täysin inhimilliset ihmiset kokivat velvollisuudekseen osallistua juutalaisten, jotka heille edustivat täydellistä mädännäisyyttä, tuhoamiseen.
Voinee sanoa, että mikäli joku tarpeeksi vahva ryhmä yhteiskunnassa alkaa demonisoida toista ryhmää, on aloitettu jo faktisesti kansanmurhan valmistelu. Kansanmurhasta ei ehkä ole tehty päätöstä, mutta prosessi on pantu käyntiin.
Näin kävi myös Suomessa 1918. Punaisten puolella vallan kaappasivat nopeasti kommunistit, jotka olivat jo pitkään demonisoineet ja dehumanisoineet valkoista osapuolta. Koska sekä Marx että Lenin julistavat vihaa, väkivaltaa ja kansanmurhaa, ja koska kommunistien tavoitteena oli väkivaltainen vallankumous ja diktatuuri, ei ole vaikea päätellä, että valkoisiin kohdistuneen demonisoinnin ja dehumanisoinnin tavoitteena oli kansanmurhan valmistelu.
Sillä ryhmällä joka on joutunut dehumanisaation tai demonisaation kohteeksi on tässä vaiheessa syytä reagoida. Inhimillinen reaktio tällaiseen demonisaatioon on esimerkiksi estää konfliktin eteneminen estämällä demonisaatiota harjoittavan organisaation toiminta. Toinen ratkaisu on vahvistaa omia rivejä, luoda viholliskuva ja varustautua itse sotaan omalta puolelta myöskin. Ja näin kävikin: suojeluskunnat, jotka oli alunperin perustettu ulkoista vihollista (tsaarinvaltaa) silmälläpitäen, muodostivatkin nyt valkoisen armeijan ytimen.
Demonisaation näkeminen pelkästäään pahana asiana ei kuitenkaan välttämättä ole pragmaattista: Kun jokin ryhmä joutuu voimakkaan hyökkäyksen kohteeksi - kuten Suomi 1939-1940 - vastapuolen demonisaatio saattaa olla hyvinkin perusteltua. Jos demonisaatio on työkalu pienen kansan taistelussa ulkoista vihollista vastaan, se on hyväksyttävää. On kuitenkin huomattava että toisen ryhmän demonisointi myös sumentaa ihmisen ymmärrystä toisen ryhmän todellisesta luonteesta. Samoin kuin sumentaa rakkauskin ihmisen ymmärryksen toisen ihmisen todellisesta luonteesta .
Ihmisen tunteet (rakkaus ja viha) - samoin kuin sitoutuminen omaan ryhmään ja toisen ryhmän dehumanisaatio - ovat ihmisen biologisen evoluution aikana syntyneitä mekanismeja, joiden funktio on yksinkertaisesti hengissäselviäminen. Ei niitä voi eikä ole syytä mennä kieltämään. Koska punaiset olivat avoimesti asettautuneet valkoisia vastaan ja heidän tavoitteensa oli tuhota valkoiset ja riistää heiltä heidän inhimillisyytensä ja elämänsä, valkoisilla oli kaikki syy vastata samalla mitalla ja demonisoida punaiset. Se on normaalia inhimillistä toimintaa.
Mikäli yksi ryhmä yksipuolisesti kieltää ryhmäidentiteettinsä, aseellisen puolustautumisen ja muiden ryhmien demonisaation kaikissa tilanteissa, ryhmä joutuu helposti toisten ryhmien likvidoimaksi. Vuonna 1933 monet Saksan juutalaiset halusivat identifioitua saksalaisiksi - ja jopa kieltää kokonaan juutalainen ryhmäidentiteettinsä. Tästä huolimatta natsit antoivat näille ihmisille ryhmäidentiteetin - kategroisoi ihmiset juutalaisiksi - ja edelleen demonisoi juutalaiset ja aloitti kansanmurhan.
Ja mikäli valkoiset eivät olisi 1918 ryhtyneet aseelliseen vastarintaan punaisia vastaan, tämä olisi ollut myös heidän kohtalonsa. Natsismi on, kuten kommunismikin, dialektinen ideologia, ja natsismin ja kommunismin ainoa ero on, että toisessa murhataan ihmisiä heidän etnisen ja toisessa heidän sosiaalisen syntyperänsä mukaan.
Konflikti oli valmis. Toinen osapuoli oli vuosikymmenien ajan demonisoinut toisen ideologiassaan, ja toinen oli tehnyt kuten siinä tilanteessa pitääkin eli vastannut samalla mitalla.
Kun verityöt alkoivat - punaisena terrorina - kaikki pidäkkeet poistuivat. Punaiset osoittivat valkoisille olevansa juuri sellaisia "elukoita" kuin miksi heidät oli mielikuvissa mielletty, ja tämän jälkeen valkoisia ei sitonut enää mitkään pidäkkeet. Punaiset olivat dehumanisoineet ja demonisoineet valkoiset omassa propagandassaan ja ideologiassaan, ja valkoiset vastasivat samalla mitalla. Koska molemmat osapuolet janosivat verta, kuolemaa ja tuhoa, valkoisten kosto oli brutaali, julma ja verinen.
Jälkikäteen on hyvä moralisoida asialla, mutta valkoiset toimivat juuri kuten siinä tilanteessa näin ylipäänsä ihmiset toimivat: pidäkkeettömällä terrorilla. He taistelivat sellaista osapuolta vastaan, joka oli vannonut hävittävänsä heidät ja heidän sukunsa. Siksi terrori oli niin julmaa ja perusteellista - molemmat osapuolet olivat demonisoineet ja dehumanisoineet toisensa, ja sotaa käytiin tunteella, ei enää järjellä.
Mikäli SDP olisi onnistunut tukahduttamaan kommunistisen liikkeen, vuonna 1918 ei olisi koskaan tullut sisällissotaakaan. Torpparikysymys olisi ratkaistu rauhanomaisesti. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus oli saatu jo vuonna 1907, ja Suomessa naisen asema oli huomattavasti parempi kuin missään muualla Euroopassa (Ranskassa merovingiajalta peräisin ollut saalilainen laki kumottiin vasta 1920). Maanomistusolot liittyivät tiukasti torpparikysymykseen, ja sitä setvivät niin SDP kuin maltillinen oikeistokin. Järjestäytymisoikeus puolestaan liittyi tsaarinvaltaan, jota vihattiin koska tsaari oli rikkonut hallitsijanvakuutensa.
Sodat ja viha eivät ala epäoikeudenmukaisuuksista tai yhteiskunnallisista ongelmista. Niiden sytyttämiseen vaaditaan ideologia ja casus belli: tässä tapauksessa ideologia oli kommunismi. Siinä, missä SDP keskittyi epäoikeudenmukaisuuksien korjaamiseen rauhanomaisin ja parlamentaarisin keinoin, kommunistit puolestaan agitoivat, lietsoivat luokkavihaa ja valmistautuivat kärjistämään ristiriidat äärimmilleen - sekä sotaan. Casus belli oli sitten itsenäisyysjulistus.
Koska kommunistit olivat demonisoineet valkoiset, valkoiset olivat vastanneet samalla mitalla, ja demonisoineet ja dehumanisoineet puolestaan punaiset. Useimmat valkoiset eivät tehneet mitään eroa kommunistin ja demarin välillä, vaan molemmat olivat "punikkisaastaa", "roskaväkeä", "punaryssiä" ja "elukoita".
Olisiko julmuuksia tapahtunut ilman ideologiapohjaista demonisointia ja dehumanisointia? Todennäköisesti ei. Sota olisi voinut syntyä, mutta koska punaista terroria ei olisi ollut, valkoinenkin olisi jäänyt tapahtumatta. Sota olisi voinut olla verinen, mutta tappiot olisivat jääneet taisteluvoimien tappioiksi, ja siviilitappiot jääneet vähäisiksi.
Koska tilanne on tämä, hävinneen osapuolen ei enää pitäisi tonkia historian roskatynnyriä. He lähtivät kaivamaan verta nenästään, saivat sitä, ja siinä kävi miten kävi. Sodan suurimman opetuksen pitäisi olla se, että näin käy jos lähdetään demonisoinnin ja dehumanisoinnin tielle ja tekemään kansanmurhaa sellaista vihollista vastaan, joka on valmis vastaamaan samalla mitalla.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Pistä tämä kirjoitus myös www.vapaasana.net .
lähetä sinä se sinne!
vähättelet sosiaalidemokraattien osuutta punakapinassa.
"Siinä, missä SDP keskittyi epäoikeudenmukaisuuksien korjaamiseen rauhanomaisin ja parlamentaarisin keinoin, kommunistit puolestaan agitoivat, lietsoivat luokkavihaa ja valmistautuivat kärjistämään ristiriidat äärimmilleen - sekä sotaan."
Sosialidemokratisella puolueella oli marxilaiseen luokkataisteluajatukseen perustuva puolueohjelma.
SDP ei halunnut sitoutua tukemaan 1916 muodostettua senaattia. Se halusi pysyä erillään vallankäytöstä porvarillisessa yhteiskunnassa ja pyrki joukkovoimaansa vahvistamalla kukistamaan kapitalistisen järjestelmän.
Marraskuussa 1917 sosiaalidemokraattien puoluekokous käsitteli suunnitelmaa vallankumouksen toteuttamisesta.
Sosiaalidemokraattien puoluetoimikunta kiisti jo 23.1.1918 hallituksen legitimiteetin. 26.1 se asetti punakaartit liikekannalle ja antoi vallankumoukäskyn. 28.1.1918 nostettiin punainen lyhty paasitorniin vallankumouksen syttymisen merkiksi.