Olen 16-vuotias lukiolaistyttö. Elämäni on aina ollut yhtä sekamelskaa. En muista, että olisin koskaan ollut kokonaista päivää edes suht hyvällä ja rauhallisella mielellä. Mielialani nimittäin heittelevät ihan miten sattuu. En usko sen olevan "vain murrosikää" kuten kaikki ovat tähän mennessä sanoneet, koska niin on ollut aina ja se on niin rajua, ja olen sentään jo lähemmäs 17.
Joskus 12-vuotiaana taisin ensimmäistä kertaa pudota sellaiseen masennukseen, että elämä meni ihan mahdottomaksi. Kaikki päivät olivat yhtä tuskaa, näyttelemistä, itseni viiltelyä ja itsemurhasuunnitelmia. Tämän takana on kaikenlaista koulukiusaamista, pettämistä ynnä muuta. Joka tapauksessa elämäni muuttui tuohon aikaan pelkäksi masennukseksi. Vihasin itseäni yli kaiken. Koin olevani kaikkia muita rumempi ja kaikin puolin huonompi. En mielestäni ansainnut ihmisarvoa. Koin itseni rasittavaksi ja kamalaksi ja mielestäni ansaitsin osakseni tulevan kiusaamisen. Näiden tunteiden kanssa elämä oli aivan sietämätöntä, eikä minulla ollut ketään kenelle puhua. Harrastin kaikkea niin paljon kuin saatoin, pysyin koko ajan liikkeessä ettei tarvitsisi pysähtyä ajattelemaan.
Tätä samaa jatkui monta vuotta, kunnes eräs nuorisotyöntekijä alkoi tukea minua. Hän totesi pian, että olen aivan mahdoton tapaus, mutta en uskaltanut ottaa yhteyttä mihinkään, esim. nuorisopsykiatriaan.
En muista, mistä täysi sekavuus alkoi, kai se tuli pikkuhiljaa. Jossakin vaiheessa aloin vain elää kausissa. Aina välillä putoan tuohon tuttuun masennukseen, jonka aikana vihaan itseäni aivan sietämättömän paljon. Sitten taas yhtäkkiä olenkin täynnä energiaa ja rohkeutta. Painatan sinne tänne ja teen kaikkea mahdollista. Olen silloin kyllä oikeastaan iloisessa mielentilassa, mutta en terveellä tavalla. Olen silloin hyvin sekaisin ja teen asioita, joita en oikeasti missään tapauksessa tekisi. Petän poikaystävääni, rikon huvikseen tavaroitani, aloitan niin suuria projekteja ettei hullukaan saisi niitä koskaan loppuun. Lopulta väsähdän tähän ja alan hävetä ja katua tekojani, jolloin putoan taas masennukseen. Joskus on myös sellaisia energisiä kausia, joiden aikana olen hirveän ärtynyt ja raivostun joka asiasta. Koko ajan raivotessani tiedän käyttäytyväni naurettavasti ja haluaisin rauhoittua, mutten kykene siihen.
Välillä on sitten aivan älyttömiä kausia, jolloin masennus ja ylipirteys vaihtelevat monestikin päivän mittaan, ja joskus tuntuu jopa, että molemmat mielentilat ovat minussa samaan aikaan. Silloinkin olen ärtyisä ja huudan kaikille, koska en kestä sisäistä sekamelskaani.
Minulla on myös valtavasti pelkoja. Pelkään melkein kaikkea ja se tekee elämästäni hyvin, hyvin vaikeaa.
Kaiken tämän takia en enää oikein edes tiedä, kuka olen ja millainen olen oikeasti. En kykene kuvaamaan itseäni. Tuntuu, etten koskaan ole normaali. Pääni toimii aivan eri tavalla kuin kaikkien muiden. En oikein jaksaisi tätä enää. Olen aivan sekopäinen eikä kukaan ikinä osaa ennustaa, mitä teen seuraavaksi. Edes minä itse en iltaisin nukkumaan käydessäni tiedä, kuka olen seuraavana aamuna.
Myös todellisuudentajuni heittää välillä. Monesti olen aivan varma, että on talvi, kesä tai syksy, vaikka onkin kevät. Yleensä en muista lainkaan aiempaa käytöstäni. Saatan myös unohtaa vaikka kuinka pitkäksi aikaa ihan helppoja asioita, kuten parhaan ystäväni nimen tai sen, mikä on minun hammasharjani.
Mikä minua oikein vaivaa?
Joskus 12-vuotiaana taisin ensimmäistä kertaa pudota sellaiseen masennukseen, että elämä meni ihan mahdottomaksi. Kaikki päivät olivat yhtä tuskaa, näyttelemistä, itseni viiltelyä ja itsemurhasuunnitelmia. Tämän takana on kaikenlaista koulukiusaamista, pettämistä ynnä muuta. Joka tapauksessa elämäni muuttui tuohon aikaan pelkäksi masennukseksi. Vihasin itseäni yli kaiken. Koin olevani kaikkia muita rumempi ja kaikin puolin huonompi. En mielestäni ansainnut ihmisarvoa. Koin itseni rasittavaksi ja kamalaksi ja mielestäni ansaitsin osakseni tulevan kiusaamisen. Näiden tunteiden kanssa elämä oli aivan sietämätöntä, eikä minulla ollut ketään kenelle puhua. Harrastin kaikkea niin paljon kuin saatoin, pysyin koko ajan liikkeessä ettei tarvitsisi pysähtyä ajattelemaan.
Tätä samaa jatkui monta vuotta, kunnes eräs nuorisotyöntekijä alkoi tukea minua. Hän totesi pian, että olen aivan mahdoton tapaus, mutta en uskaltanut ottaa yhteyttä mihinkään, esim. nuorisopsykiatriaan.
En muista, mistä täysi sekavuus alkoi, kai se tuli pikkuhiljaa. Jossakin vaiheessa aloin vain elää kausissa. Aina välillä putoan tuohon tuttuun masennukseen, jonka aikana vihaan itseäni aivan sietämättömän paljon. Sitten taas yhtäkkiä olenkin täynnä energiaa ja rohkeutta. Painatan sinne tänne ja teen kaikkea mahdollista. Olen silloin kyllä oikeastaan iloisessa mielentilassa, mutta en terveellä tavalla. Olen silloin hyvin sekaisin ja teen asioita, joita en oikeasti missään tapauksessa tekisi. Petän poikaystävääni, rikon huvikseen tavaroitani, aloitan niin suuria projekteja ettei hullukaan saisi niitä koskaan loppuun. Lopulta väsähdän tähän ja alan hävetä ja katua tekojani, jolloin putoan taas masennukseen. Joskus on myös sellaisia energisiä kausia, joiden aikana olen hirveän ärtynyt ja raivostun joka asiasta. Koko ajan raivotessani tiedän käyttäytyväni naurettavasti ja haluaisin rauhoittua, mutten kykene siihen.
Välillä on sitten aivan älyttömiä kausia, jolloin masennus ja ylipirteys vaihtelevat monestikin päivän mittaan, ja joskus tuntuu jopa, että molemmat mielentilat ovat minussa samaan aikaan. Silloinkin olen ärtyisä ja huudan kaikille, koska en kestä sisäistä sekamelskaani.
Minulla on myös valtavasti pelkoja. Pelkään melkein kaikkea ja se tekee elämästäni hyvin, hyvin vaikeaa.
Kaiken tämän takia en enää oikein edes tiedä, kuka olen ja millainen olen oikeasti. En kykene kuvaamaan itseäni. Tuntuu, etten koskaan ole normaali. Pääni toimii aivan eri tavalla kuin kaikkien muiden. En oikein jaksaisi tätä enää. Olen aivan sekopäinen eikä kukaan ikinä osaa ennustaa, mitä teen seuraavaksi. Edes minä itse en iltaisin nukkumaan käydessäni tiedä, kuka olen seuraavana aamuna.
Myös todellisuudentajuni heittää välillä. Monesti olen aivan varma, että on talvi, kesä tai syksy, vaikka onkin kevät. Yleensä en muista lainkaan aiempaa käytöstäni. Saatan myös unohtaa vaikka kuinka pitkäksi aikaa ihan helppoja asioita, kuten parhaan ystäväni nimen tai sen, mikä on minun hammasharjani.
Mikä minua oikein vaivaa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei!En ole mikään lääkäri mutta kun luin tuon sinun kertomuksen suosittelen sinulle että ottaisit yhteyttä vaikka terveyskeskuslääkärin kautta esim.mielenterveys toimistoon.Itse mtt:n asiakkaana voin kertoa ettei ne siellä muuta tee,kun yrittävät auttaa ja minua auttoi ainakin.Ja auttaa edelleen.kärsin kroonisesta masennuksesta toistaiseksi vielä ja kaikenlaisia ajatuksia juoksee aamusta iltaan päässä,
Suosittelen,joskus minustakin tuntui mahdottomalta ja ajattelin että leimaudun ,hulluksi. tai jne. Mutta nyt kun olen saanut jäsenneltyä elämääni ja ajatus ei niin hajoa niin tulevaisuuteen uskaltaa luottaa,Onnea ja voimia sinulle,kaikki järjestyy kun vaan uskaltaa olla ja kertoa mitä tuntee ja ajattelee!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
sainoisin että bipolaarihäiriöiseltä kuulostat,sekamuotoiselta sellaiselta,eli bipo 2.
rohkeasti yhteys mt-toimistoon tai lääkäriin.saat tasaavan lääkityksen ja olosi tasaantuu ja elämäsi helpottuu.
mene ihmeessä kuitenkin suht.nopeasti,voi olla riski,että esim. mania menee psykoottiseksi maniaksi tai masennus psykoottiseksi masennukseksi.jos näin on,on siihenkin lääkkeet.
Hei ! :)
Luin tarinasi. Mieleeni palasi oma nuoruuteni. Minulla oli suunnilleen 15-16.vuotiaana saman laisia ongelmia ja murheita kuin sinulla. Silloin kaikki oli turhaa. Enkä koskaan saanut mitään aikaan. En myöskään uskaltanut puhua kenellekkään. Mutta silloinkin, vaikeinpina aikoina, kerran menin omalle terveyden hoitajalle, silloin ollessani 9lk, keväällä. Hän kehotti menemään nuoriso psykiatrin juttusille. Sinne menin, ja minulla todettiin vakava masennus. Kerroin siellä kaiken, ja aloin käymään siellä säännöllisesti pari-kolme kertaa viikossa. Ei todellakaan ollut helppoa mennä ensinnäkään puhumaan terveydenhoitajalle. Pikkuhiljaa alkoivat asiat helpottaa, ja nyt ollessani 19-vuotias olen melkein päässyt eroon siitä kamalasta masennuksesta. Söin maseenus lääkkeitä 16.vuotiaasta 18-vuotiaaseen, kunnes aloin hiljalleen lopettelemaan niitä. Enää en nuorisopsyköllä käy, ja niin elämä jatkuu.
tsemppiä sulle, ja toivottavasti pääset ja uskallat hakea itsesi ja masennuksesi kanssa apua. Helppoa se ei ole, mutta auttaa :), sanonnan mukaan; jokaisen tunnelin päässä on valoa :)