Olen kauan ollu näkymätön. Vanhemmat kyllä välittivät, tai eivät sitten välittäneetkään. Joskus he unohtivat minut, antoivat olla omassa rauhassani. Isä huusi ja raivosi, miten nössö olen. Itkin omassa huoneessani ja herkkä itsetuntoni otti kaikki kritiikin sisäänsä. Itkin, kuinka epätoivottu, nössö, ujo, mitäänsanomaton kappale olin, josta ei ollut mitään hyötyä. Pidin sitä jo totuutena, koska olin kuullut sen niin rakkaalta ihmiseltä kuin isältäni. Jatkuvasti sain kuunnella isäni henkistä painostamista ja silmitöntä raivoa, jotka joka kerta puukottivat minua tuskallisesti. Siitä se painajainen sitten alkoi. Koulussa sain kokea henkistä kiusaamista vielä lisää, minulla oli vain vähän kavereita. Yksi syy kiusaamiseeni oli ujouteni ja hiljaisuuteni.
Teini-iässä laihdutin itseni olemattomiin. Sairastuin anoreksiaan. Painoin 15-vuotiaana enintään 49 kg. Halusin kiduttaa itseäni syömättömyydellä, koska kuvittelin että olen ansainnut kaiken sen tuskan. Äiti kyseli, että olenko ihan kunnossa kun olen niin laiha. Kielsin kaiken. Painajainen taas jatkui.
Myös ammattikoulussa sain kokea syrjintää, luokkalaiseni eivät pitänyt minua kuin vain ilmana. Eivät jutelleet minun kanssani, sulkivat ulkopuolelle. En pitänyt sitä mitenkään ihmeenä, minulle se oli jo niin tuttua, että minä hyväksyin sen.
Nykyään menneisyyteni kummittelee edelleen ja käyn säännöllisesti terapiassa. Itsetuntoani on haavoitettu, syvästi. En jaksa enää itkeä. Ehkä minä nyt olen sitten vahvempi. Vaikka menneisyys on mitä on, osaan vihdoin nauttia elämästä. Olenko näkymätön vielä? ehkä, mutta minusta elämä on elämisen arvoinen.
Teini-iässä laihdutin itseni olemattomiin. Sairastuin anoreksiaan. Painoin 15-vuotiaana enintään 49 kg. Halusin kiduttaa itseäni syömättömyydellä, koska kuvittelin että olen ansainnut kaiken sen tuskan. Äiti kyseli, että olenko ihan kunnossa kun olen niin laiha. Kielsin kaiken. Painajainen taas jatkui.
Myös ammattikoulussa sain kokea syrjintää, luokkalaiseni eivät pitänyt minua kuin vain ilmana. Eivät jutelleet minun kanssani, sulkivat ulkopuolelle. En pitänyt sitä mitenkään ihmeenä, minulle se oli jo niin tuttua, että minä hyväksyin sen.
Nykyään menneisyyteni kummittelee edelleen ja käyn säännöllisesti terapiassa. Itsetuntoani on haavoitettu, syvästi. En jaksa enää itkeä. Ehkä minä nyt olen sitten vahvempi. Vaikka menneisyys on mitä on, osaan vihdoin nauttia elämästä. Olenko näkymätön vielä? ehkä, mutta minusta elämä on elämisen arvoinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voin vaan sanoa että olen minäkin kokenut kiusaamista ja syrjimistä, koska en ole mikään pissis. vielä tälläkin hetkellä minua syrjitään . En usko että olisit enää pelkkää ilmaa . miltä itsestäsi tuntuu ??
Tuntuu ainakin paremmalta kuin koskaan ennen. Trauma on aina trauma ja se edelleen vaikuttaa ihmis-suhteisiini. Päivä päivältä ymmärrän paremmin itseäni ja hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuus saattaakin olla ihan erilainen...
Kyllä on hienoa että olet itsekkin sitä mieltä !! ONNEA ... :)))
Samaistun tekstiisi todella hyvin!
Itsekin olen kärsinyt ujoudesta koko elämäni. Imen kaiken kritiikin itseeni kuin imuri. Olen sairastanut anoreksian. Jokainen kilo minussa oli liikaa. Isosiskoni (kuten sinulla isä) haukkui minua nössöksi, osaamattomaksi, typeräksi, mitäänsanomattomaksi, hulluksi jne. Jokainen sana lävisti sydämeni ja itkin ja itkin paljon.
elämä on todellakin elämisen arvoinen! :)
Tosin olen kyllä historiaa ja psykologiaa tutkinut ja miettinyt miksi isäni, äitini ja siskoni käyttäytyivät kuten käyttäytyivät. Kaikkeen on syynsä. Historia pistää usein painolastia seuraavien viattomien niskaan. Toisaalta meillä vanhemmat riitelivät ja huusivat. Lapsia syyteltiin jonkun verran ja otin sitä vihaa itseeni, muttei ihan hirveästi haukuttu koko aikaa.
Sairastuin ja välillä vieläkin yksin ollessa tulee samantyyppisiä oireita. Mutta aion kyllä pysyä kuivilla nyt.
Poikaystävälläkin on samantyyppistä taustaa. Helppo ymmärtää toista, mutta vaikeutena on, että molemmat ollaan samassa veneessä, jos ei olla tarkkoja, mutta kyllä mä uskon, että me pärjätään.
Sukulaisista on kyllä ollut silloin tällöin hyötyä ja iloa, kun oma perhe ei oikein ole osannut, jaksanut ja pystynyt tukemaan tai ymmärtämään. Ja apua on muualtakin löytynyt. Paras on, ettei jää yksin, vaikka se saattaa tuntua niin paljon helpommalta välillä.