Päätin nyt kertoa tänne oman juttuni.
Aloitetaampa alusta alkaen. Kaikki alkoi ollessani 9-vuotias. Silloin elämäni loisti, paitsi yksi asia mätti. Vanhempani riitely. Se oli jatkuvaa, ja sai minut todella ahdistumaan. Heidän riidellessää itkin yleensä huoneessani, ja kuuntelin loputonta huutoa, toivoen sen loppuvan. Pian kuitenkin, vähän jälkeen 10-v synttäreideni jälkeen vanhempani päättivät erota. Jo silloin tuo masennus ns. alkoi. Silloin en missään määrin tiedostanut sitä, olinhan pieni, ja kokematon. Olin tuohon asti ollut erittäin ulospäin suuntauva, tulin ihmisten kanssa hyvin toimeen, ja touhusin paljon kaikkea. Eron jälkeen tuntui, ettei mikään kiinnostanut. Niin jatkui pari vuotta. Ollessani kaksitoista äitini löysi uuden miehen. Hän oli kauhea. En sietänyt häntä. Masennus paheni, ja pian myös äitini, ja ystäväni alkoivat huomata sitä. Aloin myös itse tiedustaa masennustani. Äitini patisti minut koulun kuraattorille. Aloin käymään siellä säännöllisesti, ja kyllä siitä apua toki olikin, ja paljon apua siitä sain.
N. 13-14 vuotiaan alkoi pikkuhiljaa kuitenkin murros-ikä alkoi painaa päälle. Koulu alkoi mennä huonompaan suuntaan, ja äitini seurusteli yhä miehen kanssa, jota VIHASIN. Viha oli sanoin kuvaamatonta. Riitelinkin miehen kanssa usein, ja silloin MINÄ jouduin poistumaan kodistani, koska äitini syytti MINUA siitä, etten muka hyväksynyt miestä, ja minun pitäisi kunnioittaa vanhempia ihmisiä. Oikeastaan mies olikin kamala. En osaa selittää, mutta aina hän teki niin, että minun olisi pahempi.
Masennus paheni pahenemistaan, kun isäni kuoli. Hän teki itsarin. Hän teki itsarin, koska hänen uusi naisystävänsä oli pettänyt häntä, isäni ystävän kanssa. Silloin aloin itse viiltelemään, ja tuo kaikki tapahtui ollessani 15.v Aloin silloin ymmärtää asioita kunnolla. Aloin silloin myös juomaan. Eikä äitini siitä mitään tiennyt.
Nykyään olen 16.v Elämäni pyörii viiltelyn-itkemisen-juomisen ja riitelyn ympärillä. Vihaan itseäni, äitini mies-ystävää..Vihaan elämääni. Käyn nuorisopsykiatrilla, eikä siitä oikeastaan ole enää mitään apua. Haluan vain päästä eroon äitini miehestä, ja itsestäni.
Monesti olen miettinyt itsemurhaa. Tällä hetkellä ei tunnu olevan muuta ratkaisua. Vaikka kaikki väittävät "kaikkeen löytyy ratkaisu.", nyt jos ajatellaan elämäni on ollut seitsemän vuotta yhtä helvettiä. Ja kun sitä ei vaan yksin kertaisesti jaksa.
Syön kyllä masennus lääkkeittäkin. Nnjääh, en nyt jaksa raahautua katsomaan niiden nimiä, mutta ihan sama. Olen nyt parin kuukauden ajan seurustellut yhden aivan ihanan pojan kanssa. Hän on ainut jota rakastan. Hän ymmärtää minua, hän on ainut valo elämässäni, ja hänestä on jossain määrin ollut paljon apua masennukseni hoidossa, vaikkea hän virallesesti mitään ole tehnytkään.
Tälläinen elämä minulla .
Aloitetaampa alusta alkaen. Kaikki alkoi ollessani 9-vuotias. Silloin elämäni loisti, paitsi yksi asia mätti. Vanhempani riitely. Se oli jatkuvaa, ja sai minut todella ahdistumaan. Heidän riidellessää itkin yleensä huoneessani, ja kuuntelin loputonta huutoa, toivoen sen loppuvan. Pian kuitenkin, vähän jälkeen 10-v synttäreideni jälkeen vanhempani päättivät erota. Jo silloin tuo masennus ns. alkoi. Silloin en missään määrin tiedostanut sitä, olinhan pieni, ja kokematon. Olin tuohon asti ollut erittäin ulospäin suuntauva, tulin ihmisten kanssa hyvin toimeen, ja touhusin paljon kaikkea. Eron jälkeen tuntui, ettei mikään kiinnostanut. Niin jatkui pari vuotta. Ollessani kaksitoista äitini löysi uuden miehen. Hän oli kauhea. En sietänyt häntä. Masennus paheni, ja pian myös äitini, ja ystäväni alkoivat huomata sitä. Aloin myös itse tiedustaa masennustani. Äitini patisti minut koulun kuraattorille. Aloin käymään siellä säännöllisesti, ja kyllä siitä apua toki olikin, ja paljon apua siitä sain.
N. 13-14 vuotiaan alkoi pikkuhiljaa kuitenkin murros-ikä alkoi painaa päälle. Koulu alkoi mennä huonompaan suuntaan, ja äitini seurusteli yhä miehen kanssa, jota VIHASIN. Viha oli sanoin kuvaamatonta. Riitelinkin miehen kanssa usein, ja silloin MINÄ jouduin poistumaan kodistani, koska äitini syytti MINUA siitä, etten muka hyväksynyt miestä, ja minun pitäisi kunnioittaa vanhempia ihmisiä. Oikeastaan mies olikin kamala. En osaa selittää, mutta aina hän teki niin, että minun olisi pahempi.
Masennus paheni pahenemistaan, kun isäni kuoli. Hän teki itsarin. Hän teki itsarin, koska hänen uusi naisystävänsä oli pettänyt häntä, isäni ystävän kanssa. Silloin aloin itse viiltelemään, ja tuo kaikki tapahtui ollessani 15.v Aloin silloin ymmärtää asioita kunnolla. Aloin silloin myös juomaan. Eikä äitini siitä mitään tiennyt.
Nykyään olen 16.v Elämäni pyörii viiltelyn-itkemisen-juomisen ja riitelyn ympärillä. Vihaan itseäni, äitini mies-ystävää..Vihaan elämääni. Käyn nuorisopsykiatrilla, eikä siitä oikeastaan ole enää mitään apua. Haluan vain päästä eroon äitini miehestä, ja itsestäni.
Monesti olen miettinyt itsemurhaa. Tällä hetkellä ei tunnu olevan muuta ratkaisua. Vaikka kaikki väittävät "kaikkeen löytyy ratkaisu.", nyt jos ajatellaan elämäni on ollut seitsemän vuotta yhtä helvettiä. Ja kun sitä ei vaan yksin kertaisesti jaksa.
Syön kyllä masennus lääkkeittäkin. Nnjääh, en nyt jaksa raahautua katsomaan niiden nimiä, mutta ihan sama. Olen nyt parin kuukauden ajan seurustellut yhden aivan ihanan pojan kanssa. Hän on ainut jota rakastan. Hän ymmärtää minua, hän on ainut valo elämässäni, ja hänestä on jossain määrin ollut paljon apua masennukseni hoidossa, vaikkea hän virallesesti mitään ole tehnytkään.
Tälläinen elämä minulla .
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hyvä että purit tuntojasi.
Minulla oli samanlaista kuin sinulla nyt-silloin kun olin ikäisesi.
Totta se on että elämä voittaa, kävin minäkin vatsahuuhtelut ja oikeasti tuurillakin selvisin hengissä avunhuudoistani...älä sinä ystävä hyvä tee samaa virhettä että itsaria yrität-koska elämä ON hauras, ja se on joskus tosi pienestä kiinni että selviää... Minä selvisin usean vuoden nuoruusiän masennuksesta arvilla - ja olen kiitollinen että olen hengissä! Nyt on jo perhe ja lapsia, ja 15-20-vuotis ajanjakso elämässäni pahaa unta osittain.
Kyllä sinä jaksat, voimia tulee lisää vaikeiden olojen läpikäymisen myötä, ota apu vastaan ja juttele ihmisille. Olen minäkin aikoinaan ventovieraille avautunut ongelmistani kun on ollut tosi hankalaa...
Mutta rakasta itseäsi koska olet tärkeä-ja varmaan tiedätkin ettei dokaaminen auta huonoihin fiiliksiin...joten vähennä tai lopeta, tai ainakin valitse seura jossa juot =)
Olen sun näkökulmasta jo vanha eukko ehkä, mutta oli se vaikeaa silloin joskuskin-ehkä meillä joillakin vaikeampaa kuin toisilla mutta siitä selvittiin. Niin selviät sinäkin ! ! ! ! !
Ei se masennus sinun vikasi ole. Tämä meidän yhteiskunta nyt vain sattuu olemaan niin raaka ja ennen kaikkea individualistinen. Heikommat jätetään kitumaan.
Masentuminen ei auta yhtään mitään.
Mieti vaikka niitä asioita, joissa olet hyvä! Kirjoita niistä lista.
Hakeudu muitten seuraan, hanki harrastus joissa tapaat ihmisiä, jotka alkavat välittää sinusta.
Liity vaikka seurakuntasi nuoriin, jos Jumala ei tunnu liian pelottavalta.
Aseta itsellesi tavoitteita ja tee erilaisia projekteja.
Pääasia että TEET jotakin, etkä murehdi asioitasi yksinäisyydessäsi. Osoita rakkautta.
Ohi se menee, ja hei: kannattaa olla kiitollinen siitä, mitä toisaalta on. Vapaa isänmaa, sananvapaus, ruokaa vatsassa, vettä hanassa, nuorisopsykiatri...
Sulla on vielä elämä edessä.
Olisipa minullakin tuollainen elämä.
Olen joukkoraiskattu. Asun tällä hetkellä vuokralla erittäin halvassa yksiössä (tätä ennen olin koditon), minulla ei ole varaa kunnolla edes ruokaan (joskus pengon markettien roskiksia kaupan takana), minut on uhattu tappaa, en tunne ketään sukulaisistani, olen totaalisen yksin, olen työtön, minulla ei ole koskaan ollut varaa masennuslääkkeisiin (tuskin niitä tarvitsisinkaan), olen ollut 2 vuotta putkeen psykiatrisessa sairaalassa pakkohoidossa (joskus kiinni siteissa), ihmiset nauravat ja hyljeksivät minua, minulla on MS-tauti.
En haluaisi silti lannistua.
Jaa, voihan sen ajatella noinkin.
Sinulla on vaikeaa, mutta et ole ainut, jolla täällä on vaikeaa. Minulla on vaikeaa, ja vaikka minulla vaikeaa onkin, en silti mene muiden "avautumisiin" vähättelemään heidän ongelmiaan. Ongelma se on pienikin ongelma.
Helvetti se on pienikin helvetti.
tämäpä sitten auttoikin oikein kerta heitolla, kun tänne avauduin. -.-
kiitos helvetisti