Olen kolmekymppinen mies ja opiskelen yliopistossa. Lapsuudessani ja nuoruudessani sain kärsiä koulukiusaamisesta, jota tapahtui eniten 3 - 9 -luokilla. Sen aikana itsetunto laski, joka taas johti muihin ongelmiin. Ystäviä en pysty hankkimaan, enkä osaa jutella ihan tavallisista asioista muiden kanssa, paitsi jos tunnen toisen hyvin ja luotan häneen. Lähinnä luotan vain perheenjäseniini.
Yksi mikä alkoi juuri tänään enemmän ärsyttää, on se, että minusta tuntuu, että muut luokallani opiskelevat yrittävät tahallaan eristää minut joukostaan. Yksi syy on varmaan se, että en juuri juttele ylimääräisiä kenenkään kanssa. Minulla ei ole mitään henkilökohtaista ketään vastaan, mutta mahtavatko luokkatoverit ajatella että olen jotenkin "ylpeä", kun en kaveeraa enemmän. Toinen syy on varmaan se, että olen jättänyt eräät kurssit myöhempään ajankohtaan kuin mitä mun muu luokka pääsääntöisesti kävi. Tämä on johtunut siitä, että kursseilla pitäisi tehdä kaikenlaisia ryhmätöitä, joihin en ole vieläkään tottunut, kun kaikki kaatuu jo siihen työparin hankkimiseen. Ja tätä kun olen jännittänyt, en ole mennyt. Lisäksi tunnen olevani tumpelo kaikissa jutuissa, joissa pitäisi hoksata nopeasti asioita tai tehdä jotain käsillä. Jostain syystä saan silti hyviä numeroita, kun saan rauhassa miettiä asioita itsekseni. Kuitenkin olen ilmoittautunut mukaan em. kursseille, mutta en sitten ole mennytkään. Ei siinä muuten mitään, mutta ko. kursseja pitävä opettaja haluaa pitää nimenhuudon joka tunnilla, ja todennäköisesti on synnyttänyt keskustelun muiden luokkalaisteni kanssa siitä, missä olen kun ei mua ole näkynyt. Varmaankin luokkalaiset ovat muodostaneet tietyn mielikuvan musta. (no sama opettaja levittelee myös muiden opettajien henkilökohtaisuuksia. Lisäksi hänellä on tapana sanoa esim. tyyliin: "Silloin kaksi vuotta sitten keväällä olit kurssillani. Et päässyt läpi. Mihin se kurssi sinulla kaatui?". Ja tämä sitten tehdään kaikkien muiden oppilaiden ollessa läsnä. Siksi ei huvita mennä sen tunneille, koska hän alkaa siellä todennäköisesti v****ilemaan heti, että missäs oot ollut).
No, yhden "kaverin" olen saanut, kutsutaan häntä nyt vaikka nimellä Leena (keksitty nimi). Hän vaan alkoi yhtäkkiä jutella kahden kesken, kun sitä ennen olin ollut melkein kokonaan omissa oloissani. Sen jälkeen opiskelumotivaatio on noussut, ja olemme tehneet niitä paritöitäkin yhdessä. Sen ovat muutkin varmaan huomanneet, ellen ole näkymätön (välillä tuntuu siltä). Nyt sitten yksi luokkalainen "Jaakko" mietti ääneen mun aikana, että tulisikohan Leena hänen ja Pekan ryhmään tekemään yhden ryhmätyön. Jaakko on erittäin hyvä koulussa, ja en nyt äkkiä keksinyt syytä, miksi Leenan täytyisi mennä heidän ryhmäänsä. Kun Jaakko varmaan pystyisi yksinkin tekemään ko. tehtävän ihan tuosta vain. No, olen jo sopinut Leenan kanssa, että teemme tehtävän yhdessä, joten ei siinä mitään. Mutta tuli tuossakin tunne, että siinä yritetään viedä mun viimeinenkin ystäväni.
Onko kellään samanlaisia kokemuksia, että tuntee olevansa ulkopuolinen, tai näkymätön? Varmaan omastakin käytöksestä itselläni johtuu, mutta kun ei ole muutakaan tapaa oppinut kuin itsekseen oleminen.
Yksi mikä alkoi juuri tänään enemmän ärsyttää, on se, että minusta tuntuu, että muut luokallani opiskelevat yrittävät tahallaan eristää minut joukostaan. Yksi syy on varmaan se, että en juuri juttele ylimääräisiä kenenkään kanssa. Minulla ei ole mitään henkilökohtaista ketään vastaan, mutta mahtavatko luokkatoverit ajatella että olen jotenkin "ylpeä", kun en kaveeraa enemmän. Toinen syy on varmaan se, että olen jättänyt eräät kurssit myöhempään ajankohtaan kuin mitä mun muu luokka pääsääntöisesti kävi. Tämä on johtunut siitä, että kursseilla pitäisi tehdä kaikenlaisia ryhmätöitä, joihin en ole vieläkään tottunut, kun kaikki kaatuu jo siihen työparin hankkimiseen. Ja tätä kun olen jännittänyt, en ole mennyt. Lisäksi tunnen olevani tumpelo kaikissa jutuissa, joissa pitäisi hoksata nopeasti asioita tai tehdä jotain käsillä. Jostain syystä saan silti hyviä numeroita, kun saan rauhassa miettiä asioita itsekseni. Kuitenkin olen ilmoittautunut mukaan em. kursseille, mutta en sitten ole mennytkään. Ei siinä muuten mitään, mutta ko. kursseja pitävä opettaja haluaa pitää nimenhuudon joka tunnilla, ja todennäköisesti on synnyttänyt keskustelun muiden luokkalaisteni kanssa siitä, missä olen kun ei mua ole näkynyt. Varmaankin luokkalaiset ovat muodostaneet tietyn mielikuvan musta. (no sama opettaja levittelee myös muiden opettajien henkilökohtaisuuksia. Lisäksi hänellä on tapana sanoa esim. tyyliin: "Silloin kaksi vuotta sitten keväällä olit kurssillani. Et päässyt läpi. Mihin se kurssi sinulla kaatui?". Ja tämä sitten tehdään kaikkien muiden oppilaiden ollessa läsnä. Siksi ei huvita mennä sen tunneille, koska hän alkaa siellä todennäköisesti v****ilemaan heti, että missäs oot ollut).
No, yhden "kaverin" olen saanut, kutsutaan häntä nyt vaikka nimellä Leena (keksitty nimi). Hän vaan alkoi yhtäkkiä jutella kahden kesken, kun sitä ennen olin ollut melkein kokonaan omissa oloissani. Sen jälkeen opiskelumotivaatio on noussut, ja olemme tehneet niitä paritöitäkin yhdessä. Sen ovat muutkin varmaan huomanneet, ellen ole näkymätön (välillä tuntuu siltä). Nyt sitten yksi luokkalainen "Jaakko" mietti ääneen mun aikana, että tulisikohan Leena hänen ja Pekan ryhmään tekemään yhden ryhmätyön. Jaakko on erittäin hyvä koulussa, ja en nyt äkkiä keksinyt syytä, miksi Leenan täytyisi mennä heidän ryhmäänsä. Kun Jaakko varmaan pystyisi yksinkin tekemään ko. tehtävän ihan tuosta vain. No, olen jo sopinut Leenan kanssa, että teemme tehtävän yhdessä, joten ei siinä mitään. Mutta tuli tuossakin tunne, että siinä yritetään viedä mun viimeinenkin ystäväni.
Onko kellään samanlaisia kokemuksia, että tuntee olevansa ulkopuolinen, tai näkymätön? Varmaan omastakin käytöksestä itselläni johtuu, mutta kun ei ole muutakaan tapaa oppinut kuin itsekseen oleminen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Luin ihan hämmästyneenä tekstiäsi, kun ajatuksesi/kokemuksesi ovat niin samantapaisia kuin itselläni. Tavallaan mukavaa huomata, etten ole yksi ongelmineni, että on muitakin samassa tilanteessa. Vaikka tilanteessa ei siis ole mitään mukavaa.
Minullakin on takana koulukiusaamista, joka on aiheuttanut sen, etten nykyään osaa olla ihmisten kanssa, ainakaan kouluympäristössä. Olen siis reilu parikymppinen yliopisto-opiskelija tyttö.
Meillä on luokassa aika tiivis ryhmä, josta olen jäänyt täysin ulkopuoliseksi. Osaksi ihan omaa syytä, etten ole ottanut kontaktia muihin/puhunut heille mitään, mutta kun en vaan osaa/uskalla.
No, nyt sitten olen ruvennut huomaamaan, että muut luokklaiseni eristävät minut täysin (vai onko se vain kuvittelua?).
Esim. muutamia tilanteita, joita on ollut:
Istun jo luokassa valmiiksi ennen tunnin alkua. Luokkaan tulee toinen tyttö, vaikka "Liisa". Hänen kanssaan olen aiemminkin vaihtanut muutaman sanan ja siinä jotain jutellaan. Juuri ennen tunnin alkua muutama luokkalaiseni tulee luokkaan, ja yksi heistä sanoo: "Mä luulin, että täällä ois jo kaikki, mutta täällähän onkin vaan Liisa."
Ihan kun mua ei ois olemassakaan.
Toinen tilanne:
Istun käytävällä pöydän ääressä. Liisakin tulee siihen istumaan, ja jotain vähän jutellaan seuraavan tunnin aiheesta. Sitten siitä kävelee ohi yksi luokkalaisistani ja sanoo: "Mitä sä Liisa täällä yksin istut? Tuu tonne kahvilaan, kaikki meiän luokkalaiset on siellä."
Taas kerran, ihan kun mua ei ois olemassakaan. Ja eihän Liisa siinä yksin istunut, vaan mun kanssa. Juuri oltiin juttelemassa jostain, kun tuo toinen luokkalainen tuli.
Näitä tilanteita on ollut muitakin, ja väistämättä tulee selainen olo, että mut halutaan eristää. Vai onko se mun omaa syytä? Kun en ole itse mennyt mukaan porukkaan? Ajattelevatko he, että olen jotenkin ylpeä? Eivätkö he huomaa, että olen vain ujo ja hiljainen?
Ryhmätyöt on aivan tuskaa. Opettajan ei tarvitse kuin mainita sana ryhmätyö, niin mulla kääntyy vatsa ylösalaisin. Se ryhmien muodostaminen on niin tuskaista..tai ei tietenkään muille, mutta mulle. Lopulta mä joudun aina tunkemaan väkisin johonkin ryhmään. Kysyn joltain, voinko olla teidän ryhmässä, ja kaikki ryhmän jäsenet vilkaisevat toisiaan, ja lopulta joku mutisee vaikean oloisena... no,joo,kai sä voit.
Joskus olen päässyt joidenkin kanssa vähän enemmänkin juttelemaan, ja on käynyt muutamankin kerran niin, että olen selittämässä heille jotain asiaa, kun paikalle tulee joku toinen, joka sanoo jotain, ja kaikki kääntyvät hänen puoleensa ja rupeavat juttelemaan hänelle, vaikka mulla oli juttu kesken, ja jään siihen sitten yksinäni selittämään.
En olisi uskonut, että yliopistossakin on vielä tällaista. Ja edellinen kirjoittaja on jo kolmekymppinen. Minkä ikäisiä muut luokkalisesi ovat?
En ymmärrä mistä tämä johtuu. Jostuuko se siitä, että minua on kiusattu, ja en siksi osaa olla ihmisten kanssa oikein? Vai onko minussa vaan joku vika/juttu, että minut tullaan joka tapauksessa eristämään aina?
No, olen ehkä viitisen vuotta vanhempi kuin muut, kun muutaman vuoden töissä käymisen jälkeen opiskelu alkoi kiinnostaa. En tiedä, olisiko sillä sitten myös jotain vaikutusta siihen, ettei ihan tunne mahtuvansa porukkaan. Joka tapauksessa mun aikaisemmissa kouluissa mulla on ollut sama juttu noiden suhteiden luomisen suhteen. Ja sana "ryhmätyö" nostattaa pulssia, eli sama tilanne kuin sullakin.
Nyt kun kirjoitin tästä, niin tuli mieleen kaikenlaisia juttuja. Aina kun menen uuteen opiskelupaikkaan, niin oletan heti alussa, että muut eivät halua että esim. istuisin heidän kanssaan samassa ruokapöydässä. Sellainen uskomus on varmaankin tullut siitä, että lapsena monet eristivät minut, eikä tullut kuuloonkaan, että olisin ollut heidän kanssaan, eli "paremman väen" seurassa. Tämä johti mm. yhteen noloon tilanteeseen, jossa mua pidettiin varmaan hyvinkin outona. Eli olin autokoulussa, en ihan 18v vielä täyttänyt. Kävimme 4 hengen (opettaja 3 oppilasta) ryhmällä tutustumassa ajamiseen isommassa kaupungissa. Menimme sitten johonkin pieneen kahvilaan, missä oli neljän hengen pöytiä. Joku oppilas oli jo mennyt ennen mua pöytään istumaan, mutta koska mua hallitsi mun ajatukset, niin mun vaan oli pakko mennä viereiseen pöytään. Opettaja meni siihen pöytään, missä olivat muutkin, ja sanoi vaan jotain, että "eikö me samaan pöytään mahdutakaan". Ilmeisesti pidin hyvin ala-arvoisena itseäni. Olen sitten joutunut ihan opettelemaan, mikä on oikein ja mikä väärin, eli esim. mun työpaikassa osasin sitten mennäkin samaan pöytään muiden kanssa. Mutta ehkä se johtui siitä, että porukka oli muutenkin melko tiivis, ja jos mut olisi eristetty, niin eipä olisi töistänikään tullut mitään.
Sulla on sitten myös aika ikäviä kokemuksia, nuo henkiset jutut ovatkin juuri niitä ikävimpiä. Olen melko rauhallinen ja kiltti, mutta joskus ajattelin, että saisivat kokeilla sitä fyysistäkin kiusaamista, koska siinä voisin pystyä antamaan takaisinkin.
Ikäviä olivat myös liikuntatunnit. Olen varmaan paremmassa kunnossa nyt kuin monikaan yläasteikäisistä tutuistani, koska harrastan paljon liikuntaa. Silloinkin liikunta kiinnosti, jos sai toimia yksin, kuten hiihtää tai juosta. Mutta useimmin se oli jotakin sählyn, jalkapallon tai jääkiekon pelaamista. Jokaisessa lajissa edettiin seuraavan kaavan mukaan: Pari oppilasta valitsi joukkueet, ja tietenkin minä (tai naapurin isokokoinen poika) valittiin viimeisenä siihen joukkueeseen, joka sai viimeisenä valita pelaajan. Tai eihän se ollut enää valinta, vaan että viimeinen joukkue joutui sitten ottamaan minut pelaajakseen. No, maalivahtinahan sitä sitten oltiin koko pelin ajan. Paitsi, kun jalkapallossa piti antaa maalipotkuja, jonka yleensä tekee maalivahti, joku joukkueen "parempi" pelaaja tuli tekemään sen mun puolesta. Ihan kuin en olisi itse osannut. Mutta kun kyse oli voittamisesta, niin eihän voi ottaa riskiä, että potkaisen pallon väärään paikkaan.
Kai näistä saisi romaanin kirjoitettua, jos muistaisi vaan kaiken.
Tuo on tuttua minullekin, ajattelen aina uudessa porukassa automaattisesti, että ei mua oikeastaan halutakaan mukaan.
Jos ruokalassa menenkin samaan pöytään, niin ainakin jätän pari paikkaa väliin.
Sama luentosalissa, on jotenkin todella vaikeaa mennä ihan jonkun viereen istumaan.
Ja sellainenkin juttu, jos olen luokkalaisteni kanssa, ja joku sitten kysyy vaikka, miten koe meni, niin mä en yleensä vastaa, kun mulla on sellainen olo, ettei ne halua kuulla mun vastausta. Tai ettei mulla oikeastaan ole edes oikeutta puhua niitten "paremman väen" kanssa. (Kyllä, varmasti tämä johtuu suurilta osin koulukiusaamisesta.) Ja jos joskus sanonkin jotain, tuntuu ettei vastaustani huomioida ollenkaan samalla tavalla kuin kaikkien muiden vastaukset.
Juu, kyllähän näistä kokemuksista romaaninkin saisi aikaan.
Minullakin on samanlaisia kokemuksia. Olin myös peruskoulussa koulukiusattu ja 5 vuotta peräkkäin yksin. Varmaan siitä se on jäänyt päälle, että kun olen aloittanut uuden koulun, jättäydyn automaattisesti yksin. Kävin peruskoulun jälkeen yhden koulun (olin koko kouluajan yksin) ja nyt olen aloittanut yhden toisen koulun (olen yksin täälläkin).
Lukiossa eräät "Henna", "Laura" ja "Jonna" joskus juttelivat minulle, mutta en vain jotenkin osannut oma-alotteisesti istua samaan ruokapöytään vaikka. Heidän kanssaan tervehdimme vieläkin, jos näemme kadulla. Ruotsin tunnilla onneksi ei tarvinnut jännittää paritöitä, koska ryhmässä oli yksi "Riina", jolla ei myöskään ollut paria, niin me teimme ne aina yhdessä.
Nyt olen toisessa koulussa. En täälläkään ole kunnolla tutustunut keneenkään. Meillä opettaja määrää kaikki ryhmät, niin sitä kautta olen käynyt tutuksi muutamille tyypeille, mutta on tosi vaikeaa liittyä seuraan koulutuntien ulkopuolella. Meidän luokka on jakautunut kahteen klikkiin: "lusmuilijat" ja "kympin tytöt" (kuten olen kuullut meitä nimitettävän). Minä kuuluun hyvin koulussa menestyviin, mutta silti olen ulkopuolella siinä ryhmässä.
En tiedä, viihdynkö oikeasti yksin, vaikka mielestäni saan asiat parhaiten tehtyä yksin ja omalla tyylilläni. Vai onko minusta vain tullut tällainen, koska olen kärsinyt niin paljon sosiaalisten suhteiden puutteesta. Olen 23, enkä ole koskaan edes seurustellut.
Minun on vain niin vaikea tutustua muihin ja jutella asioista. Keskusteluakaan en osaa jatkaa, vaan vastaan vain "niin..." tai "joo..." tai muuta yksisanaista.
Aamulla pukuhuoneessa jos joku tulee sinne ja sanoo huomenta, niin en koskaan sano takaisin, jos siellä on valmiiksi muitakin. Oletan heti, että se sanoo sille toiselle eikä minulle eikä halua minun edes vastaavan.
En usko ainakaan kaikkien meidän luokalla pitävän minua outona, koska kerrankin istuin rohkeuden puutteen vuoksi muutaman paikan päähän toisista, niin yksi pyysi, että tulen sen viereen.
Uskon, että eniten ongelma on oman pääni sisällä, mutta vaikeaa tästä on päästä eroon.
Toi oli hyvä pointti siis että huomasit, että itsetunto siinä laski, kun kiusattiin, ja tietysti nuo tilanteet jännittää sit kans, kun joutuu tekemisiin tollaisen kiusaamisen jälkeen, ei pysty oleen oma itsensä ja relaan...
Oisko siinä hyvä lähtee esim. jotenkin kohottamalla tietoisesti sitä itsetuntoaan (sillä vaikka ne jutut olis myös muiden aikaansaamia, niin varmasti osa jutuista suurenee myös sun omassa päässäs, kaikki ei varmaan kuitenkaan ole aina ihan just niin kinkkisiä, kuin itse kuvittelee - ja nyt mä en todellakaan tarkoita, etteikö ne jotkut ois kuitenkin todella rankkoja!) Eli miettisit nyt ensin, mikä tai minkä tekeminen tosiaan tuntuis susta sellaiselta isolta jutulta (joo, mun kohdalla vois esim. olla joku laskuvarjohyppy tms)! Ihan mikä vaan, mikä vaatis sulta sellaista uskallusta ja sit kun sä uskaltaisit ylittää itsesi, niin varmasti sellaisen jälkeen osais taas katsoo itseänsä pikkaisen arvostavammin! Samaa menetelmää ne tekee tuolla nuorten ja lastenkin puolella, kun lapsella on heikko itsetunto ja huono itsearvostus - nuorten leireillä on just sellaisia (vähän pelottaviakin joillekin ehkä) temppuja, joihin voi osallistua, täysin vapaaehtoisesti tietenkin (esim. seinäkiipeily tai vaijerihissillä liukuminen joen yli tms)! Elikkä ihan tollaista konkreettista tekemistä, jossa voittaa jotenkin itsensä!! Kuulostaa ehkä lapselliselta ja murrosikäisten touhulta, mutta siihen ikäkauteenhan me monet just ollaan jäätykin tuossa kehityksessä itsetuntomme suhteen... eiks siitä olis hyvä lähtee liikkeelle...
niin ja piti vielä kertomani, että tosiaan niissä tilanteissa (esim. ruokapöydässä)kun itse jännittää, niin kaikki kyl oikeesti tuntuukin siltä, että muut kiinnittää just huomiota siihen mun käyttäytymiseen ja sit kun itsekin sitä seuraa, niin sitten sitä vasta pöljiä tekeekin, lusikat tippuu, maito kaatuu, lentää ruokaa suusta kun sanoo jotakin, meinaa tukehtua ruokaansa jne jne - voi myöhemmin muistella itsekin huvittuneena, mutta siinä tilanteessa se on oikeesti ihan kamalaa ja vielä jos on täysin yksin , niin ei voi selitellä ja puolustaa tekemistään ees kaverille! Eli siihenkin auttais se rentoutuminen, joka tulis siitä itsearvostuksesta ja itsetunnon kohotuksen myötä!
(aina tulee lisää mieleen heti, kun olen lähettänyt edellisen viestin, joten yrittäkää kestää..)
ja toi eristäminen vois ehkä liittyä siihen, kun olen jostakin kuullut/lukenut, että sellainen hajanainen ryhmä tuntee ryhmänsä siteiden lujittuvan, kun niillä on yksi ulkopuolinen vihollinen, elikkä silloin ryhmä tuntee lujittuvansa, kun niillä on ainakin yksi ulkopuolinen, josta ryhmä voi tuntea erottuvansa...tai jotakin sellaista, joten sinussa ei todellakaan tarvi olla mitään vikaa tai erilaisuutta, olet vain osunut satunnaisessa valikoinnissa (olet ehkä ollut vain juuri sillä hetkellä hiljaa), kun ryhmämuodostusta on tapahtunut...