Tuntuu jotenkin tyhmältä valittaa tällaisesta kun luen muita aiheita läpi, mutta ei tämäkään tunnu kivalta. Eli siis minulla on kavereita ja he lähtisivät kanssani baariin tai tekemään jotain muuta yhdessä. Ongelma on se , että minä en halua lähteä! Olen monia vuosia kokenut olevani ”ulkopuolinen” , vaikka kuljenkin porukan mukana ja toimin sen ehdoilla. Tuntuu, että ikinä ei tehdä sellaista mikä on minulle hauskaa, aina vain baaria, tietokonepelejä ja p*skan jauhantaa, ei nappaa. Minulla on myös koulukiusaamistaustaa ala-ja yläasteelta, ja se on jättäny arvet tähänkin päivään. Haluan nauttia kavereiden seurasta ja yhteisestä tekemisestä, mutta olen aina hirveän ahdistunut, yksinäinen ja iloton. Haluaisin puhua omista ongelmista ja muutenkin syvällisemmistä asioista, mutta kavereideni ”persoonallisuudet” tuntuvat viestivän sitä, että ”ei kiinnosta, tehdään jotain hauskaa,mitä p*skaa sä jätkä selität”. He myös kommentoivat minua "vakavaksi", ehkä se johtuu ilon puutteesta, tai toisinpäin. Tavallaan minun luontaiset tarpeeni eivät täyty kaveriporukassani…se saa minut tuntemaan oloni yksinäiseksi ja ilottomaksi.
Olen netin kautta saanut keskusteltua joitain syvällisiä keskusteluja, mutta kaipaan sitä myös kasvokkain kaverilta. Tässä tulevat vastaan vaikeat tunnepohjaiset käsitykseni itsestäni, mitä on ollut vaikea yrittää muuttaa..
Nykyään vietän paljon viikonloppuja yksin, muutettuani asumaan itsekseni. En tiedä olenko nirso tai itsekäs,mutta se seura ei tee minun oloani hyväksi. Ollaan tässä nyt p***ele aikuistumassa ja kaipaan sen mukaista seuraa. Olen nyt ottanu eroa kavereihin muutettuani, olen edelleen yksinäinen ja en tiedä pitäisikö minun vain kestää sitä seuraa ja kohtelua kuuluakseni joukkoon, vai mennä omaa tietäni ja olla vaikka sitten yksin…
Kommentoikaa jos liippaa läheltä omia kokemuksia.
Olen netin kautta saanut keskusteltua joitain syvällisiä keskusteluja, mutta kaipaan sitä myös kasvokkain kaverilta. Tässä tulevat vastaan vaikeat tunnepohjaiset käsitykseni itsestäni, mitä on ollut vaikea yrittää muuttaa..
Nykyään vietän paljon viikonloppuja yksin, muutettuani asumaan itsekseni. En tiedä olenko nirso tai itsekäs,mutta se seura ei tee minun oloani hyväksi. Ollaan tässä nyt p***ele aikuistumassa ja kaipaan sen mukaista seuraa. Olen nyt ottanu eroa kavereihin muutettuani, olen edelleen yksinäinen ja en tiedä pitäisikö minun vain kestää sitä seuraa ja kohtelua kuuluakseni joukkoon, vai mennä omaa tietäni ja olla vaikka sitten yksin…
Kommentoikaa jos liippaa läheltä omia kokemuksia.
Vastaukset 4
Vanhimmat
olin teini 1980 -luvulla, jos fiilis alkoi olemaan yksinäinen tai erakoitumaan päin lähdin ihmisten ilmoille. Seurustellut olen ala-asteela asti tyttöjen kanssa, ensirakkaus 15 vuotiaana ja suhde kesti vuoden. Siitä eteenpäin useita suhteita ja nyt takana 15 vuotta kivaa avioliittoa.
Surullista lukea faktoja auvisesta, ainoa lapsi, eristäytynyt, kiusattu, ei kenekään unelmakohtalo.
Sitä se maailman 3. kovin verotus teettää, ei ole varaa mielekkäisiin harrastuksiin. Suomi paremmaksi näin:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=666&posting=22000000034139199
Kyllä joukossa voi olla hyvinkin yksinäinen. Samanlaista se oli nuorena minullakin, tavallaan hengasi mukana, vaikka harvoin oli hauskaa..ne kaverit on jo vuosien myötä jääneet ja uudempaa kaartia ovat he, jotka ystäväksi lasken. Kavereita on kyllä, mutta niihin ei enää suhtaudu kovin vakavasti..voi häipyä kuviosta, kun ei innosta ja
jättää yhteydenpidon täysin niiden harteille.
Ikuinen ulkopuolisuuden tunne tuskin koskaan häviää, mutta vuosien varrella sen oppii hyväksymään paremmin. Tsemppiä sinulle! Toivottavasti kohdallesi osuu vielä todellisia sielunveljiä ja -siskoja.
Oli kuin suoraan omasta elämästäni tuo. Itselläni on pitkään ollut sama ongelma. Ala-ja yläasteella oli aina pari ystävää, todellista sellaista, joille pystyi puhumaan asioistaan ja joiden kanssa teki aina kaikkea kivaa ja pystyi olemaan oma itsensä. Viimeinen ystävä lähti elämästäni yläasteella. Siitä lähtien on ollut vain koulukavereita, tai sitten juuri noita baarikavereita. Tuntuu että baariin löytyy aina joku seuraksi mutta ei oikein muuhun. Kaikilla on poikaystäviä ja muutenkin oma elämä, johon ei mahdu enää yhtään ystävää. Baariin olen aina lähtenyt koska muuten löytäisin itseni viikonloppuina yksin kotoa itsesäälissä kieriskelemässä. Aina lähden sinne vaikka tiedän jo valmiiksi että ilta tulee menemään pilalle koska yleensä en viihdy ollenkaan, tunnen itseni ulkopuoliseksi ja pilaan muiden illan. Itse tekisin mieluummin välillä jotain muutakin kuin istuisin baarissa. Ja olen myös kovin taipuvainen puhumaan syvällisiä ja kun ei ole ketään joille puhua niistä niin vähänkin juoneena saan kauheita tunteenpurkauksia kavereilleni tahtomattani.
Moniin näistä kavereista olen tosiaan yrittänyt saada aikaan ystävyyssuhdetta mutta kun tosiaan ei heidän elämäänsä vain tunnu mahtuvan. Ei vain jaksa kohta enää yrittää. Itsetunto on huono muutenkin ja tuommoinen ei ainakaan nosta sitä. En tiedä mistä sitä nykypäivänä voisi todellisia ystäviä edes löytää.
Kuullostaa tutulta. Paikkakunta vaihtui, elämä jäi. En ole vuosiin edes jaksanut yrittää lähteä baariin mukaan hilluun, kun se ei vain ole minun juttuni. Itse olen vain päättänyt ettei minun tarvitse olla sellaisessa seurassa, jossa en yksinkertaisesti viihdy. Seurassa, jossa pian huomaan siirtyneen ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Vaikea löytää ihmistä jonka kanssa ihmetellä maailman asioita syvällisemmältä kannalta. Lapsuuden ystävät sanovat minua synkäksi tämän vuoksi. Joksus mietin onko vika minussa vai kaikissa muissa kun tuntuu ettei sellaista löydy, jonka kanssa syventyä asioihin kaikessa rauhassa. Olen varmasti joidenkin mielestä naiivi kun pidän kaikkia muita naiveina ja yksinkertaisina.. Nautin kyllä erakkoluonteestani, mutta päähän tässä hajoaa, jos ei pääse mielipiteitä vaihtamaan muiden kanssa..