Oletteko muut saaneet kommenttia
"Eihän sulla nyt mitään syömishäiriötä ole"
tai
"Miten sulla muka on ongelmia syömisen kanssa?"
kun ootte kertoneet ongelmistanne syömisen kanssa läheisillenne?
Itse oon kärsinyt erilaisista ongelmista syömisen suhteen nyt noin 10 vuotta, 12-13-vuotiaasta saakka. Olin hyvin ylipainoinen, koska söin suruuni ja ahdistukseeni, ahmin ja ahmin ilman että olisin oksentanut ja lihoin ja lihoin.
Sitten laihdutin olemalla syömättä tai syömällä mahdollisimman vähän mutta hyvin epäterveellistä ruokaa tosin. Laihduin, sain kehuja siitä miten nätti olin, kun 25kg lähti ja "jatka samaan malliin"-kommentteja tuli koko ajan.
Itsetunto sen sijaan ei parantunut sitten ollenkaan.
Taas lihoin, kun tuli vähänkin ongelmia muilla osa-alueilla, meni poikki poikaystävän kanssa -> tuli 10kg painoa lisää. Söin ja söin.
Ja taas päätin laihduttaa mahd. epäterveellisin keinoin.
Nyt kun epäterveellisesti pudotettujen 22kg:n jälkeen on paino alkanut hitaasti taas nousta, kiitos epäterveellisten elämäntapojen, olen päättänyt hakea vihdoin apua ammattiauttajilta. Että saisin siis syömiseen jonkunlaisen terveen pohjan ja neuvot.
Ensimmäisen ravitsemusterapiakerran jälkeen kerroin avomiehelleni, mitä siellä oli käyty läpi. Hän ihmetteli, mihin minä nyt muka tarvin ravitsemusterapiaa, ei näe mitään ongelmaa syömisessäni, vaikka paino taas vaan nousee, piilottelen herkkuja ties minne päin asuntoa, ahmin ja syöpöttelen. On paha olla.
Kun kerroin äidilleni, hän nauroi, ettei näin paljon painava ihminen (normaalipainon ylärajalla) voi kärsiä syömishäiriöstä tai ongelmista. Vain laihoilla on ongelmaa syömisen kanssa.
Hermostuttaa, kun ne ihmiset, joille oon uskaltautunut asiasta puhumaan, vähättelee koko juttua! Ja itelle on suuri asia, että oon vihdoin ymmärtänyt ja kehdannut hakea apua.
Mistäs sitä tukea nyt saa, jos läheisetkin vähättelee ongelmaa. :(
"Eihän sulla nyt mitään syömishäiriötä ole"
tai
"Miten sulla muka on ongelmia syömisen kanssa?"
kun ootte kertoneet ongelmistanne syömisen kanssa läheisillenne?
Itse oon kärsinyt erilaisista ongelmista syömisen suhteen nyt noin 10 vuotta, 12-13-vuotiaasta saakka. Olin hyvin ylipainoinen, koska söin suruuni ja ahdistukseeni, ahmin ja ahmin ilman että olisin oksentanut ja lihoin ja lihoin.
Sitten laihdutin olemalla syömättä tai syömällä mahdollisimman vähän mutta hyvin epäterveellistä ruokaa tosin. Laihduin, sain kehuja siitä miten nätti olin, kun 25kg lähti ja "jatka samaan malliin"-kommentteja tuli koko ajan.
Itsetunto sen sijaan ei parantunut sitten ollenkaan.
Taas lihoin, kun tuli vähänkin ongelmia muilla osa-alueilla, meni poikki poikaystävän kanssa -> tuli 10kg painoa lisää. Söin ja söin.
Ja taas päätin laihduttaa mahd. epäterveellisin keinoin.
Nyt kun epäterveellisesti pudotettujen 22kg:n jälkeen on paino alkanut hitaasti taas nousta, kiitos epäterveellisten elämäntapojen, olen päättänyt hakea vihdoin apua ammattiauttajilta. Että saisin siis syömiseen jonkunlaisen terveen pohjan ja neuvot.
Ensimmäisen ravitsemusterapiakerran jälkeen kerroin avomiehelleni, mitä siellä oli käyty läpi. Hän ihmetteli, mihin minä nyt muka tarvin ravitsemusterapiaa, ei näe mitään ongelmaa syömisessäni, vaikka paino taas vaan nousee, piilottelen herkkuja ties minne päin asuntoa, ahmin ja syöpöttelen. On paha olla.
Kun kerroin äidilleni, hän nauroi, ettei näin paljon painava ihminen (normaalipainon ylärajalla) voi kärsiä syömishäiriöstä tai ongelmista. Vain laihoilla on ongelmaa syömisen kanssa.
Hermostuttaa, kun ne ihmiset, joille oon uskaltautunut asiasta puhumaan, vähättelee koko juttua! Ja itelle on suuri asia, että oon vihdoin ymmärtänyt ja kehdannut hakea apua.
Mistäs sitä tukea nyt saa, jos läheisetkin vähättelee ongelmaa. :(
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oon kyllä kohdannu vähän samankaltaista kommenttia -en ehkä niin ikävällä tavalla kuin sinä- ja väitän ymmärtäväni miltä susta tuntuu! (Kirjotin siitä jokunen aika sitten tännekin http://keskustelu.suomi24.fi/terveys_show.fcgi?category=97&conference=4500000000000606&posting=22000000034258168) On kamalaa kun on itse vasta myöntänyt ongelmansa ja ennenkaikkea uskaltanut sen ääneen sanoa, jonka jälkeen toinen tulee ja vähättelee kaikkea. Voimia sulle !
Monille on vaikeaa tajuta, että ihminen voi olla syömishäiriöinen painoon katsomatta. Ja todella kuolla siihen vaikka olisi normaalipainoinen. Lieväkin anoreksia tai bulimia voi tappaa, ainakin henkisesti. Ja monesti tuntuu, että normaalipainoisena ei saa hoitoa niin hyvin kuin alipainoisena. Joten on tavallaan pakko ensin saada itsensä huonoon kuntoon jotta saisi apua. Eikä siinä ole järkeä.
Minun painoni on myös vaihdellut hyvin paljon ja se ei todellakaan ole terveellistä.
Tarinassasi on paljon samoja asioita kuin minunkin tarinassani. Tosin omat vanhempani ovat tajunneet miten laaja syömishäiriöiden kirjo on, eivätkä enää väitä ettei minulla olisi syömisen kanssa ongelmia vaikka normaalissa painossa olenkin.
Lähetän lämpimiä ajatuksia ja tukeni sinulle.
Niimpä...
Tämän takia en ole ongelmistani puhunut kenellekkään, paitsi poikaystävälleni.
Minäkin piilottelen herkkuja asuntoon. Vaatekaappiin suklaata, sipsiä keittiön kaappeihin ja jäätelöä monta litraa pakastimessa. Odotan ahmimis kohtausta, sitten syön ne ensihätään ja lähden kaupasta lisää karkkia ja suklaata. Ahistaa. Sitten ahistus laukaisee itseinhon ja menen oksentamaan... sitten lopetan syömisen muutamaksi päiväksi ja taas ahmin...
Olen lihava. Olen ruma.
Kerroin poikaystävälleni bulimiastani, mutta hän reagoi siihen turhan kriittisesti. Haukkui ja moitti... Ja alkoi kyttäämään mitä teen vessassa, olenko paskalla vai oksentamassa... sitten heti kysyy että kävinkö oksentamassa?
Oksennan vain silloin kuin olen yksin.
Olen todella paljon yksin, ehkä karkit ja suklaat parantavat oloani... tai niin minä luulen, vaikkei se niin olekkaan. Paha, paha maailma...