Nyt ei ole enää hätää. Otin iltalääkkeen ja alan pian rauhoittua unille. Essitalopraamista huolimatta ahdistus koputtelee koko ajan. Aina välillä tulee sellaisia tilanteita, että pitää poistua ettei ahdistus kasva liian voimakkaaksi. Pahimmat tilanteet ovat sellaiset tavalliset vapaamuotoiset juhlat, joissa sinua lyödään kaikilla niillä yksinäisyyden synkillä tunteilla. Siinä on voimakkaimpina ahdistusta aiheuttavina tunteina häpeä, huonous, kelpaamattomuus, sosiaalinen estyneisyys.
Edes essitalopraami (10 mg/vrk) ei estä minua tuntemasta ahdistusta. En osaa kovettaa itseäni, vaan kuulen kuinka ihmiset puhuvat puolisoistaan ja yhteisistä suunnitelmista. En osaa kohdata niitä tunteita. En osaa kovettaa itseäni vaikka yritän olla 'onnellinen' esittämällä sellaista. Mutta se ei minulta onnistu. Kun alan tuntea ahdistusta, alan mennä yhä hiljaisemmaksi. Toiset varmasti huomaavat sen hiljaisuuden minussa ja joku on sitä joskus kysynytkin. Se on jonkinlaista unen kaltaista tilaa, vaikkakin saatan pystyä joten kuten suorittamaan arkirutiineja. Se on jonkinlainen keino elää, vaikka aina ahdistusta en saa estetyksi. En osaa riittävästi kovettaa itseäni.
Joskus minun onnistuu tavoittaa sellainen tila, etten reagoi ympäristöön juuri lainkaan. Yleensä se ei kuitenkaan onnistu ilman rauhoittavia. Nyt on ollut pari kuukautta aika 'tasaista', koska ei ole tarvinnut avata Opamox-purkkia. Kun koen oloni liian ahtaaksi ja erilaiseksi, on poistuttava ulos. Usein se jo helpottaa.
Kuitenkin essitalopraami kodallani auttaa jollain tapaa. Joku on sanonut, että mielialatropit saavat asiat tuntumaan tasaiselta, 'mikään ei tunnu miltään'. En tuota kyllä ainakaan täysin allekirjoita, kun ahdistuskin usein vielä nostaa päätään ja kehottaa jopa luopumaan tästä elämästä. Kieltämättä joskus lääkityksestä huolimatta tulee miettittyä seuraavaa elämää ja että olisko siihen jo riennettävä. Mutta eihän se ole oikein. Joudun siis kiltisti ottamaan aamulla valkoisen napin ja illalla vaaleanruskean mirtsin.
Pääasia kuitenkin on, että valtaosa meistä on kykeneviä terveeseen vuorovaikutukseen. Hehän tekevät maastamme toimivan, hyvinvointimaan.
Joku on sanonut minua vakavan oloiseksi kaveriksi. Joku on myös kysynyt 'Miksi olet surullinen?'. Vastaukseni on se, että minulla on menneisyyteni. Ja ehkä se menneisyyteni on taakka, jonka vuoksi olen arka, estynyt, varautunut ja pelokas.
Lääkityksen myötä olen alkanut elää unissani. Hyvistä yöunista ja monipuolisista unista olen saanut yhden puuttuneen palasen.
Meillä jokaisella on omanlainen elämä. Vaihtaisikohan tätä kuitenkaan jonkun toisen elämään? Ehkä he eivät ole näin yksinäisiä ja estyneitä, mutta joissakin asioissa voin jopa olla onnellisempi. Onnellisuus kai on kaiken tarkoitus.
Nyt olen Mirtazapiinin aiheuttamassa laskutilassa. Ei tämä ole ihan samanlainen kuin normaali unettava tila. Tämä on paljon rennompi tila. En tarvitse huolehtia, tuleeko uni. Eikä juuri nyt huoleta taas mikään. Nyt on pakko mennä nukkumaan.
Edes essitalopraami (10 mg/vrk) ei estä minua tuntemasta ahdistusta. En osaa kovettaa itseäni, vaan kuulen kuinka ihmiset puhuvat puolisoistaan ja yhteisistä suunnitelmista. En osaa kohdata niitä tunteita. En osaa kovettaa itseäni vaikka yritän olla 'onnellinen' esittämällä sellaista. Mutta se ei minulta onnistu. Kun alan tuntea ahdistusta, alan mennä yhä hiljaisemmaksi. Toiset varmasti huomaavat sen hiljaisuuden minussa ja joku on sitä joskus kysynytkin. Se on jonkinlaista unen kaltaista tilaa, vaikkakin saatan pystyä joten kuten suorittamaan arkirutiineja. Se on jonkinlainen keino elää, vaikka aina ahdistusta en saa estetyksi. En osaa riittävästi kovettaa itseäni.
Joskus minun onnistuu tavoittaa sellainen tila, etten reagoi ympäristöön juuri lainkaan. Yleensä se ei kuitenkaan onnistu ilman rauhoittavia. Nyt on ollut pari kuukautta aika 'tasaista', koska ei ole tarvinnut avata Opamox-purkkia. Kun koen oloni liian ahtaaksi ja erilaiseksi, on poistuttava ulos. Usein se jo helpottaa.
Kuitenkin essitalopraami kodallani auttaa jollain tapaa. Joku on sanonut, että mielialatropit saavat asiat tuntumaan tasaiselta, 'mikään ei tunnu miltään'. En tuota kyllä ainakaan täysin allekirjoita, kun ahdistuskin usein vielä nostaa päätään ja kehottaa jopa luopumaan tästä elämästä. Kieltämättä joskus lääkityksestä huolimatta tulee miettittyä seuraavaa elämää ja että olisko siihen jo riennettävä. Mutta eihän se ole oikein. Joudun siis kiltisti ottamaan aamulla valkoisen napin ja illalla vaaleanruskean mirtsin.
Pääasia kuitenkin on, että valtaosa meistä on kykeneviä terveeseen vuorovaikutukseen. Hehän tekevät maastamme toimivan, hyvinvointimaan.
Joku on sanonut minua vakavan oloiseksi kaveriksi. Joku on myös kysynyt 'Miksi olet surullinen?'. Vastaukseni on se, että minulla on menneisyyteni. Ja ehkä se menneisyyteni on taakka, jonka vuoksi olen arka, estynyt, varautunut ja pelokas.
Lääkityksen myötä olen alkanut elää unissani. Hyvistä yöunista ja monipuolisista unista olen saanut yhden puuttuneen palasen.
Meillä jokaisella on omanlainen elämä. Vaihtaisikohan tätä kuitenkaan jonkun toisen elämään? Ehkä he eivät ole näin yksinäisiä ja estyneitä, mutta joissakin asioissa voin jopa olla onnellisempi. Onnellisuus kai on kaiken tarkoitus.
Nyt olen Mirtazapiinin aiheuttamassa laskutilassa. Ei tämä ole ihan samanlainen kuin normaali unettava tila. Tämä on paljon rennompi tila. En tarvitse huolehtia, tuleeko uni. Eikä juuri nyt huoleta taas mikään. Nyt on pakko mennä nukkumaan.
Vastaukset 17
Vanhimmat
ettei onnellisuus välttämättä ole kaiken tarkoitus?
En vain muista mitä itse tästä ajattelin nuorempana, silloin kun ajattelin enemmän. Masennus on häirinnyt aivotoimintaani...
"En tuota kyllä ainakaan täysin allekirjoita, kun ahdistuskin usein vielä nostaa päätään ja kehottaa jopa luopumaan tästä elämästä. Kieltämättä joskus lääkityksestä huolimatta tulee miettittyä seuraavaa elämää ja että olisko siihen jo riennettävä. Mutta eihän se ole oikein."
Tiedät kai itsekin että tuo kuolema ei ole tervettä ajattelua. Se ei kuulu elämään. Masennus syö elämän halua, oikeasti, kun aivojesi kemiallinen tasapaino on normaali tai plussan puolella, ajattelet positiivisesti, rakentavasti ja rakastat elämää.
Kuitenkin haluamme elää aina omaa elämäämme.
???
Naapurilla oli joskus 123-koppanen diisselimese. Heh.. En ole koskaan mesettänyt.
Jopa se "Mirtsi" alkoi taas niin väsyttää. Ei auta kun mennä unille. Nyt tuleekin pitkät yöunet kun nukun puolille päivin. Kävin yli kolmen tunnin lenkillä. Mainio mirtatsapiinipössis nyt... Ei huolet paina.
Sun pitää vaan pikkuhiljaa alkaa hyväksymään se, että sä tulet olemaan koko elämäsi ajan enemmän tai vähemmän yksinäinen. Ei se niin huono asia loppujenlopuksi ole. Ostat ison kasan leffoja, tietokonepelejä, lukemista, musaa ja sen sellasta. Sitten vaan vetäydyt suojaan sinne neljän seinän sisälle ja alat nauttimaan. Eipä tule ainakaan pettymyksiä ja kukaan ei puukota selkään.
"Sun pitää vaan pikkuhiljaa alkaa hyväksymään se, että sä tulet olemaan koko elämäsi ajan enemmän tai vähemmän yksinäinen."
Mitä ei muuta hyväksyy. Me emme hyväksy yksinäisyyttä koska se on epäbalanssi tila.
"Ei se niin huono asia loppujenlopuksi ole."
Vain pahempaa kuin kuolema.
"Ostat ison kasan leffoja, tietokonepelejä, lukemista, musaa ja sen sellasta. Sitten vaan vetäydyt suojaan sinne neljän seinän sisälle ja alat nauttimaan. Eipä tule ainakaan pettymyksiä ja kukaan ei puukota selkään."
Ai se auttaa että alkaa 45 kiloiseksi hikinörtiksi sen sijaan että edes taistelisi kunniallisesti loppuun?
"Ostat ison kasan leffoja, tietokonepelejä, lukemista, musaa ja sen sellasta."
Ennemminkin kannattaisi lyödä monitori hajalle kirveellä - ahdistus ja yksinäisyys väistyy aika nopeasti kun kotona ei ole minkäänlaista ruutua jonka edessä voisi nyhjöttää tuntikausia joka päivä.
Kotona käydessä tulee lähinnä nopeasti siivottua, laitettua ruokaa ja käytyä suihkussa, mutta sen jälkeen ei ole mitään tekemistä, paitsi soitella kännykässä oleviin numeroihin ja lähteä ihmisten ilmoille. Eli yhteydenpito kavereihin 100-kertaistuu kun ei ole muutakaan tekemistä.
En ole mikään hyvä neuvoja mutta sanonpa nyt jotain mitä tuli mieleen, tuntuu että sun tapauksessa melkein kaikkia sanoja kannattaa kokeilla...
Onko mahdollista että voisit unohtaa menneisyyden, päästämään irti siitä koska se ilmeisesti vainoaa sua? Varmaan tiedät itsekin että pitäisi keskittyä vain nykyisyyteen ja uskoa vaikka sitten sokeasti tulevaisuuteen... Ilman toivoa on melkein mahdotonta elää. Pystytkö näkemään itselläsi tulevaisuutta?
Mä pelkään että sä ihan oikeasti kohta tapat itsesi... Sitten mua kauhistuttaa noi sun lääkkeet. Ehkä ne auttaa, tai ehkä ne vain pitkittää vaikeuksia. Muistatko minkälaista on olla kun on kirkas mieli eikä ole minkäänlaisten aineiden vaikutuksen alaisena, sitä vahvaa oloa mikä siitä seuraa?
ainakin lääkkeet juuri selvittävät päätä, muuten olisin koko ajan katkera ja vihainen ja märehtisin vain. Mirtazapiini tosin lisää unia ja nukun melkein 12h yössä. Mutta YV:n puolesta en tietenkään voi puhua... tuli vain mieleen.
Kyllä minäkin koen että lääkityksen myötä olen alkanut nähdä itseäni oikeammin. Troppien avulla olen köpötellyt eteenpäin ja ehkä uskaltanut kohdata paremmin myös pelottavia tilanteita. Minulla on sosiaalista pelkoa lääkkeestä huolimatta. Lähes aina minua pelottaa kävellä keskustassa.
Ja mirtatsapiinin avulla saan nykyään normaalit yöunet ja jaksan paremmin levänneenä nousta aamulla klo 6:50. Menetin elämästäni yli 10 vuotta muutaman tunnin yöunilla. Nyt voin sanoa, että unet ovat todellakin meille tärkeä osa jaksamista.
Selittämättömän pahan olon takia kävin lukion rimaa hipoen, vaikka vielä yläasteella haaveilin jopa yliopisto-opinnoista. En pyrkinyt koskaan yliopistoon. Haaveissani olisi työllistyä mukavaan toimeen ja saada elätettyä itseni ja maksetuksi opintolainat pois. Nyt minulla on kumma haave: löytää vaimoksi lääkäri :D. Ei sillä ammatilla ole väliä. Jospa kelpaisin vielä jollekin. Pelkään ettei minun kanssa halua juuri kukaan nuori nainen olla. Siksi kun minulla on pelkoa ihmisten ilmoilla ja heikko itsetunto. Se on kumma juttu, että jos jonkun kanssa kävelee yhdessä kaupungilla, ei sitä ihmispelkoa siinä määrin tunnu. Mutta yksin kävellessä olo on jotenkin varautunut ja hutera.
Kiitos ajatuksia herättävästä viestistä.
Jos päästän irti, putoan jonnekin. Miksen ala nähdä itseäni tässä ajassa? Vaan koen olevani se sama mitätön, ruma, yksinäinen. Voi että kun tietäisin, kuinka uskoisin olevani onnistuva, osaava, ystävällinen, rakastettava, riittävä, sopivan kokoinen, sopivan näköinen... jne.
Näen tulevaisuuteni edelleen hyvin lyhyinä välähdyksinä. Siellä on kuva siitä, että olisin töissä ja saisin rakastaa ja kokea olevani hyväksytty ja rakastettu. En enää jännittäisi, vaan voisin vapautua. Pelkään etten pelkojeni takia löydä naista. Pelkään, ettei kukaan nainen halua kaltaistani pelkäävää nuorta miestä. (tänään huomattavan moni nuori nainen katseli minua merkillisellä tavalla...)
Minua itseänikin joskus pelottaa kuoleminen tähän tuskaan. Lääkkeiden avulla epätoivoon ajavaa ahdistusta pidetään kurissa.
Nuoret naiset katseillaa välittivät sinulle mielenkiintonsa sinuun. Et menetä mitään, jos tervehdit ja sanot heille jotain. Tee aloite!
Ne katsoo että mikökähän lyhytkasvuinen kyttyräselkä tuokin mahtaa olla ja hihittelevät sisäänpäin.
Niin, ja tällä kertaa osaisit kokemuksen perusteella toimia toisella tavalla. Varovasti vain aloitat ja pidät hyvää huolta itsestäsi. Eikä tarvitse pelätä että et löydä kumppania, sen aika tulee kyllä jos et vain käperry omaan maailmaasi.
Heh, siihen miksi ne naiset sillä tavalla tuijottivat en osaa sanoa mitään. (itselläni ei riitä rohkeus tuohon harrastukseen...) Mutta tuskin ne kiinnittäisi sillä tavalla huomiota jos olisit kovin inhottavan oloinen. Miksi sitten koet olevasi mitätön, ruma ja yksinäinen, ehkäpä et ole saanut tilaisuutta tuoda oikeaa luonnettasi esille...
Minulla on kai aika huono itsetunto ja siksi häpeän itseäni ja olen estynyt. Minulle on sanottu, että pitää olla avoimempi ja että minussa on näköä. Eli ulkonäön häpeäminen pitäisi lopettaa. Se ei vaan onnistu käden käänteessä, koska olen ollut häpeään sidottuna niin pitkään.
Kuinka paljon kaipaisinkaan sitä, että kohtaisin mukavan nuoren naisen joka hyväksyisi minut. Ehkä moni hyväksyisikin, mutta enhän sitä saa tietää estyneisyyteni takia.
Oikeastaan muut ovat nykyään antaneet jonkinlaista viestiä siitä, että minähän olenkin aika mukava ja persoonallinen tyyppi. Olen kuin puhkottu saavi, joka vuotaa, eikä sinne siis oikein kerry mitään. Minun on siis paikattava pohja ja annettava kaiken hyvän tulla ja jäädä itseeni. Annettava itselleni lupa olla rakastettava ja erityinen persoona. (negatiivinen mörköminä koettaa kammeta vastaan: "sinusta mihinkään ole! Ethän edes kykene löytämään seurustelukumppania!").
Harmittaa usein, että minun piti näin pitkään ihmetellä ja häpeillä itseäni. PRKL! (anteeksi). Vasta reilun vuoden aikana olen alkanut saada kiinni niistä seikoista, jotka ovat muovanneet minusta tällaisen estyneen hissukan. Osa eheytymista on ehkä se, että tunnistan oireet ja ne tilanteet, jotka saavat minut ahdistumaan ja häpeämään. Sitten seuraava vaihe on kai niiden pelkojen kohtaaminen. Sekin työstäminen on aloitettu, mutta tulokset eivät synny hetkessä. Siksi herkästi vaivunkin välillä epätoivoon ja alan synkistellä. Ehkä suurimmat pelkoni liittyvät ihmisten kohtaamiseen face to face. Ja sen voittamiseksi olen alkanut tehdä töitä. Parhaimmillaan onnistun voittamaan pelkoni ja voin jopa saada töitäkin.
Olisin eheytynyt sitten, kun en enää häpeilisi itseäni. Sitten olisin avoimempi kohtaamaan toisia. En tuntisi katseita pistoina sydämessäni, vaan antaisin katseiden tulla. Paljastaisin kasvoni täysin. Antaisin ihmisille luvan nähdä minut tällaisena kuin olen. Uskaltaisin enemmän hymyillä ja avautua rakkaudelle. Eräs keski-ikäinen nainen sanoi minulle kerran, että teen vielä jonkun naisen hyvin onnelliseksi. Aika paljon sanottu.
Kirjoitan taas onnistumisen ilosanomaa sinulle. Olimme lauantaina lankoni häissä. Kutsu sinne tuli aivan yllättäen pari viikkoa sitten. Kukaan ei ollut nähnyt mitään naista hänen kanssaan ja kuitenkin he olivat seurustelleet jo vuoden. Ilolla katselin heidän onneaan, varsinkin lankoni, jolla on ollut pitkiä ilmeisesti masennuksen sävyttämiä kausia. Niin voi rakkaus muuttaa ihmistä. Ujosta ja hiljaisesta, sisäänpäin kääntyneestä ihmisestä voi tulla rohkea ja ulospäin suuntautunut.
Sukuun tuli kansainvälisyyttä, koska morsian on pietarilainen, mutta oppinut jo jonkin verran suomea, kuten lankoni kertomansa mukaan venäjää enemmän kuin koko kouluaikanaan englantia. Lankoni täyttää tänä vuonna 39 vuotta. Hän siis sinua vanhempi. Sinulla on siihen etappiin vielä paljon matkaa. Olet nuori. Rakkaus voi tehdä ihmeitä, se on taas nähty. En olisi kuuna päivänä uskonut todeksi tuota kaikkea, jos en olisi itse nähnyt. Venäläiseen tapaan tarjolla oli vodkaa, mutta ei kaikki ilo suinkaan tullut vodkasta, vaan ihmisten sisältä aidosti.
Tuo keski-ikäinen nainen ajattelee kuten minä. Olisit meillekin mukava vävypoika. Tytöt vain ovat aika nuoria vielä, toinen 14 ja toinen pian 19. Todella, teet vielä jonkun naisen hyvin onnelliseksi.
On vaikeaa uskoa olevansa rakastettava, kun ei ole tottunut olemaan sellainen. On vaikeaa ottaa vastaa toisen ihmisen hyvyyttä ja rakkautta kun on saanut osakseen loputtomasti pahuutta ja vihaa. On vaikeaa uskoa, että kukaan voisi välittää, kun on ollut ulkopuolinen ja hyljeksitty. Aivojen uudelleenohjelmointi on hidasta ja työlästä, mutta se tapahtuu kuitenkin. Toivoa on.
Niinpä. Tee aloite NYT jos et ole sitä jo tehnyt!